Funkmetallin pioneerit palasivat

Faith No More -yhtyeen seitsemättä albumia odotettiin 18 vuotta.

musiikki
Teksti
Petri Silas
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

San Franciscosta ponnistava Faith No More pani 1990-luvulla uusiksi käsitykset siitä, mikä on rockbändille mahdollista ja sopivaa. Taikapataan lensi aineksia elokuvamusiikista kokeelliseen vokaalitaiteeseen, ja kvintetti loi samoilta seuduilta tulleiden Red Hot Chili Peppersin ja Fishbonen kanssa ilmiön nimeltä funkmetalli.

Rock oli tuuletuksen tarpeessa, ja funkmetallista tuli yhtä tärkeä verensiirto kuin grungesta. Faith No Moren vahvoille, tarttuville rytmipohjille nojaava ilmaisu vaikutti muun muassa System Of A Downin perustamiseen.

Mutta kun avantgardeen suuntautunut laulaja Mike Patton kyllästyi viihdebisnekseen, lyötiin Faith No More jäihin 1998.

Perinnöksi jäi radikaalisti uudenlaisia levyjä, kuten klassikoksi kanonisoitu, miljoonamyyntiin yltänyt The Real Thing (1989) sekä soundispektriä esimerkiksi hardcorepunkin ja yökerhojazzin suuntaan laajentaneet Angel Dust (1992) ja King for a Day… Fool for a Lifetime (1995).

Diasporan hetkellä basisti Bill Gould panosti tuottajan toimiin päätyen muun muassa Lappiin työstämään CMX:n albumia Vainajala (1998). Rumpali Mike Bordin puolestaan rekrytoitiin Ozzy Osbournen bändiin vanhan ystävänsä, tulevan Metallica-basistin Robert Trujillon kanssa.

Kymmenen vuoden mittaan aika kypsyi paluulle, ja kesällä 2009 Faith No More konsertoi jälleen myös Suomessa. Rumpali Bordin on ollut mukana bändin alkumetreiltä, joten hän sopii kertomaan uudesta alusta.

”Vaikka emme olleet musisoineet porukalla lähes viiteentoista vuoteen, tuntui se silti odottamattoman oudolta”, Mike Bordin sanoo. Pohja oli kuitenkin vahva: kun Bordin, Gould ja kosketinsoittaja Roddy Bottum ensi kerran soittivat yhdessä, elettiin vuotta 1981.

”Tauon päälle riitti totuttelemista, mutta rohkaistuimme jatkamaan. Kukaan ei ymmärtääkseni käynyt asian äärellä isoakaan jaakobinpainia”, arvelee Bordin.

 

Uuden pitkäsoiton tekoon kannusti se, ettei keikkailua kannata jatkaa pelkän vanhan tuotannon varassa. Koska yleisön vastaanotto oli ollut alusta asti myönteistä, otettiin keikkabussissa puheeksi mahdolliset uudet biisit. Rumpali vertaa asteittaista paluuta levyttävien orkesterien joukkoon ihmissuhteen syttymiseen.

”Ensin tutustutaan ja huomataan että tullaan juttuun, sitten ystävystytään kunnolla ja lopulta päädytään sänkyyn”, Bordin sanoo ja nauraa. Tuloksena syntynyt albumi Sol Invictus jatkaa Faith No Moren jäljittelemättömälle ominaissoundille alisteista tyylislalomia, jossa eripariset elementit kohtaavat demokraattisesti. Rumpali kertoo musiikin muodostuvan yhä tutun monipuoliseksi täysin pakottamatta.

”Tässä viisikossa on yksilötasolla niin paljon omaperäisyyttä, kovapäisyyttä ja skitsofreniaa, ettei inspiraatio ehdy ihan äkkiä. Yllätyksellisyys toteutuu itsestään.”

Puheissaankin Bordin sortuu kliseeseen yhden ainoan kerran.

”Tärkeintä on miellyttää ensi sijassa itseämme, muu on bonusta.”