Arvio: Yma Sumacin perulainen ääni lumoaa jälleen
Melkein aidon inkaprinsessan levytykset tarjoavat huikeaa ääntä ja 1950-lukulaista eksotiikkaa.
Yma Sumac (1922–2008) hallitsi harvinaisen laajan äänialan. Perulaissopraano ylsi lasin rikkovasta ylärekisteristä maskuliiniseen mörinään. Huilumaiset sävelkimput loivat ilmaisuun lintumaisen vaikutelman, alimmat nuotit taas takasivat paheellisuuden auran – Sumacin valtakauden viihdemaailmassa suosittiin ääripäitä.
1950-luvulla Sumac verhoutui mystiikkaan. Musiikin kerrottiin juontuvan muinaisista kulttuureista ja naista väitettiin Perun viimeisen inkahallitsijan Atahualpan jälkeläiseksi. Imagoa tukivat Sumacin roolit Hollywood-elokuvissa, jotka kertoivat muinaisista inkoista ja persialaislyyrikko Omar Khaijamin elämästä.
Laulaja on löydetty uudelleen. Neljän cd:n boksi kartoittaa Sumacin huippuvuodet ja sisältää myös äänitteet, joilla hän debytoi Argentiinassa 1943.
Naisen juuret kuuluvat vahvasti levyillä. Etelä-Amerikan alkuperäisväes
töjen kulttuuri välittyy, vaikka ajan hengen mukaisesti se upotettiin suurellisiin orkestraatioihin taustakuoroineen.
Villin kaunis ääni viestii kahlitsemattomasta vapaudesta lattarisykkeen tahdittamana – vaikkapa Xtabay-raidan mamboakrobatia huimaa yhä.
Voi spekuloida, miten Sumacin ainutlaatuista lahjakkuutta tarjoiltaisiin tänään. Sovitettaisiinko ilmaisu etnoksi, vai keksisikö joku hioa siitä orgaanis-sähköistä ambientia?