Arvio: Yma Sumacin perulainen ääni lumoaa jälleen

Melkein aidon inkaprinsessan levytykset tarjoavat huikeaa ääntä ja 1950-lukulaista eksotiikkaa.

musiikki
Teksti
Matti Komulainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Yma Sumac (1922–2008) hallitsi harvinaisen laajan äänialan. Perulaissopraano ylsi lasin rikkovasta ylärekisteristä maskuliiniseen mörinään. Huilumaiset sävelkimput loivat ilmaisuun lintumaisen vaikutelman, alimmat nuotit taas takasivat paheellisuuden auran – Sumacin valtakauden viihdemaailmassa suosittiin ääripäitä.

1950-luvulla Sumac verhoutui mystiikkaan. Musiikin kerrottiin juontuvan muinaisista kulttuureista ja naista väitettiin Perun viimeisen inkahallitsijan Atahualpan jälkeläiseksi. Imagoa tukivat Sumacin roolit Hollywood-elokuvissa, jotka kertoivat muinaisista inkoista ja persialaislyyrikko Omar Khaijamin elämästä.

Laulaja on löydetty uudelleen. Neljän cd:n boksi kartoittaa Sumacin huippuvuodet ja sisältää myös äänitteet, joilla hän debytoi Argentiinassa 1943.

Naisen juuret kuuluvat vahvasti levyillä. Etelä-Amerikan alkuperäisväes

töjen kulttuuri välittyy, vaikka ajan hengen mukaisesti se upotettiin suurellisiin orkestraatioihin taustakuoroineen.

Villin kaunis ääni viestii kahlitsemattomasta vapaudesta lattarisykkeen tahdittamana – vaikkapa Xtabay-raidan mamboakrobatia huimaa yhä.

Voi spekuloida, miten Sumacin ainutlaatuista lahjakkuutta tarjoiltaisiin tänään. Sovitettaisiinko ilmaisu etnoksi, vai keksisikö joku hioa siitä orgaanis-sähköistä ambientia?