Stridsbergin hulluuskuvaus luhistuu mahtipontisuuden alle

Arvio: Niin raskas on rakkaus ei täytä odotuksia.

kirja-arviot
Teksti
Herman Raivio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pohjoismaiden neuvoston palkitsema Niin raskas on rakkaus on ruotsalaisen Sara Stridsbergin ensimmäinen suomennettu romaani.

Osin omaelämäkerrallisen tarinan päähenkilö on 13-vuotias Jackie. Vanhemmat ovat eronneet. Äiti Lone matkustelee. Alkoholisti-isä Jim yrittää itsemurhaa ja lähetetään Beckombergan mielisairaalaan. Hän houkuttelee tytön luokseen yksinäisyyttään lievittämään.

Vierailut venyvät, vuodet vierivät ja sairaalan väki tulee tytölle tutuksi. Rakkaus isään on raskasta, mutta ei mahdotonta. Jim ei ole mikään hirviö, vaan lempeästi pohdiskeleva mies, joka hurmaa kaikki.

Toisella tasolla kirja kertoo Beckombergan sairaalasta, joka on potilaille onnela. Beckomberga perustettiin samaan aikaan kun hyvinvointivaltio kertojan mukaan syntyi, 1932. Kun sairaala lopetettiin 1995, valtiokin alkoi voida pahoin. Sairaalan asukit jäivät heitteille. Tämän syvemmälle Stridsbergin yhteiskuntakritiikki ei iske.

Toivoa tarjotaan sylikaupalla. Jackie saa pojan, joka on ”tuuli hänen sisällään, mahdollisuus, halkeama pimeydessä”. Juuri ennen lapsen tuloa pieni lintu lentää synnytyssaliin, mikä on Stridsbergille ominaista symboliikkaa.

Arvioissa ja blogeissa on ihastelu kirjan lyyristä kuvausta. Kjell Westö sanoo takakannessa, ettei ole lukenut vuosiin mitään näin kaunista.

Kaunista tai vaihtoehtoisesti varsin suurieleistä kielellä maalailua.

Tähdet syttyvät, kun Jim ja Jackie juttelevat. Lone-äitiä elämä ei kosketa kunnolla, vaan hän vetäytyy Jimin kanssa turvaan kuin haavoittunut eläin. Surusta puhutaan surun arkkitehtuurina. Hulluus on mielensisäinen äkkijyrkänne. Puut näyttävät siltä kuin rukoilisivat, mutta ”kuka voi lohduttaa puuta?” kysytään. ”Kevät ehkä, ensimmäinen valo.”

Niin raskas on rakkaus on pakahtua paatokseensa. Tästä taas seuraa se, että herkkyys, johon Stridsberg ilmiselvästi pyrkii, katoaa.