Lue ote Tieto-Finlandia-voittajasta: ”Vaimo maksaa 1,5 kg ja päristimen” – Tavallinen tarina Kaakkois-Kiinasta

”Sanon suoraan, tämä on riipaiseva ja liikuttava kirja”, Jörn Donner kuvasi Mari Mannisen voittoteosta.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tieto-Finlandian valitsija Jörn Donner sanoi hakeneensa voittokirjan kaukaa:

“Tämä teos, jonka alaotsikko kuuluu ‘Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret’, on Mari Mannisen kertomus Kiinan yhden lapsen politiikasta, joka äskettäin on lopetettu. Sanon sen suoraan, tämä on riipaiseva ja liikuttava kirja.”

Suomen Kuvalehti julkaisi lokakuussa otteen Mannisen kirjasta Yhden lapsen kansa (Atena). Se kertoo Kiinan yhden lapsen politiikasta ja sen usein tahattomista seurauksista. Nyt ote julkaistaan uudelleen.

 


 

Herra Zhou osti pojalleen morsiamen Vietnamista – Nyt pitäisi löytää rahaa ja ostaa uusi

Vaimo karkasi pari vuotta sitten, pian häiden jälkeen.

 

Herra Zhou Fugen haluaa, että juttelemme alakerrassa. Olen yllättynyt paikan valinnasta, sillä alakerta on hämärä varasto. Zhou asettelee lypsyjakkaran korkuiset pallit betonilattialle kahden moottoripyörän viereen, istuudumme niille.

Viereisessä huoneessa retkottaa ikkunankarmi sängynraadolla. Nurkassa on röykkiö perunoita, varmasti koko talven tarpeisiin. Kolmannessa varastohuoneessakin on sänky, jonka päällä on täkkejä ja riisisäkki jalkopäässä. Ympäri huonetta lojuu vaatekasoja ja sekalaista tavaraa.

On niin kylmä, että tärisen untuvatakissani ja lämpimässä hatussani. Herra Zhou ei palele, mutta hänelläkin on paidan ja villapaidan päällä North Facen punainen talvitakki. Kysyn, emmekö voisi mennä yläkerran asuntoon juttelemaan.

”Tämä on meidän asuntomme”, herra Zhou sanoo hämmästyneenä ja osoittelee käsillään ympäri ”varastoa”.

Herra Zhoun isävanhus köpöttää ohitsemme sinisessä Mao-puvussaan – lyhyessä työtakissa ja suorissa housuissa – ja istahtaa riisisäkin viereen sängylle. Se onkin hänen huoneensa. Vanha herra sytyttää käyrään oksaan kaiverretun piippunsa. Käden vapisevat, mutta silmät tuikkivat. Piipputupakan tuoksu tuprahtelee kuin parfyymi peittämään kylmänkosteaa kellarinhajua.

Suljettu ovi aukeaa, ja herra Zhoun vaimo, rouva Yi Tingying ilmestyy ovelle pitkässä sinisessä talvitakissaan. Hän hymyilee leveästi ja hokee minulle tervetuloa. Ovenraosta näkyy pedattu parisänky ja kulmistaan naarmuuntunut televisio.

Menemme silti portaita yläkertaan. Kakkoskerros on kuin toisesta maailmasta: Parvekkeen ikkunasta tulvii valoa, lattia on laatoitettu ja seinät maalattu. Sohvia on seinänvierillä peräti kolme, ja ne näyttävät uusilta, samoin sohvapöytä. Taulutelevisio on suojattu lakanalla.

Viereisen huoneen puupäätyisessä parisängyssä ei ole selvästikään paljon nukuttu. Seinään nojaa jättimäinen valokuvasuurennos. Mustavalkopukuinen sulhanen istuu niityllä siniseen pitsimekkoon ja tiaraan puettu morsian kainalossaan. Morsiamella on kaartuvat tekokynnet ja pitkät ripset.

Kakkoskerros on sisustettu hääparille, perheen pojalle ja tämän Vietnamista hankitulle vaimolle, joka karkasi pari vuotta sitten, pian häiden jälkeen. Täällä Jiangxin maakunnassa tarina on tavallinen. Ostomorsiamia riittää, samoin karkureita. Paikalliset tytöt eivät kerta kaikkiaan riitä vaimoiksi.

Kiinassa naimaikäisiä miehiä on paljon enemmän kuin naisia, ja ylijäämä sen kuin kasvaa. Vuoteen 2020 mennessä Kiinassa on 30 miljoonaa avioikäistä miestä enemmän kuin naista, arvioi kiinalainen sosiaalitieteiden akatemia.

Jiangxin maakunnassa Kaakkois-Kiinassa ero on erityisen suuri. Kymmenisen vuotta sitten tehdyssä väestönlaskennassa 1–4-vuotiaista oli sataa tyttöä kohden 140 poikaa.

Herra Zhoun mukaan heidän kylänsä lähistöllä tilanne on tätäkin kehnompi.

”Täällä vain kolmannes 25–30-vuotiaista on naisia. Vuoden 1990 alussa yhden lapsen politiikka oli erityisen ankaraa”, herra Zhou sanoo.

Maaseudun naisten vähyys selittyy osin muuttoliikkeellä, sillä kerran kaupunkiin lähteneet naiset myös jäävät sinne. Suurin syy naisten vähemmistöön on kuitenkin poikien suosiminen yhden lapsen politiikan aikana.

Perheet abortoivat tyttösikiötä, ja ilmeisesti vanhemmat myös tappoivat tai ainakin kohtelivat tyttöjä usein kuolettavan huonosti. Jiangxissa näin on tehty enemmän kuin Kiinassa keskimäärin. Varmasti ei tiedetä, miksi juuri 40 miljoonan asukkaan Jiangxin lukemat ovat niin kehnot. Siellä on paljon maanviljelijöitä, jotka perinteisesti haluavat poikalapsia, mutta näin on monessa muussakin Kiinan kolkassa.

Toisaalta tyttöjä saattaa olla enemmän kuin tilastojen perusteella vaikuttaa, sillä tyttöjä synnytettiin ja kasvatettiin viranomaisilta piilossa.

Herra Zhou sanoo olevansa näistä käytännöistä tietämätön. Vaiteliaisuus on ymmärrettävää, sillä kyse on laittomuuksista, pahimmillaan murhista. Tyttöjen kohtalosta ei ole tapana hiiskua perhepiirin ulkopuolelle.

Nyt kiinalaismiehet maksavat poikien suosinnasta kovan hinnan. Rahallisestikin.

”Yritän ottaa tämän kuin uhkapelihäviön. Sinne meni, ei voi mitään.”

Herra Zhou huokaa. Pojan avioon saattamisen jälkeen perhe on ollut vähissä varoissa. Perheen kolme työssä käyvää jäsentä ansaitsee remonttimiehinä ja kokkeina yhteensä lähes 2 000 euroa kuussa eli kiinalaisen maaseudun mittapuun mukaan oikein mukavasti, mutta rahat hupenevat häävelkoihin.

Talon remonttiin ja kalusteisiin, hääjuhlaan, pojan Vietnamin-matkaan ja morsiamelle annettuihin lahjoihin meni 200 000 yuania eli noin 30 000 euroa. Ja nyt pojalle pitäisi hankkia jälleen puoliso, joten uuteen kosiokierrokseenkin on säästettävä.

”Yritän ottaa tämän kuin uhkapelihäviön. Sinne meni, ei voi mitään”, herra Zhou sanoo.

Hänellä on korkeat poskipäät, tuuheat kulmakarvat ja hän tapittaa minua suoraan silmiin. Hän on reilun ja ystävällisen oloinen mies. Minun käy häntä sääliksi.

Seuraavalla naimakierroksella uhkaa mennä vielä enemmän rahaa, sillä ulkomainen ostomorsian oli jiangxilaisittain vielä halpa. Uudelle, kylän lähettyviltä hankittavalle morsiamelle annettavat lahjat saattavat maksaa pelkästään 30 000 euroa. Tai kuten nuoret miehet sen slangillaan sanovat: ”Vaimo maksaa 1,5 kg ja päristimen.” Eli puolitoista kiloa 100 yuanin seteleitä, joiden arvo on lähes 20 000 euroa ja siihen päälle auto.

Maaseudulla on kyllä ennenkin maksettu tulevalle puolisolle ja puolison perheelle morsiusmaksu, mutta vasta 2000-luvulla nuorten miesten ylijäämän kasvaessa avioliittoon liittyvien lahjojen arvo karkasi käsistä. Maon aikoina riitti, jos sulhanen antoi vaikka housut ja takin.

Nuoret naimattomat naiset ovat vähissä, eivätkä Fanshenin kaltaiset köyhät kylät houkuttele heitä, joten he voivat määritellä hintansa.

”Eikä heille riitä asunnoksi tämmöinen maaseututalon asuinkerros, he vaativat uutta asuntoa kaupungista. Siihen meillä ei ole varaa”, herra Zhou valittaa.

Kiinassa sanotaankin, että miehen on rakennettava pesä, johon voi houkutella feenikslinnun eli vaimon. Pesänrakennuksesta on tullut tärkeä osa kosioriittejä kaupungeissakin, sillä miehen on vaikea päästä naimisiin, ellei hänellä ole omistusasuntoa ja autoa. Asuntojen hinnat isoissa kaupungeissa ovat kohonneet viime vuosina niin korkeiksi, että moni mies on asuntolainaloukussa. Vanhemmat ja suku joutuvat säästämään poikalapsen asuntoa varten pitkään.

Kun herra Zhoun poika oli vähän yli kaksikymppinen, vanhemmat patistivat häntä ensin hankkimaan tyttöystävän. Poika ei onnistunut tehtävässään, joten isä ryhtyi puhemieheksi. Aina kun herra Zhou kuuli naimaikään tulleesta lähikylän tytöstä, hän riensi paikalle. Kilpailu oli kovaa, sillä jokaisella alueen nuorella naisella oli kosijoiden puhemiehiä jonoksi asti.

”Naisille on tarjolla kaksikymmentä ruokalajia, ja he syövät mitä haluavat,” Zhou selittää kiinalaisin vertauskuvin. ”Kenkäni kuluivat puhki, kun kiersin niin paljon.”

Hän ei kuulosta katkeralta, toteaa vain niin kuin asia on. Eikä ujo ja tuppisuinen poika ollut helpoimmin markkinoitava puoliso.

”Kolmekymmentä vuotta sitten hän olisi ollut haluttu, hiljainen ja kunnollinen mies, jolla on jalat maassa, mutta nyt vaatimukset ovat muuttuneet. Pitää olla puhelias ja romanttinen. Mitä hullunkurisemmalta vaikuttava mies on, sitä enemmän nykynaiset tykkäävät”, herra Zhou ihmettelee.

Lopulta hän ei keksinyt muuta kuin lähettää poikansa Vietnamiin. Kylällä mainostettiin sähkötolpissa välitystoimistoa, joka lupasi vietnamilaisen vaimon sataprosenttisella varmuudella ja avioliittotodistuksen kaupan päälle. Lähikylissä onkin kymmeniä vietnamilaissyntyisiä vaimoja ja muutama myös Myanmarista. Kaakkoisaasialaiset morsiamet ovat yleisiä ympäri Etelä-Kiinaa.

Tilastoja ulkomaisten morsianten määristä ei ole. Monet jäävät Kiinaan laittomasti, eikä läheskään kaikkia liittoja virallisteta. Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM arvioi, että pelkästään vietnamilaisia lähtee vuosittain 18 000 avioliiton vuoksi ulkomaille. Kiina on yksi suurimmista vastaanottajamaista.

Periaatteessa ulkomaisten morsianten kauppaaminen on Kiinassa laitonta, mutta käytännössä välitystoimistoja on paljon. Morsiamia voi tilata kotiin tai ehdokkaita voi lähteä haastattelemaan pakettimatkalle. Netissä mainostetaan ”kauniita, nuoria, halpoja ja kivoja vietnamilaisnaisia” ja luvataan pakettihintaan jopa vakuutuksia, jos morsian sattuukin karkaamaan.

Wu Dong
Herra Zhoun poika Wu Dong ja hänen vietnamilainen vaimonsa. Kuva Karoline Kan © Karoline Kan

 

Ulkoa alkaa kuulua ilotulitteiden pauke. Menemme ulos, kävelemme talojen välistä kohti ääntä ja saavumme padotulle lammelle. Lammen toisella rannalla marssii tietä pitkin parikymmentä ihmistä hautajaiskulkueessa. Arkkua kannetaan katetulla lavalla kahdeksan miehen voimin. Edellä kulkee puhallinorkesteri, ja rummut ja lautaset lyövät tahtia.

Osittain kuolemankin takia kiinalaispoikien on päästävä naimisiin. Jos suku ei jatku – ja maaseudun vanhoillisten perinteiden mukaan se jatkuu vain pojan kautta – kukaan ei uhraa suvun edesmenneille. Esi-isät tarvitsevat tuonpuoleisessa ruokaa ja rahaa. Niitä pitää uhrata monta kertaa vuodessa. Onneksi poltettava raha on sentään leikkirahaa. Tapa on elossa varsinkin maaseudulla.

Kaupoista ostetaan myös erityisiä paperista valmistettuja uhrilahjoja: talojen pienoismalleja, kännyköitä, autoja, jopa viinapulloja ja aurinkopaneeleita – kaikkea mitä esi-isien arvellaan arvostavan mananmajoilla. Sitten paperilahjat poltetaan joko temppelin isossa uhrauskaukalossa tai haudoille tehdyillä nuotiolla.

Herra Zhou sanoo, ettei hän usko kuolleena tarvitsevansa uhrilahjoja. Silti häntä harmittaa ajatuskin siitä, ettei kiinalaisena pyhäinmiestenpäivänä eli hautojenlakaisujuhlan aikaan hänen haudallaan käytäisi siivoamassa ja uhraamassa.

”Muiden haudat on sitten lakaistu, mutta minun ja vaimoni ei. Siinähän näytetään eläville, keistä kuolleista välitetään ja keistä ei.”

Kyse on perimmiltään siitä, että ihmisen pitää säilyttää kasvonsa ja kunniansa kuolemankin jälkeen. Kiinassa tehdään paljon asioita edelleenkin velvollisuudesta perhettä tai yhteisöä kohtaan.

Naimattomuus ja lapsettomuus aiheuttavat myös häpeää. Vaikka poikamiehiä on yhä enemmän ja enemmän, poikamiestä pidetään kummajaisena, jolle saa naureskella.

”Maalla vaimotonta miestä halveksutaan. Lapsettomuus, erityisesti se ettei perheessä ole poikaa, on suurin mahdollinen loukkaus omia vanhempia kohtaan. Ehkä Kiinan kaupungeissa kaikki eivät tahdo lasta, mutta meillä maalla sellaista ajattelua ei ymmärretä.”

Pojan vaimottomuus on herra Zhoulle myös henkilökohtainen häpeä.

”Muut puhuvat, etten ole täyttänyt isän velvollisuuksiani ja etsinyt puolisoa lapselleni.”

Oikeasti herra Zhou on pojan isäpuoli, mutta koska biologinen isä on kuollut, Zhou kantaa vastuun.

Kiinassa avioliitto ei ole pelkästään nuorenparin vaan koko perheen asia. Monesti vanhemmat ja sukulaiset järjestävät treffejä nuorille. Vaikka vanhemmat eivät enää suoranaisesti valitse puolisoa, liitto jää useimmiten toteutumatta, jos he eivät hyväksy vävyä tai miniää.

Siksi minäkin nyt jututan herra Zhouta, enkä hänen poikaansa. Herra Zhoulla on enemmän sananvaltaa lapsensa avioliittoon kuin pojalla itsellään. Mahtaako poika edes haluta uudestaan naimisiin?

Herra Zhousta kysymys on ihmeellinen. Hän näyttää kännykästään pojan profiilikuvaa WeChatissa eli paikallisessa Facebookissa. Jopa pojan WeChat-nimi – Deng Dai You Yuan Ren eli Odottaa Sitä Oikeaa – viestii avioliiton kaipuuta.

”Vaimoni oli laiska. Äitini herätti hänet vasta lounaalle.”

Kun myöhemmin olen palannut Pekingin-kotiini, soitan Odottaa Sitä Oikeaalle. Mitä mieltä hän on tästä kaikesta pyörityksestä? Mitä vietnamilaiselle vaimolle oikein tapahtui?

Herra Zhoun maksamalla häävideolla näyttäytyi pyöreäposkinen, leveäharteinen nuori mies, joka hymyilee söpösti ja punastuu helposti. Morsian kiinnittää videolla kukkaa sulhasen puvun rintapieleen, ja sitten sulhanen yrittää kiinnittää kömpelösti kukkaa morsiamen valkoisen hääpuvun rintaan. Morsianta näyttää sähellys ärsyttävän.

Videolla eletään joulukuuta 2013. Wu Dongin kasvoilta paistaa jännitys, mutta myös ilo tai ylpeys. Tätä hetkeä varten hän ja hänen vanhempansa ovat tehneet kauan töitä sekä vaimoa etsiessään että rahaa säästäessään. Häävideollakin näytetään monta kertaa uutta autoa ja jokaista uuteen asuinkerrokseen ostettua huonekalua, sänkyä, sohvaa, televisiota.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin puhelimessa on alistunut 27-vuotias mies. Wu on töissä Hunanin maakunnassa erään yliopiston ruokalassa, ja hän käy harvoin päivän junamatkan päässä kotikylässään.

Vaimonhakureissu Vietnamiin kaduttaa häntä. Alkujaan isän idea tuntui kummalliselta, mutta Wu käväisi kumminkin välitystoimistossa lähellä kotikyläänsä. Siellä hän tapasi vietnamilaisen naisen, joka vaikutti mukavalta. Nainen tuli Wun luo neljäksi päiväksi.

”Taisin rakastua häneen, ja luulenpa että hänkin minuun.”

Se oli melkoinen tunne, sillä Wulla ei ollut aiemmin ollut tyttöystävää, ei edes treffejä.

Nainen oli laittomasti Kiinassa, joten sovittiin, että nainen käy hakemassa Vietnamista viisumin ja sitten mennään naimisiin. Vietnamista ei kuulunut pitkään aikaan mitään, joten Wu lähti Vietnamiin naisen perässä. Välitystoimisto lähetti Wun matkaan muutaman muun kiinalaisen poikamiehen kanssa. Matka maksoi 7 000 euroa.

”Summaan sisältyi myös sokkotreffejä muiden tyttöjen kanssa Vietnamissa, mutta lähtiessäni kuvittelin, etten niitä tarvitse.”

Välitystoimisto järjesti Vietnamissa tapaamisen Wun ihastuksen kohteen kanssa. Nainen kertoi, ettei hän pääsekään muuttamaan Kiinaan, koska hän on ylittänyt rajan niin monesti laittomin paperein. Kiinan poliisi oli pannut hänet mustalle listalle. Välitystoimiston agentti lupasi heti järjestää Wulle treffit neljän muun naisen kanssa.

”Olin todella pettynyt.”

Wu meni silti treffeille, sillä kalliilta matkalta täytyi kuitenkin löytää joku vaimoksi. Tuntui mahdottomalta palata tyhjin käsin kotiin, sellaista Wu ei edes harkinnut.

Ensin Wu tapasi vaimoehdokkaat yksi kerrallaan hotellihuoneessa. Tulkki tulkkasi. Sitten heillä oli toinen tapaaminen kahvilassa kahdestaan. Siellä lähinnä hymyiltiin, eihän heillä ollut yhteistä kieltä. Wu antoi naisille lahjoja yli tuhannella eurolla.

”Vaimoni oli ensimmäinen minulle esitelty tyttö. Oikeastaan en pitänyt hänestä, mutta hän sanoi pitävänsä minusta ja halusi tulla Kiinaan. En tiennyt mitä tehdä. Olin maksanut niin paljon matkasta, ja kaikki muut samaan aikaan matkalle lähteneet miehet olivat jo löytäneet vaimon. Niinpä otin sitten hänet.”

Wu lähti siis Vietnamiin noutamaan rakkauttaan, mutta saikin mukaansa naisen, josta ei edes pitänyt. Se on riipivä ajatus, molempien kannalta.

Kotona ryhdyttiin heti järjestämään häitä. Ne pidettiin pari kuukautta parin saavuttua Vietnamista. Yhteiselo ei ollut auvoista. Vaimo oppi vähän kiinaa, mutta kunnon keskustelusta ei tullut mitään. Riitelemään he silti pystyivät. Usein he jääräpäisesti kinasivat, kumpi saa nukkua sängyn vasemmalla puolella.

”Vaimoni oli laiska. Äitini herätti hänet vasta lounaalle. Vaimoni ei ollut oikein koskaan iloinen, ja jos en tehnyt asioita kuten hän tahtoi, hän suuttui entisestään”, Wu muistelee.

Myös herra Zhou ja hänen vaimonsa kertovat, ettei miniää edes pyydetty tekemään kotitöitä. Häntä passattiin ja hänelle syötettiin lihaa, joka on maaseudulla edelleen arvokasta ruokaa. Kun miniä halusi tietynlaista kahvia, herra Zhou ajoi moottoripyörällä kaupunkiin sitä hakemaan. Jos miniä pyysi rahaa ostoksiin tai lähetettäväksi sukulaisille, herra Zhou otti rahapussinsa esille.

”Vanhempani kohtelivat häntä kuin aarretta, enkä minäkään pitänyt häntä huonosti”, Wu vakuuttaa.

Karanneen vaimon näkemystä en pysty kysymään, sillä kukaan ei tiedä, mihin hän on mennyt. Häävideolta näkyy, että morsian on ärtynyt tai ainakin hämmentynyt. Hän vilkuilee sulhastaan nopein katsein ja suu kiristyy usein viivaksi. Tai ehkä Vietnamin lämpöön tottuneella oli vain kylmä kiinalaisessa lämmittämättömässä talossa talvisaikaan? Morsian tärisee, ja sulhanen pukee hänelle morsiuspuvun päälle arkisen toppatakin.

Iloiselta morsian näyttää vain häälounaalla kylän ravintolassa. Kymmenet vieraat istuvat takit päällä pyöreiden pöytien äärellä ja tarjoilijat kantavat pöydän keskelle jatkuvasti uusia ruokalajeja lautasilla, joilta vieraat napsivat osansa puikoillaan. Hääpari kiertää pöydästä pöytään ja skoolaa pienistä laseista tiukkaa kirkasta viinaa kaikkien halukkaiden kanssa.

Neljä kuukautta häiden jälkeen vaimo karkasi yhdessä toisen samaan kylään naidun vietnamilaisnaisen kanssa. Herra Zhou seurasi miniänsä WeChatissä lähettämiä kuvia karkureissulta ja postasi niitä tutuilleen. Tutut tunnistivat kuvista lähikaupungin hotellin. Sitten välitystoimisto soitti, että poliisi oli pidättänyt naisen, koska tällä ei ollut henkilötodistusta mukanaan. Herra Zhou ja naapurit lähtivät hakemaan karkureita kotiin.

Herra Zhou väittää, että toisin kuin naapurinsa, hän ei hakannut, ei edes läimäyttänyt miniäänsä karkureissun jälkeen. Mutta kyllä perheen suhtautuminen miniään muuttui hyvin epäluuloiseksi. Herra Zhou takavarikoi miniälleen ostamansa korut ja tämän passin. Näin hän yritti estää uuden karkaamisen ja tahtoi sitoa ostomorsiamen väkisin perheen luo. Perhe epäili miniän sanomisiakin. Kun hän kertoi pian karkumatkan jälkeen olevansa raskaana, perhe luuli hänen valehtelevan.

”Emme uskoneet häntä, joten veimme hänet terveystarkastukseen. Hän olikin oikeasti raskaana. Minä ja perheeni ilahduimme valtavasti”, Wu kertoo.

Samana iltapäivänä vaimo karkasi uudestaan, tällä kertaa pysyvästi.

”Minulla ei ole aavistustakaan miksi. Yritin kysyä syytä jo ensimmäisen kerran jälkeen, mutta hän ei suostunut puhumaan asiasta.”

Wu sanoo, ettei kaipaa vaimoaan lainkaan, mutta isän mukaan poika ei suostu heittämään hääkuvia pois.

Vaimopulaa ratkotaan myös todella kamalin keinoin.

Muutama vuosi sitten olisin ollut pöyristynyt tällaisesta vaimojen välitysbisneksestä. Kiinan uutisia aikani seurattuani en enää järkyty. Vaimopulaa ratkotaan myös todella kamalin keinoin.

Ihmissalakuljetusliigojen agentit houkuttelevat naisia mukaansa valheellisin työlupauksin niin Kiinan sisältä kuin ulkomailtakin, kuten Vietnamista. Heidät myydään vaimoiksi, joita aviomiehet saattavat pitää lukkojen takana, raiskata ja hakata. Naisia myös siepataan.

Latterly-lehti haastatteli vietnamilaisesta rajakaupungista siepattuja nuoria naisia, jotka olivat onnistuneet pakenemaan takaisin kotiin. Usein sieppaajat ovat mukavanoloisia nuoria miehiä, jotka houkuttelevat naisia moottoripyöriensä kyytiin. Sitten naiset kyyditetään rajan yli ja myydään kiinalaisille vaimoiksi.

Heitä pidetään kotona miehen ja anopin valvonnan alla, mutta useimmiten heidän ei edes pelätä karkaavan. He ovat kaukana kotoa, kielitaidottomia, rahattomia – eivätkä he edes aina tiedä tarkalleen missä asuvat.

Pohjois-Korean rajan lähellä kiinalaiset poikamiehet ottavat vaimoikseen rajan yli loikanneita naisia ja myös ihmiskaupan uhreja. Loikkareiden on usein ryhdyttävä vaimoiksi, sillä heidän pitää piilotella Kiinan poliisilta. Loikkarivaimojenkin määrä on hämärän peitossa, luultavasti heitä on tullut Kiinaan kymmeniätuhansia, mutta osa on karannut ja jatkanut matkaansa muualle Kiinaan tai Etelä-Koreaan. Tai sitten poliisit ovat löytäneet heidät ja palauttaneet kotimaahansa.

Tässä vertailussa herra Zhoun ostama palvelu vaimonvälitystoimistosta ei vaikuta niin oudolta. Kiinalaismiehillä on valittavanaan vaimonhakumatka tai poikamiehen halveksittu elämä. Ilmeisesti ainakin osa vietnamilaisnaisista tietää lähtevänsä vaimoiksi, ja he pystyvät valitsemaan esiteltyjen sulhasehdokkaiden väliltä, kuten Wun vaimonetsintämatkalla.

Molempien maiden maaseudulla on muutenkin usein tapana päättää avioitumisesta muutaman tapaamisen perusteella. Vietnamilaisnainen on kuitenkin Kiinassa kovin kaukana suvustaan ja ystävistään, jos asiat menevät hullusti.

Ostovaimot lähtevät Kiinassa usein omille teilleen, ja mielellään he karkaavat samalle alueelle naidun muutaman vaimon porukassa. Oudoin joukkopako sattui vuoden 2014 lopussa, kun Hebein maakunnasta, Handanin kaupungin ympäristön kylistä katosi kerralla sata vietnamilaisvaimoa. Heidät tuonut välittäjänainenkin katosi. Sadan naisen kohtalosta ei ole vieläkään tietoa, mutta moni uskoo heidän palanneen Vietnamiin.

Herra Zhou vakuuttaa, että osa välitysvaimoista on oikein tyytyväisiä uuteen elämäänsä. Hän lähtee viemään minua naapuriin todistaakseen asian. Fanshenin kylän kapealla tiellä köpsöttelee kanoja, mutta koirat ovat näin talvella kiinni. Herra Zhou selittää, että irtokoirat joutuvat helposti kylmään aikaan pataan ja syötäviksi. Tie kiemurtelee vanhojen, kivenlohkareista koottujen siirtolapuutarhamökkien kokoisten talojen ja uusien, kolmikerroksisten betonijöhkäläiden välillä.

“Ei kukaan oikeasti tarvitse kolmea kerrosta, mutta kaikkien pitää nykyään esitellä vaurauttaan sillä tavalla”, herra Zhou sanoo

Onhan hänellä itselläänkin kolmikerroksinen talo. Alakerta on tosiaan kuin varasto ja kolmannen kerroksen sisätilat aivan keskeneräiset, mutta ulospäin talo on komea.

Tien varteen aidan seinään on maalattu punaisin merkein iskulause: ”Yksi on tarpeeksi, kaksi on liikaa.” Yhden lapsen politiikka on ollut propagandamaalareiden ehtymätön innoitin. Julisteet ja seinäkirjoitukset ympäri Kiinaa ylistivät: ”Vähemmän lapsia, parempi elämä”, ja ne kehottivat: ”Kasvata vähemmän lapsia, mutta enemmän porsaita” tai pelottelivat: ”Jos teet liikalapsen, perheesi tuhoutuu.”

Tulemme pihapiirin, jossa halkiohousuinen taapero kyykkii naama mutrulla. Hänellä on ripuli. Isoäiti odottaa vieressä. Kun taapero nousee, isoäiti pyyhkii lapsen pyllyn ja hakee pienellä lapiolla sahanpurua sangosta ja ripottaa purua ripuliruikauksen päälle.

Selitämme isoäidille haluavamme jututtaa vietnamilaista miniää. Isoäiti on epäluuloinen. Mitä erikoista miniässä on, hän kyselee, mutta lopulta päästää meidät sisälle. Nimeään tai miniän nimeä hän ei suostu kertomaan.

Olohuoneen sohvalla paksuihin pitkiin kalsareihin ja villapaitaan pukeutunut miniä hyssyttää sylissään poikavauvaa, toista lastaan. Vauva on kääritty paksuun täkkiin, vain kasvot pilkottavat keskeltä.

Nainen kertoo tulleensa kylään välitystoimiston kautta kaksi vuotta sitten. Hän oli kuullut Kiinaan naidulta ystävältään, että elämä täällä on vauraampaa kuin Vietnamin maaseudulla.

“Ja kyllä se on”, hän sanoo.

Anoppi ryntää sisälle vanhemman lapsen kanssa, ja miniä hiljenee kohteliaasti.

“Vietnamissa on kuin Kiinassa oli 1980-luvulla. Niin köyhää”, puhelias anoppi selittää.

“Hän on hyvä miniä. Ihan kuin me kiinalaiset. Kuuliainen. Kun kielsimme pitämästä yhteyttä siihen karanneeseen vaimoon, hän lopetti ystävyyden siihen paikkaan. Hän puhuu kiinaakin jo ihan hyvin. Minä kohtelen häntä kuin tytärtäni.”

Anoppi vaikuttaa tyytyväiseltä. Miniän tyytyväisyydestä on vaikea sanoa.

Vanha herra Zhou
Maaseudulla tärkein syy poikien suosimiseen oli se, että pojat elättivät vanhat vanhempansa. Vanha herra Zhoukin asuu poikansa herra Zhoun luona. Kuva Karoline Kan © Karoline Kan

 

Herra Zhou on laittanut herkkuja kunniakseni. On kokonainen kala, tofua ja kotona teurastetusta siasta ja kasvimaan vihanneksista tehtyä vokkia. Istumme matalan pöydän äärellä pöytääkin matalammilla palleilla ja herkuttelemme. Jaloissamme pyörii kana tipuineen ja nokkii murusia. Koiranpentu kerjää vieressä, vaikka väistääkin peloissaan emokanaa.

Herra Zhou pohtii, miten vaikeaa on löytää pojalle uusi vaimo. Eroprosessi on jo vireillä edellisestä, kadonneesta vaimosta. Mutta mistä rahat uuteen?

“Ehkä vaimoni ja minä teimme edellisessä elämässä jotakin pahaa, ja nyt meitä rangaistaan siitä.”

Heillä on toinenkin, esikoista pari vuotta nuorempi poika. Ei oikein käy selville, kuinka perhe on onnistunut tiukimman yhden lapsen politiikan aikana tekemään kaksi poikaa. Ehkä heillä oli hyvät suhteet paikallisviranomaisiin, sillä rouva sanoo ympäripyöreästi maksaneensa muutaman kymmenen euron sakot.

Nyt ongelma on kuitenkin kaksinkertainen, sillä perheen pitää kerätä kahden vaimon hankintaan tarvittavat rahat. Eikä moni nainen valitse miestä, jolla on veli. Veljekset kun jakavat vanhempiensa omaisuuden.

Neuvot ovat vähissä. Vanhempi veli itse aikoo yrittää löytää puolison netin deittisivuilta. Sieltä hänen pikkuveljensäkin löysi edellisen tyttöystävän, joka tosin osoittautui huijariksi. Tyttöystävä houkutteli pikkuveljen sijoittamaan kaikki rahansa pyramidilainaushuijaukseen. Nyt pikkuveli nettideittailee sukulaisen esittelemää kiinalaisnaista, joka asuu Myanmarissa.

Kysyn varovasti, voisivatko pojat kuvitella jakavansa saman vaimon. Herra Zhou kulmakarvat pomppaavat ällistyksestä. Selitän posket punaisina professori Xie Zuoshin ehdotusta: kiinalaisten maaseudun miesten pitäisi saada yhteisiä vaimoja, yksi vaimo kahdelle. Zhejiangin yliopiston taloustieteen professori perusteli radikaalia avaustaan sillä, ettei köyhillä ole muuten varaa päästä naimisiin. Hän väitti, että maaseudulla on jo veljeksiä, joilla on yhteinen vaimo.

“En ole ikinä kuullutkaan! Mahdoton ajatus! Pöyristyttävää!” herra Zhou huudahtelee.

Suurin piirtein samanlaisen vastaanoton professori Xie sai julkisuudessakin. Naiset olivat sosiaalisessa mediassa raivoissaan. ”Jos naiset on tarkoitettu vain tuottamaan jälkeläisiä ja heidän täytyy paritella kenen miehen kanssa tahansa väestöpulmien ratkaisemiseksi, miten me eroamme eläimistä?” kysyi Superelfjunior-niminen somettaja.

Ennen kuin professori Xie ymmärsi vetäytyä julkisuudesta, hän yritti puolustaa ehdotustaan sillä, että naimattomat miehet syyllistyvät väkivaltaisuuksiin ja rikoksiin helpommin kuin naimisissa olevat. Näin on ehkä jo käynytkin, sillä rikosten määrä Kiinassa on jo lisääntynyt ja monet tutkijat syyttävät siitä osaltaan miesten yksinjäämistä. Kiinaa hallitseva kommunistinen puoluekin pelännee miesten ylijäämää, sillä naimattomat miehet ovat alttiimpia kaikenlaiseen kapinointiin.

Herra Zhou syö mietteissään. Hän on vetänyt villapaitansa hihojen päälle puuvillakankaasta ommellut irtohihat. Säästyy pyykkiä.

Yhtä toivetta herra Zhou elättää. Hän haluaisi lapsenlapsensa luokseen. Kukaan perheestä ei ole tavannut karkuriminiän synnyttämää lasta, mutta herra Zhou tietää, että lapsi on tyttö. Miniä on lähettänyt kuvia, sillä hän haluaa rahaa lapsen elättämiseen. Herra Zhou ei suostu antamaan.

Kuvissa vuoden vanha tyttö nojaa pylvääseen pää kallellaan jossakin asuintalossa. Vieressä on tuntematon mies. Herra Zhou arvelee kuvien perusteella, että miniällä on luultavasti uusi mies ja anoppikin.

Miniä asuu jossain päin Guangxin maakuntaa, monen sadan kilometrin päässä. Sen herra Zhou tietää varmasti, sillä hän matkusti Guangxiin kerran tapaamaan miniää.

Miniä lupasi etukäteen tulla tyttärineen takaisin, jos saa 3 000 euroa, mutta miniä ei saapunut asemalle sovitulle tapaamispaikalle. Tosin Herra Zhou ei edes suostuisi miniän paluuseen. Hän ottaisi vain lapsenlapsen.

Muut perheestä ja suvusta eivät halua lastakaan. Poika, lapsen isä, kyllä pelkää, ettei isäpuoli pidä hyvää huolta tyttärestä, mutta hän tietää, että hänen on entistä vaikeampaa löytää uusi vaimo, jos markkinoitavana on myös tytärpuoli.

”Jos onnistun ostamaan lapsenlapseni tänne, pidämme hänet 80 prosentin todennäköisyydellä”, herra Zhou arvioi mahdollisuuksiaan muuta sukua vastaan.

”Jos lapsi olisi poika, koko suku tahtoisi hänet takaisin.”

 

Ote on toimittaja Mari Mannisen 27. syyskuuta ilmestyneestä kirjasta Yhden lapsen kansa (Atena). Teos voitti vuoden 2016 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 24. marraskuuta.

yhden_lapsen_kansa_