Elokuvakäsikirjoittaja Iiro Küttner ryhtyi satusepoksi

Puiden tarinoita -satukirjasarjasta ilmestyi toinen osa Ritari.

kirjat
Teksti
Harri Römpötti
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Iiro Küttner aloittaa aina kirjoittamisen lopusta. ”Hyvä tarina syntyy niin, että ensin päätetään, mihin se päättyy”, hän sanoo.

Küttner on käsikirjoittanut elokuvia, mutta nyt hän on esillä Puiden tarinoita -satukirjoillaan. Ville Tietäväisen kuvittamasta sarjasta on ilmestynyt juuri toinen osa Ritari.

”Lapsena minulle tietysti luettiin satuja, mutta olin niiden suurkuluttaja aika vanhaksi. Puiden tarinat saivat alkunsa paluumatkalla mummolasta. Aloin keksiä satua. Siitä kehittyi ensimmäinen osa Puuseppä”, Küttner muistelee.

Satujen muoto periytyy suullisen kerronnan ajoilta. ”Ennen kirjoituksen keksimistä elämänohjeet välitettiin seuraaville sukupolville tarinoihin tiivistettyinä.”

Puiden tarinoiden uusi osa alkaa perinteisesti, mutta ritarista ei sitten tulekaan sankaria tavallisen kaavan mukaan. Myöskään ensimmäisen osan puusepän kohtalo ei noudata vanhoja kaavoja. Puilla on molemmissa tarinoissa osuus, samoin ajan kululla.

”Puut elävät niin paljon pidempään kuin ihminen, jopa 2 000 tai 3 000 vuotta. Ne ovat olleet mukana monessa ihmisen toiminnassa. Puiden varassa on lähdetty vesille ja niitä polttamalla on saatu lämpöä, niistä on rakennettu asumukset, kehdot ja hauta-arkut”, Küttner miettii.

 

Satujen tapaan Puiden tarinat -kirjasarja ei sijoitu tiettyyn aikaan tai paikkaan, mutta sillä on yhtymäkohtia meidän maailmaamme. Küttner haluaa käsitellä ajan riittämättömyyttä ja heijastella työelämän lisääntynyttä epävarmuutta.

Jos kuulostaa, että tarinoissa on useita tasoja, se on tarkoituksellista.

”En usko kohderyhmiin pennin vertaa. Mikäli suuntaisin tarinat joillekin, sulkisin vain muut pois. Ihanne olisi, että aikuiset lukisivat näitä lapsille, ja molemmat saisivat niistä jotain.”

Küttner (s 1966) aloitti uransa vuonna 1992 Tuhlaajapoika-elokuvan käsikirjoituksella. Se sai toisen palkinnon Finlandia-käsikirjoituskilpailussa. Veikko Aaltonen ohjasi sen, ja Küttner palkittiin vielä Jussi-palkinnolla. Tuhlaajapoika on 1990-alun vahvimpia suomalaisia elokuvia.

Sittemmin Küttner on joutunut usein pettymään käsikirjoitusten kohteluun elokuva-alalla. Elokuva on luonteeltaan ryhmätyötä, mutta joskus käsikirjoittaminen menee komiteapuuhaksi, jossa soppaa hämmentää liian monta kokkia.

”Elokuvien tekeminen on kallista. Se tuo käsikirjoitusten kehittelyyn hirveästi pelkoa ja varmistelua. Ensin mietitään, mitä katsojat haluavat, ja sitten yritetään tehdä se.”

”Puiden tarinat eivät olisi voineet syntyä niin, että ensin olisi mietitty, mitä lukijat haluavat”, Küttner sanoo.

 

Elokuvien lomassa satujen kirjoittaminen on ollut virkistävää.

”Vielä 20 vuotta sitten elokuviakin tehtiin ensin ja markkinoitiin vasta sitten.”

Ei Küttner silti ole luopunut elokuvista.

Hän työstää parhaillaan pariakin hanketta Antti-Jussi Annilalle, jolle on kirjoittanut Jadesoturin (2006) ja Saunan (2008). Küttner myös opettaa käsikirjoittamista Aalto-yliopiston professorina.

”Innostuin kirjoittamisesta Tove Idströmin käsikirjoituskurssilla. Toivon vain, että pääsen opettajana edes lähelle hänen tasoaan. Yritän opettaa ammattiylpeyttä ja yhteistyötaitoja, joita elokuvien tekemisessä tarvitaan.”