Arvio: Paavo Nurmi – tunnekylmä mies ei tule toimeen itsensäkään kanssa

Yksityisyydestään tarkkaa suurjuoksijaa on aina ympäröinyt tietty mystisyys.

Karo Hämäläinen
Teksti
Markku Jokisipilä
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Elämäänsä muisteleva Paavo Nurmi on Karo Hämäläisen teoksen kertojanääni. Hämäläinen on halunnut löytää ihmisen, joka käytkeytyy maineen, ennätysten ja voittojen taakse. Vaikka Nurmesta on kirjoitettu valtavasti, yksityisyydestään tarkkaa suurjuoksijaa on aina ympäröinyt tietty mystisyys.

Köyhyyden ja isän varhaisen kuoleman varjostaman lapsuuden ohella kuvatuiksi tulevat ankaran harjoittelun täyttämät nuoruusvuodet, olympiavoitot ja maailmantähteys, menestys liikemiehenä ja haurastuvan terveyden leimaamat viimeiset vuodet. Taustatyö on tarkkaa ja kertomus kietoutuu tiiviisti Nurmen elämän tunnettuihin faktoihin.

Tarina vyöryy päälle niin todentuntuisena, että on helppo unohtaa lukevansa fiktiota. Hämäläinen luo psykologisesti hienopiirteisen ja surullisen muotokuvan miehestä, jota piiskaa eteenpäin maaninen häviämisen viha. Niin hallitseva on tuo tuonne, että Nurmi tulee uhranneeksi sille koko elämänsä.

Hän on tunnekylmä mies, joka ei tule toimeen muiden eikä oikein itsensäkään kanssa. Hän karsii elämästään kaiken turhan, sellaisen, joka ei edistä tavoitteiden saavuttamista. Jokainen askel on huolellisesti suunniteltu, jokainen minuutti tarkkaan ohjelmoitu. Jotta voi tehdä kaiken tarvittavan, ei ole varaa tehdä mitään tarpeetonta.

Nurmessa yhdistyvät työläistaustalta vaurauksiin nousseen korostunut omanarvontunto sekä itseinhoa hipova vastenmielisyys omia heikkouksia ja erehtyväisyyttä kohtaan. Epäonnistuttuaan hän ruoskii itseään säälimättä niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Elämänsä lopulla Nurmi oivaltaa kipeästi, että valtavat määrät kunniaa ja vaurautta tuonut määrätietoisuus on ollut kirous. Tehokas hän on kyllä ollut, mutta elämä on jäänyt elämättä. Normaalien ihmissuhteiden tilalla ovat katkerat yksinpuhelut kuolleelle isälle ja täyttymättä jääneen ensirakkauden haikea muistelu.

Teos kasvaa viiltäväksi puheenvuoroksi ihmisyydestä, suunnitelmien pettävyydestä ja kaiken katoavaisuudesta. Elämä ei ole ratajuoksu vaan murtomaata, eikä juoksijoille ole kerrottu matkaa.