Kaija Saariaho masentui 10-vuotiaana, kun tajusi, että Mozart oli hänen ikäisenään säveltänyt jo vaikka mitä

Suomen menestynein nykysäveltäjä Kaija Saariaho sanoo elävänsä sosiaalisesti köyhää elämää. ”En liehu samppanjajuhlissa.”

hän
Teksti
Silja Lanas Cavada
Julkaistu yli kolme vuotta sitten


Kaija Saariaho kuoli kotonaan Pariisissa 2. kesäkuuta vuonna 2023. Hän oli menehtyessään 70-vuotias. Artikkeli on julkaistu alun perin SK:n numerossa 39/2004.

Kaikki ovat Kaija Saariahon kimpussa. Häntä on lennätetty joka päivä eri kaupunkeihin. Lontooseen, Berliiniin, Pariisiin. Ja nyt taas takaisin Helsinkiin. Säveltäjän uusinta orkesteriteosta Orionia on kuultu ensimmäistä kertaa Euroopassa. Uusi levytyskin on juuri ilmestynyt.

Helsinkiin hänet on tuonut Kaukainen rakkaus -ooppera.

Saariaho istuu rasittuneena edessäni, hänellä on tunti aikaa. Olemme Saariahon isän talossa Helsingin Kulosaaressa. Tähän taloon Kaija muutti perheensä kanssa 12-vuotiaana pienestä arava-asunnosta Käpylästä.

“Tuossa seinän vieressä oli piano”, Saariaho osoittaa modernistisen talon avaran olohuoneen nurkkaa. Nyt olohuoneen alatasanteella on valkoinen flyygeli. Saariaho aloitti muusikon uransa viululla, jatkoi pianoon, soitteli myös kitaraa, myöhemmin urkujakin. Hyvää instrumentalistia hänestä ei koskaan tullut.

Hyvä säveltäjä tuli.

Herkkä äänille

Kaija yrittää nukkua. Äiti on juuri laittanut hänet sänkyyn. Pieni Kaija kuulee päässään musiikkia ja pyytää, että äiti laittaisi musiikin pois.

Lapsen mielikuvitus kehittää musiikin. Hän kuvittelee, että ääni tulee tyynystä.

“Muistan niistä hetkistä unenomaisia fragmentteja, pyörimisen tunnetta, soittorasiamaisuutta”, hän kuvaa.

Saariaho puhuu rauhallisella, hiljaisella äänellä. Hän säpsähtää helposti. Hän on aina ollut herkkä äänille – ja musiikille.

Saariaho muistelee istuneensa lapsena juuri tällä punaisella sohvalla, jolla minä nyt. Hän istui äidin ja isän välissä. Jokin asia oli saanut vanhemmat innostumaan, ja he alkoivat yhteen ääneen kehua tytärtään.

Kummaltakin puolelta tulevat äänet olivat yliherkälle lapselle liikaa. Hän alkoi itkeä.

“Mahtoivat pitää minua outona”, Saariaho miettii.

Jo lapsena Saariaholla oli ylikehittynyt itsekritiikki. Kymmenvuotiaana hän luki Mozartin elämäkerran ja masentui, kun ymmärsi, että tämä oli jo hänen ikäisenään säveltänyt vaikka mitä. Saariahokin oli yrittänyt sävellellä mutta piti tekeleitään surkeina.

Äiti istui usein tässä sohvalla kuuntelemassa, Kaijan soittoa, luki samalla Ilta-Sanomia ja ihmetteli välillä, miksei lapsi soittanut pianoläksyjään.

Pyhä musiikki

Saariaho ojentaa valokuvan, jossa ylioppilas istuu pianon ääressä. Edessä on Chopinin Nocturne. Kaija oli menossa pian naimisiin. Hänestä oli tulossa Saariaho.

Nuorella naisella oli kriisi.

Hän epäili, ettei hänestä ole säveltäjäksi. Hän oli ujo ja pelkäsi julkisia esiintymisiä niin paljon, että mietti jo kanttorin uraa. Urkuparvella saisi soitella yksinään, omassa rauhassa, hän suunnitteli mielessään.

“Itsetunto oli niin huono, ja musiikki tuntui niin pyhältä. Tunsin olevani arvoton säveltämisen pyhään tehtävään. Dramaattisia nuoren ihmisen tuntoja”, hän toteaa.

Avioliitto kariutui vuodessa.

Rankan kriisin jälkeen Saariaho teki päätöksensä. Hän halusi säveltäjäksi. Sibelius-Akatemiassa hän oli kummajainen, “säveltävä tyttö”, jota erityisesti vanhemmat miesopettajat oudoksuivat. Viiteryhmän hän löysi uutta musiikkia tekevän Korvat auki -yhdistyksen muista nuorista säveltäjistä: Esa-Pekka Salosesta, Magnus Lindbergista, Eero Hämeenniemestä.

Saariaho tunsi itsensä kuitenkin muukalaiseksi. Hän teki modernia musiikkia ja oli vielä nainen.

Sukupuolesta on joidenkin mielestä ollut Saariaholle myös hyötyä. Jollei Saariaho olisi nuori, kaunis nainen, kukaan ei kuuntelisi hänen musiikkiaan, ilkeimmät totesivat, kun hän aloitteli uraansa 1980-luvun alussa.

Kirkua saat…

Suomen musiikkipiirit ahdistivat nuorta säveltäjää. Kirkua saat, mutta lennä! hän siteerasi Elmer Diktoniusta vuonna 1981 artikkelissaan, joka käsitteli 1970-luvun suomalaista taide-elämää.

Piirit ovat täällä pienet ja ahtaat, katseet luodaan vain sisäänpäin, julkista sanaa hallitsee muutama kulttuuridespootti. Täällä älykkyys on teknokratiaa, modernismi vanhanaikaista, ja tietenkin päinvastoin. Useat tärkeät, raikkaat ajatukset vesitetään kuin tahallaan.

Korvat auki -ryhmää kiinnosti myös kirjallisuus, teatteri ja kuvataiteet. Jo lapsena alkanut kuvataideharrastus kuului myös Saariahon musiikissa, sen visuaalisuudessa ja hänen tavassaan luoda musiikillisia tekstuureja.

Muiden taiteiden suhteen ymmärsin tekniikan merkityksen lopputuloksen saavuttamiseksi jo varhain, tutkin värejä, pintoja, harjoittelin, hän kirjoitti artikkelissaan.

Täälläkin, isän, teollisuusneuvos Launo Laakkosen talossa, näkyy perheen kiinnostus kuvataiteisiin. Lapsena, yksin ollessaan, Saariaho soitti, piirsi tai maalasi. Myöhemmin hän opiskeli graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa. Hän tutustui taidemaalari Olli Lyytikäiseen. Pari alkoi seurustella.

1980-luvun alussa Saariaho jätti Suomen. Hän päätyi Saksan kautta Pariisiin ja alkoi opiskella tietokonemusiikkia kuuluisassa Ircamin nykymusiikin tutkimuskeskuksessa. Siellä hän tapasi nykyisen miehensä, säveltäjä Jean-Baptiste Barrièren. Saariaho jäi Pariisiin. Perhe kasvoi.

Juhlittu nykysäveltäjä

Saariaho sanoo etsivänsä musiikillaan tietä omaan itseensä. Omaa sisintään. Taiteilijaa itsessään. Hän jatkaa musiikin jatkumoa antamalla siihen jotakin omasta persoonastaan, ja on onnistunut siinä.

Koska hän elää tätä aikaa, myös musiikin on oltava tästä päivästä. Teokset eivät ole helppoja, mutta niiden sointiväri on aivan omansa: läpikuultava, hauras ja eteerinen.

Niin kuin Saariaho itsekin.

“Toisaalta hänen musiikissaan on vahvoja, raskaita ja hälymäisiä elementtejä. Tyypillistä sille on juuri näiden kahden vastakkaisen elementin välinen kontrasti ja niiden väliset siirtymät”, sanoo Saariaho-tutkija Liisamaija Hautsalo. Hän valmistelee väitöskirjaa oopperasta Kaukainen rakkaus.

1990-luvulla Saariahon tuotanto alkoi kulkea kohti oopperaa. Vuonna 1991 hän kirjoitti baletin Maa. Vuosikymmenen puolivälissä hän alkoi säveltää yhä suurempia lauluteoksia, kuten teokset Château de l’âme (1995), Lonh (1996) ja Oltra Mar (1998-99).

“Ulkomusiikilliset asiat, kuten tila ja valo, ovat aina kiinnostaneet minua. Vuoden 1991 jälkeen ajatus oopperasta alkoi pikku hiljaa pyöriä päässäni”, Saariaho kertoo.

Nyt Saariaho on palannut kotimaahansa juhlittuna nykysäveltäjänä. Salzburgin musiikkijuhlien tilaama ja vuonna 2000 kantaesittämä Kaukainen rakkaus on hänen tähänastinen pääteoksensa. Se on myös suomalaisen oopperahistorian merkittävin ulkomainen tilaustyö – ja parhaiten menestynyt.

Pariisi, Santa Fé, Darmstadt, Bern. Kritiikit ovat olleet ylistäviä. Paras nykyooppera vuosiin, kirjoitti New York Times.

Saariahon teoksia on moitittu joskus epämelodisiksi tai liian staattisiksi. Hautsalon mielestä Kaukaisen rakkauden musiikki on ilmaisultaan melodisempaa kuin säveltäjän aiempi tuotanto. Yleisöystävällisellä, kommunikoivalla musiikilla – kauniin ja lohdullisen tarinan lisäksi – hän selittää myös sen kansainvälistä menestystä.

Trubaduuri ja neito

“Tarina kosketti minua”, säveltäjä sanoo hiljaa.

“Siinä ei ollut juonielementtejä, jotka ovat minulle vieraita, kuten oopperalle tyypillistä vehkeilyä ja kujeilua. En olisi tiennyt, minkälaista musiikkia niihin pitäisi pystyä kehittämään”, hän toteaa ja naurahtaa.

Monet kollegat olivat sitä mieltä, ettei tarinasta saa oopperaa, koska siinä ei tapahdu mitään. Saariaho piti itsepintaisesti kiinni tarinasta. Myöhemmin hän ymmärsi miksi. Se oli hänen tarinansa.

Ooppera kertoo 1100-luvulla eläneestä trubaduurista Jaufré Rudelista, joka rakastuu meren takana asuvaan kreivittäreen, Clémenceen. Teos kertoo rakkaudesta ja sen menetyksestä, mutta myös ihmisten kohtaamisen vaikeudesta.

Saariaho tunnisti itsensä trubaduurissa taiteilijana ja neidossa naisena, joka on jättänyt maansa ja jolla on naisen tuntemukset siitä, miten häneen suhtaudutaan.

“Sävelsin loppukohtausta Ranskan maatalossa. Silloin minulla tuli vahva tunne, että haluan saattaa nämä kaksi henkilöä minussa itsessäni yhteen.”

Puhutteliko tarinassa myös varhain menetetty nuoruudenrakkaus? Alkoholisoitunut Olli Lyytikäinen kuoli vain 38-vuotiaana.

Saariaho hiljenee.

“Olin jo jättänyt Suomen, kun Olli kuoli, mutta ei se tietenkään ollut merkityksetöntä, päinvastoin”, hän toteaa.

“Se on ollut yksi kuolema, joka on saanut minut miettimään näitä kaikkia tunteita, miten me kuolemaan suhtaudumme, miten me sen hyväksymme.”

Säveltäjä sanoo, että hänelle itselleen on tärkeintä se, mitä Clémencelle tapahtuu Jaufrén kuoleman jälkeen. Tämä ymmärtää, ettei rakkaus ole kuollut. Hän on elänyt sen.

Puhelin soi. Lause jää kesken, kun Saariaho jo saattelee vieraan kiireesti ovelle. Toinen haastattelu odottaa puhelimessa.

Ooppera väkivallasta

Kaukaisen rakkauden odotettu Suomen ensi-ilta Kansallisoopperassa on seuraavana iltana.

“Häkellyttävän kaunista nykyoopperaa”, kritiikit ylistävät.

Seuraavalla viikolla Saariaho nousee Pariisissa tyytyväisenä portaat ylös työhuoneeseensa. Kaipaamaansa hiljaisuuteen. Työtila sijaitsee kodin yhteydessä keskellä Pariisia, lähellä Pompidou-keskusta ja Ircamia, jossa aviomies on vuosia työskennellyt pedagogisen osaston johtajana.

Työhuoneessaan Saariaho kirjoittaa seuraavaa oopperaansa, usein iltaseitsemään. Adriana Mater -nimisestä teoksestaan hän on ollut vaitonainen.

Libretto on libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin, Kaukaisen rakkauden kirjoittajan. Aihe on väkivalta. Teos kertoo äidiksi tulemisesta sodan keskellä.

“Mukana on myös sitä kamalaa, mitä maailmassa on tapahtunut sinä aikana, kun olen kirjoittanut sitä”, Saariaho kertoi Helsingissä.

“Siksi sen kirjoittaminen on tuntunut ristiriitaisen hyvältä.”

Uuden oopperan ensi-ilta on Pariisin Bastillen oopperassa keväällä 2006. Oopperapiirit odottavat jatkoa jännittyneenä.

Kaukainen rakkaus -oopperaa Saariaho kirjoitti puolitoista vuotta yötä päivää. Nyt aikaa on enemmän myös perheelle, miehelle ja lapsille Alexille ja Aliisalle. He kävelevät puistoissa, käyvät museoissa ja konserteissa sekä viettävät aikaa maaseututalossa.

Muuten menestyssäveltäjä sanoo elävänsä sosiaalisesti köyhää elämää.

“En liehu samppanjajuhlissa”, hän tiivistää.

Pariisissa Saariaho viihtyy edelleen. Suomeen mahtuu vain yksi asia kerrallaan, tällä viikolla se on Kaukainen rakkaus, ensi viikolla joku muu, Saariaho tietää. Muukalaiseksi hänen ei kuitenkaan tarvitse itseään enää tuntea.

Voit lukea pdf-version kuvalehden jutusta täältä.

Aiheesta lisää
Kaija Saariaho (Wikipedia)
Saariaho.org