Suomi-leffassa on vikaa – jättää kylmäksi, kelpaa vain kotimaassa

Puhdistus ei valloittanut maailmaa, tekeekö sen Big Game?

Aki Kaurismäki
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Eräänä lokakuun viikonloppuna Suomen kolme katsotuinta elokuvaa olivat kaikki kotimaisia tuotantoja. Kotimaisten elokuvien katsojaosuus elokuvateattereissa on eurooppalaisittain erittäin korkea, jopa 25 prosenttia.

Elokuvia tehdään meillä enemmän kuin koskaan sitten 1950-luvun. Vuonna 2013 kotimaisten näytelmäelokuvien elokuvateatteriensi-iltoja oli 25. Tänä vuonna lukumäärä on 20.

Mutta milloin suomalainen elokuva herättää keskustelua tai haastaa yleisönsä? Milloin viimeksi kotimainen elokuva pakotti katsojan tarkastelemaan omia käsityksiään maailmasta?

Yhteiskunnallinen puheenaihe suomalaisesta leffasta tulee silloin, kun se kertoo Mannerheimistä, vaikka koko elokuvaa ei lopulta edes ole.

Samaan aikaan Ruotsissa keskustellaan elokuvien innoittamana esimerkiksi koulukiusaamisesta ja rasismista. Anna Odellin kiusaamisaiheinen, kokeellinen draama Luokkajuhla (2013) oli myös todellinen menestys yli 200 000 katsojalla. Toissa vuonna Ruben Östlund ravisteli maahanmuuttajakeskustelua Play-elokuvallaan. Östlundin uusi, sukupuolirooleja ja ydinperheihannetta satirisoiva Turist on vahva Oscar-suosikki jo nyt.

Sekä Odellin että Östlundin elokuvat tulevat Suomessa pian valkokangaslevitykseen, kuten monet ruotsalaiselokuvat joka vuosi.

Ainoa Ruotsissa tällä vuosikymmenellä levityksen saanut suomenkielinen fiktioelokuva on Pirjo Honkasalon Betoniyö (2013).

”Meidän systeemissä ei ole vikaa. Kaikki vika on ihmisten päässä. Samalla systeemillä muut Pohjoismaat tekevät helvetin hyviä elokuvia. Miksi me emme?” kysyy eräs palkittu suomalainen tuottaja.

Hän ei halua nimeään julki. Ala on pieni, ja kukaan ei halua mainetta oman pesän likaajana.

Lähes kaikki tätä juttua varten haastatellut yli 20 elokuva-ammattilaista myöntävät yhden asian. Suomalainen elokuva on keskinkertaista.

Miksi?

 

Kiinnostaako elokuva myös ulkomailla? Se on ainoa mitta elokuvan yleismaailmallisesta laadusta. Kestävätkö tarina ja kertojan taidot, jos tähdet ja kulttuuri eivät ole katsojalle tuttuja?

Vuoden 2013 helmikuussa Oscar-kisassa olivat mukana Norja, Ruotsi ja Tanska. Ruotsalainen dokumentti Searching for Sugar Man voitti parhaan dokumenttielokuvan Oscarin. Tanskalainen A Royal Affair ja norjalainen Kon-Tiki kilpailivat parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarista.

Muissa Pohjoismaissa Oscar-noste ei enää ole suuri uutinen. Meillä poksauteltiin samppanjapulloja, kun Pitääkö mun kaikki hoitaa? sai tämän vuoden alussa lyhytelokuvien kategoriassa ehdokkuuden. Oscar meni Tanskaan.

Ruotsi on ollut parhaan ulkomaisen elokuvan ehdokkaana 14 kertaa, Tanska 10 kertaa ja Norja viisi kertaa.

Meiltä Oscar-ehdokkuuden riman on ylittänyt vain yksi pitkä elokuva, Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä vuonna 2003.

Ensi kevään Oscareihin valittiin Suomea edustamaan Betoniyö. Se on ehdolla ehdokkaaksi, ja Suomen elokuvasäätiö tukee kampanjaa 40 000 eurolla. Pirjo Honkasalon elokuvalla ei ole mahdollisuuksia varsinaiseen ehdokkuuteen, koska sillä ei ole kansainvälistä myyntiyhtiötä saati levittäjää Yhdysvalloissa.

Alalla odotetaan läpimurtoa, joka näyttäisi maailmalle, että on meillä muutakin kuin Kaurismäki. Puhdistus olisi voinut olla se. Vipuna olivat Sofi Oksasen romaanin maine ja myyntiluvut.

Antti J. Jokisen ohjaama Puhdistus ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kansainvälistä huomiota. Elokuvaa vei maailmalle tanskalaisagentuuri Trust Nordisk, jonka listoilla ovat myös lähes kaikki tanskalaiset elokuvat. Tuottaja Markus Selinin mukaan Puhdistuksen taakaksi koitui Jokisen amerikkalainen esikoisohjaus The Resident: ohjaajaa ylenkatsottiin festivaalipiireissä tuon epäonnistuneen kauhuelokuvan vuoksi. Kun haaveet suuresta festivaaliavauksesta haihtuivat, Trust Nordiskia ei kiinnostanut tehdä Puhdistuksella mitään.

”Sitä myytiin lopulta ihan alihintaan”, Selin sanoo.

Elokuva-alan kansainvälisissä bisneslehdissä ristiriitaiset arvostelut saanut Puhdistus maksoi 2,4 miljoonaa euroa, kun suomalainen elokuva maksaa keskimäärin 1,4, miljoonaa euroa. Puhdistus teki lopulta tappiota, vaikka sen näki Suomessa 208 000 katsojaa.

 

 

’Huonosta elokuvasta voi syyttää ainoastaan itseään”, sanoo ohjaaja Teemu Nikki.

Periaatteessa suomalainen julkisesti rahoitettu elokuvajärjestelmä tarjoaa taitelijoille vapaat kädet.

”Mutta se rahoitus pitää saada.”

Elokuvien rahoitus tulee Suomessa kolmikannasta, jossa suurimman julkisen tuen antaa Suomen elokuvasäätiö.

Tuen saadakseen on kuitenkin ensin vakuutettava televisiokanava.

Julkinen rahoitus on välttämätöntä. Kielialue on pieni. Elokuvien tuottaminen tämän kokoiselle yleisölle ei ole bisnestä. Elokuvasäätiön tuen jälkeenkin keskihintaisen suomalaisen elokuvan lipunmyynnin kannattavuusraja menee yleensä noin 150 000 katsojassa. Näennäisesti ”hitti” ei siis ole välttämättä taloudellisesti kannattava.

Kun Oscar-ehdokkuuden saaneen Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuvan tuottajaa Elli Toivoniemeä haastateltiin keväällä elokuva-alan työntekijöiden liiton Lehtiset-julkaisuun, häneltä kysyttiin, kannattaako elokuvanteko Suomessa.

”Pakko sanoa, että eihän se kannata. Jotenkin tällä voi itsensä pienesti ja epävarmasti elättää, ja joskus ei sitäkään”, Toivoniemi kertoi haastattelussa.

”Budjetit ovat pieniä ja kehittelyjaksot pitkiä. Kannattavaan liiketoimintaan on vielä matkaa. Täysin sekopäistähän tämä on.”

Elokuvahankkeita ei aina kehitellä tarpeeksi pitkälle, koska raha ei riitä.

Pienilläkin tuotantoyhtiöillä tulee olla tekeillä useita eri elokuvia. Se on välttämätöntä, jotta firmassa riittäisi rahaa vakituisten työntekijöiden palkkoihin.

Edes palkitulla ohjaajalla ei periaatteessa olisi varaa keskittyä vain yhteen elokuvaan, jos haluaa minimoida pitkän tauon aiheuttaman riskin hankkeen kaatuessa. Jukka-Pekka Valkeapäällä meni kuusi vuotta esikoisensa Muukalaisen (2008) ja toisen ohjauksen He ovat paenneet (2014) välillä. Klaus Härön edellinen valkokangaselokuva Postia pappi Jaakobille valmistui 2009 ja seuraava Miekkailija valmistuu 2015.

Skavabölen pojat nosti Zaida Bergrothin sukupolvensa lupaavimpiin ohjaajiin. Bergroth ei itse ole kertonut julkisuudessa, miksi hänen kolmas ohjauksensa saa ensi-iltansa aikaisintaan 2017, kuusi vuotta Hyvän pojan (2011) jälkeen.

Bergrothin draamaan Angela järjesteltiin jo kansainvälistä rahoitusta. Yllättäen Elokuvasäätiö jätti lupaillun tuen antamatta, kun tuotantoneuvojat vaihtuivat. Hanke romahti.

”Motivaatio oli hukassa”, ohjaaja kommentoi tyrmäystä sähköpostilla. Nyt hän kehittelee kariutuneen Angelan aiheen pohjalta toista elokuvaa.

Elokuvasäätiöstä, suomalaisen elokuvan tärkeimmästä rahoittajasta, ei kommentoida julkisesti kielteisiä tukipäätöksiä.

”Järjestelmä ei ole täydellinen”, toteaa Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn.

”On aina hankalaa, kun on monopoli.”

 

Kaupallisilla televisiokanavilla ei mene hyvin. Summat, joilla ne osallistuvat elokuvatuotantoon ovat laskeneet rajusti. Verorahoituksen myötä Ylen elokuvabudjettia ollaan kuitenkin nostamassa.

Kolmas rahoittajaosapuoli ovat levitysyhtiöt. Ne maksavat ennakkoa tuotannolle ja kantavat vastuun markkinoinnista.

Suuret levittäjät ovat monikansallisia yhtiöitä, joita kiinnostaa provisio tuotoista elokuvateattereissa ja dvd:ltä. Levittäjän kannalta on parasta, jos pääosassa on joku niistä tutuista tähdistä, jotka näyttelevät kaikissa elokuvissa.

”Kun otat levittäjältä satatonnia, teet kymmenen kompromissia. Meidän asiakkaita eivät ole katsojat, vaan ennen heitä rahoittajat”, eräs tuottaja sanoo.

Kun levittäjä, televisiokanava ja muut sponsori- ja yhteistyökumppanit ovat pöydässä, alkaa käsikirjoituksen kulmien hiominen. Tyypillinen neuvo ovat tehdä päähenkilöstä miellyttävämpi.

Suomen elokuvatuottajien liiton puheenjohtaja Aleksi Bardy kritisoi sekä rahoittajien että tekijöiden joskus yksioikoista näkemystä siitä, mitä kansa haluaa.

”Kaupallisena pidetään elokuvaa, jossa on kiva poika ja tyttö ja jokin väärinkäsitys rakkauden tiellä”, Bardy kuvailee.

”Katsotaan nyt vaikka uusia amerikkalaisia televisiosarjoja. Televisiossa, jota on pidetty konservatiivisena välineenä, menestyvät sarjat, joissa ihmiset ovat vaikeita ja rikkinäisiä.”

Loppuvuoden varmimmaksi hitiksi Suomessa ammattilaiset nimeävät elokuvan Nightmare 2– painajainen jatkuu.

Se on tehty, koska Salattujen elämien edellinen elokuvaversio Nightmare – painajainen merellä oli menestys. Käytännössä kyse on pitkästä Salkkari-jaksosta.

 

Minna Haapkylä, yksi Suomen suurimmista tähdistä, ilmoitti vuonna 2011 lopettavansa elokuvissa näyttelemisen. Syyksi hän sanoi, että tarjotut käsikirjoitukset olivat huonoja.

Kun suomalaisen elokuvan ongelmista puhutaan, käsikirjoitukset nousevat aina esiin. Käsikirjoittaja luo maailman, tarinan ja henkilöt. Elokuvaan keskittyneitä käsikirjoittajia ei ole. Suurin osa pyörittelee elokuvaideoita harrastuksena ja tienaa leipänsä televisiosta.

”Kansainväliseen menestykseen on kaksi tietä. Joko kehitetään ammattitaitoa pitkään. Ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaiden käsikirjoittajat ovat yleensä tehneet pitkän uran. Suomessa harva pääsee tekemään useita elokuvia. Tai sitten ollaan röyhkeästi omalaatuisia ja pusketaan erilaista ja hullua juttua läpi. Tätä pokkaa meillä käsikirjoittajilla ei oikein ole”, sanoo käsikirjoittaja Pekko Pesonen.

Esimerkiksi Tanskassa parhaat käsikirjoittajat työskentelevät jatkuvasti pitkän elokuvan parissa. 42-vuotias Anders Thomas Jensen on kirjoittanut yli 30 elokuvaa, joista Kosto voitti 2011 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

Taideteollisessa korkeakoulussa yritettiin opettaa käsikirjoittajille tehokkuutta.

”Käsikirjoittajat pistettiin opettelemaan nopeutta Salattuja elämiä tekemällä. Laadullisesti se aiheutti inflaation. Käsiksissä on paljon tekstiä, vähän sisältöä”, kuvailee eräs elokuvatuottaja.

Kun kysyy suomalaisen ohjaamisen tasosta elokuvien tekijöiltä, kritiikki on vielä kovempaa: ohjaajat luulevat olevansa parempia käsikirjoittajia kuin käsikirjoittajat ja parempia kuvaajia kuin kuvaajat.

”On ohjaajia, jotka eivät osaa tehdä pitkää elokuvaa, mutta tekevät niitä. Käsikirjoitusten laatua arvioidaan, ohjaajien osaamisesta ei uskalleta keskustella”, eräs tuottaja sanoo.

 

Aihe ja näyttelijät. Ne ovat kaksi asiaa, joiden perusteella suomalainen valitsee suomalaisen leffan. Asia todetaan Elokuvasäätiön Kotimaisen elokuvan yleisöt -tutkimuksessa aina muutaman vuoden välein.

Jukka-Pekka Valkeapään He ovat paenneet teki tempun, johon suomalainen elokuva ei ollut juuri koskaan ennen kyennyt: se kelpuutettiin niin sanotuille A-luokan elokuvafestivaaleille sekä Venetsiaan että Torontoon.

Suomessa elokuva sai ensi-iltaviikonloppunaan vain 719 katsojaa. Siinä ei ole tuttuja tähtiä.

Menestyviä aiheita Suomessa ovat olleet esimerkiksi Matti Nykäsen ja Jean Sibeliuksen elämäkerrat. Suosikkiromaanien filmatisoinnit vetävät. Putous-näyttelijät houkuttelivat 21 tapaa pilata avioliitto -elokuvalle yli 400 000 katsojaa, enemmän kuin millekään muulle kotimaiselle kahdeksaan vuoteen.

Uuden suomalaisen elokuvan aika alkoi pitkän katsojakadon jälkeen viitisentoista vuotta sitten Häjyistä, Rukajärven tiestä ja Levottomista. Kun suomalaisilta kriitikoilta kysyy, mitkä uudemmat kotimaiset tulevat kestämään aikaa, poiminnat eivät ole kansansuosikkeja. He nostavat esiin elokuvia kuten Miehen työ, Paha perhe, Hyvä poika, Betoniyö ja He ovat paenneet. Sekä yleisön että kriitikoiden hyväksyntää saavat Paha maa ja Napapiirin sankarit.

Dome Karukoski on ainoa nuori ohjaaja, joka on saavuttanut sekä kansainvälisen huomion että kansallisen menestyksen. Hänen viimeisin elokuvansa Mielensäpahoittaja on silti mitä varmin tuotanto: Suomi-nostalgian keskellä on Tuomas Kyrön suosittu känisijähahmo, jota esittää rakastettu Antti Litja. Saarnaavuudesta ja tarinattomuudesta kritisoidusta elokuvasta tuli Karukosken uran suurin hitti.

Kun katsoo, millaisilla elokuvilla Ruotsista on viime vuosina maailmalle menty, listalla loistaa dekkarifilmatisointien sekä Lukas Moodyssonin pienten draamojen rinnalla vampyyritarina Ystävät hämärän jälkeen.

Sen tekijöistä ohjaaja Tomas Alfredson tekee nyt uraa Martin Scorsesen suojeluksessa Yhdysvalloissa. Kuvaaja Hoyte van Hoytema kuvasi syksyn Hollywood-jättielokuvan Interstellarin ja seuraavaksi James Bond -seikkailun.

Tanskan menestyjienkään juuret eivät ole arkidraamassa. Kostolla Oscarin voittaneen Susanne Bierin elokuvissa on matkustettu Afrikkaan ja Afganistaniin asti, ja Nicolas Winding Refn teki kotimaassaan epätavallisia rikoselokuvia ennen rajua amerikkalaishittiään Drive. Lars von Trier on koko uransa ajan provosoinut, haastanut ja piikitellyt katsojaa.

 

Irtiotot ovat olleet muissa Pohjoismaissa tie itsenäisyyteen.

”Meillä pitäisi olla rohkeutta epäonnistua. Ei me olla lääkäreitä, joiden epäonnistuessa potilas kuolee. Jos ajattelee vain epäonnistumista, epäonnistuu varmasti”, sanoo Jani Pösö.

Hän vaihtoi menestyksekkään mainosalan uransa elokuvatuottajan työhön.

”Jos rikastua haluaa, kannattaa ryhtyä investointipankkiiriksi. Pitää tehdä se elokuva, jonka haluaa itse nähdä.”

Sisällön ongelmat eivät ole Elokuvasäätiön syy, painottaa tuottajien liiton Aleksi Bardy.

”Säätiö tekee parhaansa. Syy siihen, että elokuvat eivät ole parempia, on koko alan odotusten ja arvostuspainotusten summa.”

Myös särmien karsimisen perinne on raskas. ”Se on ehkä alun perin lähtöisin säätiön ja televisiokanavien portinvartijoilta, vuosien takaa. Se on levinnyt ja juurtunut itsesensuuriksi”, Bardy sanoo.

”Pitää myös myöntää, että kaikki avantgarde ei ole automaattisesti hyvää ja viihde skeidaa. On avantgarde-elokuvia, joissa ei vaan ole sisältöä. On valtavirran elokuvia, jotka on tehty taitavasti ja ne toimivat hyvin, vaikka vitsit ehkä ovat vanhoja.”

Eräs käsikirjoittaja toteaa, että varhaiset Uuno Turhapuro -elokuvat olivat epäsovinnaisempia kuin nykyajan kotimaiset: nyt draamaa hallitsee ”moralistinen konsensus”.

Latistamisesta puhuu myös käsikirjoittaja ja näyttelijä Kaarina Hazard.

”Käsikirjoituksen vaikeat asiat ovat jokin uhka. Haastavien hetkien yli halutaan liidellä, ne eivät ole kivoja. Ihan kuin joku Kekkosen haamu kyttäisi meitä, ettei mistään vain puhuta eikä mitään vaikeaa ikinä ilmaista. Emotionaalinen latteus on kummallista, sillä eihän me olla lattea kansa.”

Hazard mainitsee, että taiteilijalla pitää olla ulkopuolisen silmä. Ehkei ole sattumaa, että Karukoski on Kyproksella syntynyt suomenruotsalainen. Ruotsin nuorista huippuohjaajista monet ovat nimenomaan maahanmuuttajataustaisia. Babak Najafin, Daniel Espinosan ja Josef Faresin elokuvat on nähty Suomessakin.

 

Tässä jutussa ei käsitellä Aki Kaurismäkeä. Hän on ainoa nimi, joka suomalaisesta elokuvasta todella tunnetaan maailmalla. Edesmenneen Peter von Baghin mukaan Kaurismäki on lahjakkuus, jollaisia syntyy korkeintaan kerran vuosisadassa.

Kun ei puhuta Kaurismäestä, voidaan sanoa, että Suomessa vasta opetellaan elokuvan tekemistä.

Kun Suomi-Filmin studiojärjestelmä kaatui television tuloon 1960-luvun alussa, syntyi tyhjiö, joka kesti melkein 40 vuotta.

Käsikirjoittajien, ohjaajien ja tuottajien keskinäisen arvostuksen ketju on vasta vahvistumassa. Ruotsin moodyssonit ja östlundit tekevät elokuvansa aina samojen tuottajien kanssa, samoin Tanskassa Zentropa-yhtiö tekee aina paitsi osaomistajansa von Trierin elokuvat myös aivan erilaiset Susanne Bierin draamat ja Kristian Levringin elokuvat, joista viimeisin oli täysiverinen lännenelokuva The Salvation.

”Suurteokset puuttuvat meiltä osin siksi, että teollinen puoli ei ole ollut tarpeeksi vahva”, uskoo ohjaaja Dome Karukoski.

Samankokoisessa Tanskassa elokuvien julkinen tuki on kaksinkertainen, öljyrahojen Norjassa vielä suurempi.

Meillä teollisuuden tehokkuusvaatimus on vielä ristiriidassa resurssien kanssa. Betoniyön toinen tuottaja Mark Lwoff kertoo kuvauspäivien määrän pudonneen puoleen siitä, kun hän tuli alalle 20 vuotta sitten.

”Silloin oli varaa 45 päivään. Oli yksi varapäivä saderiskin vuoksi ja toinen muuten vain. Nyt pitkä elokuva kuvataan 18–25 päivässä”, Lwoff sanoo.

”Inflaatio on kasvattanut palkkoja, mutta budjetit eivät ole kasvaneet. 1970-luvulla Rauni Mollberg kuvasi Maa on syntistä laulua kuusi kuukautta.”

 

Läpimurtoa on nyt tehty elokuvilla, jotka ovat kuin täydellinen vastakohta Kaurismäelle. Kaksi vuotta sitten suomalainen mutta englanninkielinen tieteisfarssi, Timo Vuorensolan ohjaama Iron Sky sai huomiota ympäri maailmaa. Saksassa se oli todellinen hitti.

Syyskuussa sai Toronton festivaaleilla maailmanensi-iltansa Big Game, joka on tehty monellakin tapaa vastoin perinteitä. Englanninkielinen toimintaseikkailu on kaikkien aikojen kallein suomalainen elokuva. Pääosaan palkattiin Samuel L. Jackson. Itseoppinut ohjaaja Jalmari Helander ei päässyt elokuvakouluihin. Tuottaja Petri Jokiranta on keskittynyt tekemään vain yhtä hanketta kerrallaan.

Kaksikon Rare Exports oli Suomessa jotain epätavallista, enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu fantasia. Siitä tuli silti yksi vuoden 2010 suosituimmista kotimaisista elokuvista.

Big Game on kevyttä viihdettä, mutta se on taiteellinen ja taloudellinen voittaja jo nyt, kuukausia ennen varsinaista kansainvälistä levitystään. Se sai kansainväliseltä medialta erinomaiset arvostelut lajityypissään. Jokiranta kertoo, että pelkästään kansainvälisillä ennakkomyynneillä, ennen lipputuloja, Big Game on liiketoimintana plussan puolella.

”Jokainen uutta luova menestyminen on voitto”, Aleksi Bardy sanoo.

Nyt Suomea vie maailmalle Samuel L. Jackson, joka ei ole koskaan käynyt Suomessa.