Eurokriisi: Kuntotesti petti pahasti, kun rahaliiton jäsenet valittiin

Uuden verkkokirjan avulla voi vihdoin nähdä metsän puilta.

eurokriisi
Teksti
Kustaa Hulkko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Euroalueen kriisi on jatkunut toukokuusta 2010 lähtien. Kasvu on yhä surkeaa ja nuorten työttömyys suurta. Päätöksentekijät eivät ole saaneet ongelmia hallintaansa.

Kriisistä on kirjoitettu satoja analyyseja. Useimmiten niiden tekijät keskittyvät lempiselityksiinsä, joiden perusteella maallikon on vaikea saada otetta monimutkaisista asioista.

Nyt on julkaistu 18 tunnetun taloustieteilijän vastaukset kysymykseen: mikä aiheutti euroalueen kriisin? (The Eurozone Crisis, toimittaneet Richard Baldwin ja Francesco Giavazzi).

Uudessa verkkokirjassa ekonomistit ovat – yllättäen – pääosin yhtä mieltä. Kirjan perusteella on vihdoin mahdollista nähdä metsä puilta.

 

Kriisin perussyy oli kirjan mukaan velkojen ja saatavien epätasapaino. Euroalueen niin sanotut PIIGS-maat ottivat ulkomailta liikaa velkaa ja toiset, etenkin Saksa, Ranska ja Hollanti, antoivat liikaa luottoa näihin kansantalouksiin.

Tässä yhteydessä sana ”liikaa” tarkoittaa velan määrää suhteessa sillä tehtyjen investointien tuottoihin. Suuri osa rahoista käytettiin esimerkiksi valtion kulutusmenoihin.

Irlannissa ja Espanjassa ylivelkaantui yksityinen sektori, Kreikassa ja Portugalissa lähinnä valtio. Lopulta velanottajalla ei tosin ollut suurta väliä: se osa yksityisestä velasta, jota ei pystytty hoitamaan, päätyi valtion taseeseen.

Euroalueen yritykset olivat riippuvaisia pankkirahoituksesta. Lisäksi valtiot olivat naimisissa maittensa pankkien kanssa, koska näiden salkuissa oli paljon kotivaltion bondeja.

Yhtäkkiä puhkesi Kreikan kriisi. Rahoittajat huolestuivat pankkien ja hallitusten kyvystä maksaa takaisin ulkomainen velka, ja pääomavirrat pysähtyivät kuin seinään.

Pelko kriisivaltioiden maksukyvyttömyydestä ruokki pelkoja myös pankkikonkursseista.

Kansantalouksien näköalat olivat synkät, korot nousivat ja budjettivajeet kasvoivat.

Kaikki tämä tapahtui maailmassa, jossa ei voitu devalvoida ja jossa yhteinen keskuspankki EKP ei saanut pelastaa GIIPS-valtioita, koska EU:n perustamissopimus kielsi siltä tämän roolin.

 

Syillä on vielä omat taustasyynsä. Niihin kuului väärä politiikka, joka salli tasapainottomuuksien kasvaa liian suuriksi, ja heikko kansallinen pankkivalvonta.

Kriisiä ratkottiin huonosti. Esimerkiksi Kreikan velkaa ei leikattu tuntuvasti kriisin alkuvaiheessa 2010–2011, jolloin suuri osa siitä olisi vielä ollut yksityisissä käsissä.

Arvovaltasyistä EU-johtajat eivät halunneet antaa Kreikan asioita IMF:n hoitoon. Nyt IMF on troikan ainoa osapuoli, joka puhuu realistisesti tarpeesta järjestellä Kreikan velat uudelleen.

Tärkeä seikka on myös se, että euroalueen maiden välillä oli ja on edelleen suuria institutionaalisia eroja.

Baldwinin ja Giavazzin kirjassa kreikkalainen ekonomisti Elias Papaioannou pitää tätä seikkaa ongelmien perustana. Rahaliiton jäsenvalinta epäonnistui, koska ehdokkaiden kelpoisuutta ei testattu riittävästi.

Olisi pitänyt mitata valtion kyky kantaa veroja ja suojella omistusoikeuksia, ja olisi pitänyt arvioida hallinnon laatu, mutta niin ei tehty.

Käytettiin niin sanottuja EMU-kriteerejä, jotka keskittyivät tiettyihin määrällisiin talousmittareihin, mutta niitäkään ei sovellettu johdonmukaisesti.

 

Eurokriisikirja luo yhteisen tarinan ongelmien syistä.

Myöhemmin tarkoitus on miettiä myös tarvittavia uudistuksia: miten ”päivittää Euroopan käyttöjärjestelmä ja käynnistää kone uudestaan”.

Eräät ekonomistit esittävät reseptejään jo nyt. Osa niistä on erittäin kiistanalaisia.

Esimerkiksi Guido Tabellini korostaa, että euroalue tarvitsee yhteistä finanssipolitiikkaa ja yhteisiä instituutioita, joiden avulla selvitään pankkien­ ja valtioiden kriiseistä. Tabellini on saanut Yrjö Jahnssonin taloustieteen palkinnon.

Tabellinin mielestä euroalueen pitäisi pystyä laskemaan liikkeeseen myös eurobondeja.

Hän arvioi, että euroalueen taipumus myötäsykliseen talouspolitiikkaan, joka pahentaa kriisejä, johtuu instituutioiden väärästä suunnittelusta. EKP:n mandaattia pitäisi korjata, jotta kasvua suosiva rahapolitiikka helpottuisi.