Saimaannorpan pääkallosta maksettiin tapporaha, aluksi kolme markkaa

SK:n arkistoista: Norppa rauhoitettiin 1955.

ekolokero
Teksti
Petri Pöntinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Musta piste pilkottaa tyynellä järvellä.

Moottorivene kiitää lähemmäksi, täplä suurenee. Pian erottaa kuonon kärjen, päälaen ja viikset.

”Norppa!”

Metsähallituksen suojelubiologi Jouni Koskela laskee kiikarit. Itä-Suomen yliopiston kenttätutkimusvastaava, sukeltaja Kari Ratilainen höllää perämoottorin kaasun.

Miehet etsivät kuolleita kuutteja ja istukoita, todisteita syntyneistä poikasista. Löydökset auttavat arvioimaan erittäin uhanalaisen lajin pääluvun mahdollisimman tarkasti.

Saimaannorppa on elänyt rankkoja aikoja.

Jääkansi kovettui lopullisesti tammikuun alkupuolella mutta suli jo huhtikuun puolivälissä. Jäätä ja lunta kertyi vähiten lähes sataan vuoteen. Puoli vuotta on ollut kuin suoraan ilmastonmuutosennusteesta: lauha talvi, aikainen kevät, keskilämpötila noussut 3–6 astetta.

Nyt vedestä tuijottavat uteliaat suuret silmät.

Paksun traanin vuoraama karvasäkki polskii tovin, kuin esitelläkseen uimataitoaan, kunnes katoaa syvyyksiin.

”Kävi varmaan katsomassa meidän naamat”, Ratilainen sanoo.

Sukeltaja nostaa alumiinipaatin plaaniin Joutenvedellä, saarien ja luotojen pirstomalla Saimaalla.

 

Siedä, siirry tai syrjäydy.

Kasveilla ja eläimillä on kolme vaihtoehtoa reagoida lämpenevään ilmastoon. Voittajia ovat joustavat, lukuisiin elinympäristöihin sopeutuneet lajit, generalistit.

Suomalainen rauduskoivu on ilmiömäinen sinnittelijä, se kasvaa jopa kuumassa Etelä-Koreassa. Rotta menestyy missä tahansa. Hirvi on levittäytynyt Lappiin asti, ja sepelkyyhky kujertaa metsässä ja kaupungissa. Myös lyhytikäiset ja runsaslukuiset lajit saattavat sietää nopeaa lämpötilan nousua.

Evoluution suuressa jaossa saimaannorpallejäi hanttikortti.

Sen kantaäiti sukelsi Jäämeressä.

Pohjoinen merialue alkoi jäähtyä kunnolla noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Vuoroin ilmasto kylmeni, vuoroin lämpeni. Norppa, pienikokoisin hylje, liikkui laajenevien ja vetäytyvien jäätiköiden vanavedessä.

Viimein jääkausi ulottui Brittein saarille. Kun noin 12 000 vuotta sitten valkoinen massa väistyi, norppien pääjoukko seurasi pohjoiseen, pysyvän jään reunassa.

Mutta osa ui Itämerelle.

Jään paineen hellitettyä maa kohosi, järvet kuroutuivat merestä. Norppia asusti muinais-Saimaalla, joka eräässä vaiheessa ulottui Kallavedelle ja Päijänteelle. Maankamara jatkoi nousuaan, järvet muotoutuivat lopullisesti.

Saimaannorppa on ollut eristyksissä 900 sukupolvea.

Jäämerennorpan alalaji on selvinnyt yhdestä ilmastonmuutoksesta. Atlanttisella lämpökaudella, 6 800–5 500 vuotta sitten, jalopuut kasvoivat Oulussa. Keskilämpötila oli arviolta 2–3 astetta nykyistä korkeampi. Mutta Saimaalla sukelsi luultavasti tuhansia hylkeitä. Osa sopeutui lämpötalviin ja jatkoi sukua.

Nyt jääkauden jäänne sietää huonosti äkillisiä muutoksia.

Saimaannorppia on reilut 300, jäämerennorppia vähintään kolme miljoonaa. Elinpiiri, Saimaa, on pienempi kuin laatokan- ja itämerennorpalla. Lisääntymisalueet ovat hajallaan sokkeloisella Saimaalla. Paljon riippuu myös sattumasta; jo yhden kahden naaraan kuolema johtaisi sukupuuttoon usealla järvialtaalla.

Lajina hylje on kranttu, ekologien kielellä K-strategisti: pitkäikäinen, harvakseltaan lisääntyvä, sopeutunut rajattuun ekolokeroon.

Norppa on jään ja lumen ikuinen seuralainen.

 

Moottorivene lipuu saaren rantaan. Karua Saimaata: kitukasvuisia mäntyjä, paksuja jäkälämattoja, mannerjään silottamia kallioita.

Suojelubiologi Koskela poistaa puusta vihreän nauhan, pesänlaskijoiden jättämän merkin.

On viikko vappuun. Aurinko hellii, mutta vesi hohkaa kylmää. Kenttätutkimusvastaava Ratilainen vaihtaa turkishaalarin sukelluspukuun ja molskahtaa veteen. Hän snorklaa rannassa, ottaa sitten happipullot, jotta pääsee tutkimaan pesäpaikkaa syvemmältä.

Jos olisi talvi, lisääntymisaika, emo olisi säikky. Jo vähäinen häiriö saisi sen pakenemaan, sukeltamaan vaistonvaraisesti avantoon. Saimaannorpan takaraivossa on luultavasti tieto tuhansien vuosien takaa.

”Jääkarhu tai naali voi tulla”, Koskela sanoo.

Pohjoisella Jäämerellä norppa ja jääkarhu elävät yhä lähekkäin. Puolet kuuteista päätyy pedon vatsaan. Kun saalista on yllin kyllin, saalistaja herkuttelee vain rasvalla ja nahalla. Naali seuraa haaskalle.

Arktisen jään hupeneminen on uhka. Hylkeiden pesintä epäonnistuu, ja jääkarhujen on ponnisteltava yhä pidempiä taipaleita hupenevan ruoan eteen.

Myös Suomessa ilmastonmuutos vaikuttaa lajien väliseen kilpailuun ja suhteisiin. Kun kasvukausi pitenee, yöperhosia ehtii kuoriutua kaksi, kolme sukupolvea. Vähälumisten talvien arvellaan auttavan pienpetoja ja vähentävän myyräkantojen syklisyyttä, rajua vaihtelua.

Saimaannorpalla ei ole luontaisia vihollisia.

Vuosituhansien ajan vankka lumiluola on turvannut olemassaolon: lisääntymisen ja jälkikasvun selviytymisen.

Jäämerellä jääkarhu yllättää hylkeen syöksymällä pesään. Saimaalla tutkijoiden riistakamerat kertovat pienpetojen liikkuvan pesien lähellä. Mutta jos kuutti olisi kuulunut ketun ruokavalioon, saimaannorpat olisi ajat sitten syöty sukupuuttoon.

Saalistustilanne muuttuu, jos hylkeet joutuvat vähäisen lumen takia kärvistelemään avojäällä.

Laatokan itärannalla, Aunuksen edustalla, kettujen tiedetään surmanneen jääkuutteja. Riianlahdella merikotkat ovat napanneet poikasia, Atlantilla isolokit. Saimaalla harmaalokki saattaa olla uhka lämpiminä, lumettomina talvina.

Yksi nokkaisu kalloon tappaa kuutin.

 

Eloton karvamöykky lepää jätesäkin päällä. Kyljissä ja peräpäässä kaksi räpylää, selässä hännäntypykkä. Viereen on aseteltu mittanauha: pituus 78 senttiä.

Suojelubiologi Koskela esittelee eilen ottamiaan valokuvia.

”Se oli juuttunut kivenkoloon.”

Vedessä tuhkanharmaa kuutti näyttää lapsen hukkaamalta pehmolelulta.

 

Norppa ei pysty synnyttämään vedessä kuten valas. Kuutti on haavoittuvimmillaan, kun se muljahtaa emon kohdusta vedenpäälliseen maailmaan.

Lumiluolassa lämpötila on lähellä nollaa. Jäällä saattaa nipistää 20 asteen pakkanen. Satojen sukupolvien aikana norppa on oppinut ajoittamaan synnytyksen täydellisesti Saimaan talveen. Jäämerellä laji lisääntyy huhtikuussa, mutta Joutenvedellä, tuhat kilometriä etelämpänä, jo helmi-maaliskuun vaihteessa.

Nestorin päivä, 26. helmikuuta, on legendan mukaan naaraan synnytyspäivä.

Kevättalvella, kun Saimaan jää on paksuimmillaan, myös tuiskut ovat kasanneet vahvimmat kinokset. Evoluutio on ohjannut emot pesimään saarien ja luotojen itä- ja pohjoisrannoille, piiloon lunta sulattavalta auringolta.

Vastasyntynyt on rääpäle. Viisikiloista eristää vain kuutinvilla. Ihonalaista rasvaa ei vielä ole.

Lumiluolassa emo imettää nälästä ulisevaa kuuttia. Maito on tuhtia, rasvaprosentti huikeat 40. Ensimmäiset viikot ovat kriittisimmät. Jos pesän turvaa ei ole, uhkaa jäälle paleltuminen. Etenkin jos karva kastuu sateessa tai sukelluksessa.

Pesään kuolleita kuutteja on normaalisti vähän, joka kymmenes syntyneistä.

Vähälumiset talvet 2006 ja 2007 herättivät tutkijoiden huolen: arviolta joka kolmas poikanen menehtyi pesään.

Itämeren harmaahylje sietää lyhyen talven, sillä halli vierottaa kookkaan poikasen jo kolmen viikon jälkeen. Norppa sen sijaan tarvitsee 7–9 viikon rauhan. Jos emo ja kuutti joutuvat selviytymään avojäälle, pedot ja ihmiset häiritsevät enemmän. Imetys kärsii, traanikerros ei paksuunnu tarpeeksi.

Poikanen on terve mutta jää ruipeloksi, täikuutiksi.

 

Sukeltaja Ratilainen riisuu sukelluspuvun yläosaa veneessä. Jääkylmä vesi on herättänyt nälän. Pian termospullojen korkit ja eväsrasioiden kannet naksahtelevat.

Isokoskelo esittää ylilennon. Västäräkki keikuttaa pyrstöään rantakivellä. Ruoan perässä nekin.

Varhaistuva kevät tahdistaa luonnon kelloa. Lintujen muutto aikaistuu, talvehdinta yleistyy. Mutta kun kesä ei lämpene yhtä paljon kuin kevät, rytmi saattaa seota. Kukat kukkivat, mutta pölyttäjät eivät pörrää. Kanalintujen poikaset kuoriutuvat, mutta hyönteiset eivät lennä.

Myös vedenalaisia ravintoverkkoja punotaan uusiksi.

Järvivedet lämpenevät. Runsastuvat sateet huuhtovat maalta ravinteita, vedet sameutuvat. Kylmien vesien muikku ja muut lohikalat kärsivät, särkikalat hyötyvät.

Hylje särpii tuhat kiloa kalaa vuodessa. Pieniä, helposti saalistettavia kuoreita, kiiskiä, ahvenia, särkiä ja muikkuja.

”Se on sata varma, että ravinto ei norpilta lopu”, Ratilainen sanoo.

Vuonna 2001 tutkijat arvioivat, että Pihlajaveden, parhaan norppa-alueen, hylkeet söivät vuodessa 68 tonnia kalaa. Kalastajat nostivat yksin muikkua 250 tonnia.

”Saimaalla olisi ruokaa vaikka 6 000 norpalle”, Koskela sanoo.

”Ja jäisi vielä ihmisille.”

Kuutteja syntyi tavallista vähemmän 2000-luvun alun lämpötalvien jälkeen. Pienessä populaatiossa se saattoi olla sattuma. Mutta on mahdollista, että poikkeussäät sekoittivat kiima-ajan parittelua. Merileijona, norpan kaukainen sukulainen, abortoi vaikeissa olosuhteissa. Saimaannorpalta tiedetään yksi keskenmeno, talvella 2007.

Selät velloivat sulina, vain lahdet olivat kiinni. Sikiö löytyi jäältä, venevajan edestä.

 

Luonto on matkalla etelästä pohjoiseen.

Hidas muuttoliike on keino selviytyä ilmastonmuutoksesta. Linnut ja perhoset ovat pioneereja, siivet helpottavat siirtymistä. Vaihtolämpöisinä perhoset reagoivat viiveettä jo vähäiseen keskilämpötilan nousuun; kymmenessä vuodessa Suomeen on saapunut 150 uutta lajia.

Miljoona lintuhavaintoa vahvistaa, että esimerkiksi teerien, suokukkojen ja viherpeippojen populaatioiden painopiste on siirtynyt yli sata kilometriä pohjoiseen 1970-luvulta.

Lopulta vastassa on kylmä seinä, Jäämeri. Sopeutumattomien kohtalo on hävitä lajien kartalta.

Huonoina jäätalvina itämerennorpat uivat pohjoiseen, Perämeren pohjukan viimeisille lautoille. Saimaannorpalla on suuret aivot, koiran älyn uskotaan auttavan suunnistuksessa. Jos reviirit siirtyisivät järvialueen pohjoisosiin, parisen viikkoa pidempi jääkausi antaisi pelivaraa kuuteille.

Lämpötalvet eivät tue teoriaa.

Radiolähettimien mukaan naaraat odottavat kärsivällisesti lunta ja jäätä samoilla pesäalueilla. Pohjoisen sijaan norpat saattaisivat eksyä etelään tai umpikujaan, pussinperäjärveen, sillä Saimaa on kapeikkojen labyrintti.

Siirtoa on kokeiltu. Vuonna 1992 Venlaksi ristitty tutkimushylje kuljetettiin Haukivedeltä 120 kilometriä etelään Lietvedelle. Koesiirto onnistui. Tosin naaras otti hatkat ja ui lisääntymään Suur-Saimaan selille.

Hylkeitä voisi kotiuttaa Joensuun seudulle. Mutta pohjoisessa suojelu on heikompaa kuin Savonlinnan etelä- ja pohjoispuolella, norpan ydinalueilla.

Siirrot olisivat riskipeliä uhanalaisella lajilla.

Inarijärvellä riittäisi lunta ja jäätä. Siirto Savosta Lappiin? Outo ajatus, tutkijat sanovat. Entä Laatokalta Saimaalle? Halutaanko säilyttää saimaannorppa vai norppa Saimaassa?

Sukulaishylkeet ovat eri alalajia, yhteys katkesi 8 000 vuotta sitten. Jo taudit pelottavat, tutkijat sanovat. On luultavaa, että lämpenevät vedet lisäävät joka tapauksessa terveen saimaannorpan tautiriskiä. Vihoviimeinen suojelukeino on vankeus.

 

Saimaannorpan sukupuuttokierre oli kiihtynyt 1980-luvulla. Enonkoskelle, Savonlinnan pohjoispuolelle, perustettiin norppatarha. Olavinlampi ei ollut mikään ahdas akvaario, vaan 40 hehtaaria laaja ja 30 metriä syvä.

Vuosiraportissa todettiin, että ”tarhaus on eräs hyvä suojelumenetelmä äärimmäisissä olosuhteissa”. Ideana oli elvyttää tarhassa syntyneillä kuuteilla alle 200 yksilön luonnonkantaa.

Mutta norpat kuolivat vankeudessa, yksi toisensa jälkeen.

Saimaan hylkeiden sosiaalisista suhteista tiedettiin vähän. Olisiko eläimiä pitänyt siirtää kerralla enemmän? Olivatko naaraat liian vanhoja lisääntyäkseen? Oliko ympäristömyrkky, elohopea, sairastuttanut norppia?

Sulevi-uros oli tarhakiusaajaa, se mobbasi naaraita.

Keväällä 1987 Saino-naaras löydettiin kuolleena. Raportin mukaan ”uroshylje oli käytökseltään aggressiivinen, joka aiheutti naarashylkeelle jatkuvaa häiriötä”. Sainon vatsassa oli havaittu haavoja.

Suomessa tarhaus loppui kesällä 1990. Sulevi, viimeinen asukas, vapautettiin.

Hiljattain norppa onnistui lisääntymään kolmatta kertaa tarhassa. Uros ja naaras oli pyydetty Ohotanmerestä. Kuutti syntyi Japanissa, Kamogawan akvaariossa.

Eläintarhat ja kasvitieteelliset puutarhat ovat uhanalaisten lajien turvapaikkoja. Norppien elo vankeudessa on vaikeaa, suomalaistutkijat arvioivat. Jotta sukusiitokselta vältyttäisiin, eläimiä olisi vaihdettava 10–20 eläintarhan kesken säännöllisesti. Siirto vapaudesta vankeuteen saattaisi stressata liikaa.

Jos saimaannorppa halutaan pelastaa, se on säilytettävä Saimaassa, tutkijat sanovat.

Olavinlammin tarhauskokeilu ei ollut silti turha. Styroksista ja muovista rakennettiin suojia. Norpat hyväksyivät epäröimättä tekopesät.

Se oli rohkaiseva merkki, sijoitus tulevaisuuteen.

 

Alumiinivene kyntää Joutenvettä. Vesitie uinuu, taivaalla Aasian-jumbot piirtävät valkoisia vanoja.

Suojelubiologi Koskela ja sukeltaja Ratilainen tutkivat Metsähallituksen salaista karttaa. Suojelusyistä pesien tarkkaa sijaintia ei paljasteta.

Tänään ohjelmassa on kaksi poikas- ja seitsemän makuupesää.Takana on historiallinen talvi.

Tammikuun viimeisenä päivänä Koskela ja muut asiantuntijat istuivat Metsähallituksen toimistossa Savonlinnassa.

Tilanne oli kriittinen. Jäällä oli lunta vain nimeksi, tuulen kasaamat pesät jääneet kinostumatta.

Norppanaaraita uhkasi armoton luonnonkoe: synnytys avojäälle.

Hyvänä vuonna syntyy 60 kuuttia.

”Veikkaan, että puolet olisi kuollut”, Koskela sanoo.

”Vähintään puolet”, Ratilainen sanoo. ”On se kuutti niin orpo jäällä.”

 

Metsähallituksen aluejohtaja Matti Määttä teki tammikuun kokouksessa lopullisen päätöksen: uusi suojelukeino otetaan käyttöön välittömästi.

Saimaalle organisoitiin lumikolien armada.

Lumesta päätettiin kolata vähintään kahdeksan metriä pitkiä, kolme leveitä ja metrin korkeita apukinoksia. Noin 80 synnyttävälle naaraalle laskettiin riittävän 120 turvakotia. Itä-Suomen yliopisto oli testannut menetelmää kolmena talvena.

Suojelubiologi Jouni Koskelan sähköposti täyttyi äkkiä. Vapaaehtoisia ilmoittautui Espoosta asti.

Helmikuun alkupuolella 150 hengen joukko rakensi reilussa viikossa 241 apukinosta. Hiki virtasi; lunta kolattiin 700–800 kuorma-autolavallista.

Sitten alkoi jännittävä odotus.

Naarailla oli vain parisen viikkoa aikaa löytää keinokinokset, kaivaa eturäpylöiden kynsillä avanto ja asettua luolaan ennen synnytystä.

Pian tutkijoiden riistakamerat paljastivat, että lähes joka kasa oli asuttu.

Mutta häiritsivätkö ihmisen hajut? Olisivatko ärhäkkäät urokset vallanneet pesät? Suostuisivatko naarat synnyttämään apukinoksiin?

Sukeltajat tiesivät, että jään alla kinos erottuu tummana läikkänä. Hylje suunnistaa värieron perusteella pesäpaikalle. Mutta Itä-Suomen yliopiston tutkimus oli jättänyt epäilyn. Norpat hyväksyivät apukinokset, mutta niihin oli syntynyt vähän kuutteja.

Kevät kiiri etuajassa. Pesät sulivat silmissä.

Apukinosten olisi pitänyt olla paksumpia ja lumen vieläkin vahvemmin tampattua, tutkijat päättelivät.

Samaan aikaan järjestettiin tekopesien ideointikilpailu. Varauduttiin jo talviin, jolloin Saimaalla ei olisi kunnolla jäätä ja lunta. Koskelaa miellytti pykriitistä, jään ja puukuitujen seoksesta, rakennettu iglu; se kestäisi kriittisen poikasvaiheen yli ennen sulamistaan. Yhtään täydellistä ratkaisua ei löytynyt.

Maaliskuun lopulla koitti pesälaskenta. Laskijat löysivät kuutinkarvaa 50 apukinoksesta ja näkivät 35 poikasta.

Tutkijat huokasivat, katastrofilta vältyttiin.

Sukulaiset, laatokan- ja itämerennorppa, pesivät pääosin ahtojäissä, kaukana maasta ja asutuksesta. Saimaannorppa on hämmästyttävän pesäpaikkauskollinen, samojen kallioisten rantojen asukas.

Talvesta 2014 jäi arvokas oppi.

Ihminen pystyy auttamaan, suojaamaan saimaannorppaa ilmastonmuutokselta.

Saimaa on kuin laiskasti virtaava joki, vesi vaihtuu verkkaan. Vuosittaiset vedenkorkeuden vaihtelut voivat olla silti suuria, sillä sateet valuvat laajalta alueelta.

Jos Saimaan pinta laskee yli 20 senttiä jäidentulosta, jää ei enää taivu, vaan murtuu ja irtoaa rannoilta.

Hylkeiden pesät romahtavat, kuutit joutuvat taivasalle.

Syksyllä 2012 Saimaa tulvi. Kaakkois-Suomen ely-keskus määräsi Fortumin Tainionkosken voimalaitokselle: juoksuta täysillä Vuokseen, Venäjän puolelle. Sitten yllätti aikainen talvi, ja sateet loppuivat. Uhkasi raju lasku. Juoksutusta Vuokseen hillittiin, kun samaan aikaan Saimaata täytettiin Kallaveden ja erityisluvalla myös Pielisen vesillä.

Poikkeustoimenpitein ennakoidusta 33 sentin vedenlaskusta leikattiin kymmenen senttiä.

Norppapesiä tuhoutui, mutta pahimmalta vältyttiin.

Normaalivuosina, jos Saimaa nousee tai laskee korkeintaan puoli metriä keskikorkeudestaan, lisäjuoksutuksia ei sallita. Silloin Fortum voi säätää korkeutta viisi senttiä suuntaan tai toiseen.

Energiajätin ”viisisenttistä” on käytetty useita kertoja, norpan hyväksi.

Ilmastonmuutos saattaa vähentää kaikkein haitallisimpia vedenpinnan laskuja. Sateet yleistyvät, niiden mukana myös tulvat. Neuvokkuutta tarvitaan yhä. Ennusteiden mukaan talvina 2010–2069 vedenpinta vaihtelee norpan pesintäkaudella kymmeniä kertoja yli kriittiset 20 senttiä.

 

Yksi uusi merkintä tilastoihin, yksi syntynyt kuutti lisää!

Sukeltaja Ratilainen nostaa rantavedestä norpan istukan, todisteen syntymästä. Suojelubiologi Koskela harppoo rannalla ja hakee säilytysastian.

”Se on sellainen ruikula. Mahtuu kahden litran pussiin.”

Istukasta tulvahtaa mädän haju. Elin palvelee vielä tiedettä, dna-tutkimuksessa. Emorekisteri kertoo, missä ja miten usein naaras on synnyttänyt. Raskaus ottaa voimille, on pakko pitää välivuosia.

Nyt, toukokuun korvilla, Joutenveden emo imettää yhä kuuttia.

Jään rippeitäkään ei löydy lahdista, on noustava kivelle. Muutaman viikon kuluttua poikanen on 20-kiloinen, valmis vierotettavaksi.

Alkaa kuutin vaaran vuosi.

 

Saimaannorpan ikäpyramidi on oudon vääristynyt. Vuosina 1990–2009 vain joka kolmas hylje selvisi yli yksivuotiaaksi.

Saimaalla on katoavien kuuttien mysteeri. Kuolleista yli puolet jää löytymättä. Lämpötalvien ja vedenvaihteluiden kärjistämät pesäkuolleisuuspiikit eivät selitä ilmiötä.

Syy löytyy veden alta.

Kuutti on pöljän utelias, kuin koiranpentu.

Poikanen kalastaa rantavesissä, pyydysten seassa. Sen viiksiaisti ei ole yhtä kehittynyt kuin aikuisen, verkossa sätkivä saalis kiinnostaa. Täikuutit, talvella häirityt, pienikokoiset poikaset, ovat suurimmassa vaarassa. Vain osa verkkoon menehtyneistä ilmoitetaan viranomaisille.

Kalastajan ja norpan apajakilpailu on ikivanha.

Itämeren hylkeenpyyntikulttuuria tutkinut Juha Ylimaunu on osoittanut, että hylkeet leimattiin vahinkoeläimiksi jo 1700-luvulla. Karvasäkki oli kauppatavaraa, traaniöljyä ja nahkaa, mutta myös kalarosvo ja pyydystuholainen.

Saimaannorppa julistettiin vahinkoeläimeksi 1892. Pääkallosta maksettiin tapporaha, aluksi kolme markkaa. Kiväärit paukkuivat, Saimaan kolkkia tyhjeni. Norppa rauhoitettiin 1955. Kalastuskiista palasi, kun puuvillalankaisia vahvemmat, tekokuituiset verkot yleistyivät 1980-luvulla.

Kuutit vyyhteytyivät verkkoihin, monofiiliansaan.

Alkoi kilpajuoksu, Saimaata suojeltiin ja rakennettiin. 1990-luvun lopulla tutkija Tero Sipilä teki laskutoimituksen: jos mökkiläisten verkot norpan pesimäalueella yhdistettäisiin, jata olisi 400 kilometriä pitkä, ulottuisi Lappeenrannasta Joensuuhun ja takaisin.

Lämpötalvet 2006 ja 2007 soittivat hälytyskelloja. Norppien määrä väheni 20 yksilöllä.

Hitaasti toipunut uhanalainen laji kestäisi verkkokuolemat tai vähälumisten talvien pesäkuolemat, tutkijat päättelivät. Mutta ei niiden yhteisvaikutusta.

Nopeimmillaan sukupuutto uhkaisi 15–20 vuodessa.

Seurasi norppasota, kiista suojelusta. Kalastusrauhoitus huhtikuun puolivälistä kesäkuun loppuun laajeni viidestäsadasta reiluun kahteentuhanteen neliökilometriin, lähes puoleen Saimaan pinta-alasta.

Nykyisin kuutin vaarallisin kuukausi on heinäkuu.

Vuosina 2010–2013 rauhoituksen jälkeisenä kuukautena löytyi 11 kuollutta kuuttia. Verkoton heinäkuu on saatava seuraavaan norppa-asetukseen, tutkijat vaativat.

Ilman toraa lisäsuojelu ei etene. Heinäkuussa mökkiläiset ja verkot valtaavat Saimaan.

 

Metsähallituksen suojelubiologi Jouni Koskela nostaa kiikarit silmilleen. Lähiluodolla näkyvät tutut kiehkurat.

”Kuviot on kuin kivellä. Mahtava maastopuku”, Koskela sanoo.

Kaksi norppaa köllöttää iltapäivän raukeudessa. Tuuleton, aurinkoinen päivä on houkutellut karvanvaihtokiville. Lämmössä uusi peite työntyy vanhan alta.

Joutenveden mökit ovat yhä talvihorroksessa, veneet kumollaan, katiskat vajoissaan.

Kesäkuussa, kun ruohonleikkurit ja perämoottorit pärisevät, norppia ei tapaa päivisin. Jäämeren hylje kavahtaa myös seisovaa hellettä. Ilmaston lämmetessä se lymyää yhä enemmän, piipahtaa vain öisin kivellä lepäämässä.

Avovesi on seikkailun aikaa.

Uimamestarit sukeltavat kymmeniä kilometrejä vuorokaudessa, kaikuluotaavat järveä viiksillään. Nuoret, viriilit urokset hakeutuvat uusille selille, levittämään geenejään. Syksyn taittuessa talveksi naarat palaavat iänikuisille pesäreviireilleen. Ne saalistavat kalaa, vahvistavat rasvakerrosta ja torkkuvat vedessä, toinen silmä auki, toinen kiinni.

Sitten emot, jään rakastajat, odottavat ja odottavat.

 

 

Pesäsukellukset ja tarkastuslaskennat vahvistivat syntyneiden kuuttien määräksi 58. Pesäkuolleita oli yhdeksän, lähes kaksi kertaa tavallista enemmän. Tutkijoiden mukaan norppakanta säilyy ennallaan, noin 310 yksilössä.

Jutun haastateltavat: tutkija Mervi Kunnasranta ja tutkija Marja Niemi Itä-Suomen yliopistosta, ylitarkastaja, tutkija Tero Sipilä Metsähallituksesta, dosentti Jukka Palo Helsingin yliopistosta, vesistöinsinööri Jukka Höytämö Kaakkois-Suomen ely-keskuksesta, johtava hydrologi Esko Kuusisto Sykestä.

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä numerossa 22/2014