Saamelaiskylän porot syödään etelässä

SK:n arkistoista: ”Eero, onko sulla pyssy? Ammupa nuo miun porot.”

teurastus
Teksti
Petri Pöntinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kevät tuli selkosille varhain, taas kerran.

Viikko ennen vappua, kun Helsinki valmistautui jääkiekon MM-kisoihin, poromies Kari Alatorvinen sammutti moottorikelkan Inarin Nellimissä. Kelkka ei kantanut enää maastossa.

Nellimin tokan oli selvittävä nyt omin neuvoin Sarmitunturin erämaassa.

Aikainen kevät oli myös helpotus. Jos hanki olisi korkea ja kova, porot eivät saisi kaivettua koparallaan jäkälää.

Pian naarasporot, vaatimet, hajaantuivat vasomaan. Jos lunta olisi rutkasti, pälvipaikkoja etsivät vasat olisivat suupala karhulle.

Kesäkuun 10. päivänä alkoi merkintä aidassa. Alatorvinen leikkasi vasojen korvaan vaimon sukumerkin rungon: oikea poikki, vasen alta vitan. Se oli yötyötä, sillä vii­leässä vasat rasittuivat vähiten.

Juhannuksen alla tokka löysättiin vapaaksi. Se hamusi koivujen tuoreita silmuja, norkoja ja lehtiä. Keskikesä oli kylmä, Lapin luonto kitsas. Mutta eipä räkkäkään kiusaa niin paljon, Alatorvinen ajatteli.

Syksyä kohti tokka kääntyi pohjoiseen. Satoi taajaan, silti sieniä nousi harvakseltaan metsiin. Se oli harmi. Alatorvinen tiesi, että tateilla poro vankistuu, lihottaa poromiehen tuloja.

Lokakuussa vaatimet tulivat kiimaan, rykimään. Hirvaat kokosivat haaremeita. Sarvet kolisivat, kun ne karkottivat tunkeilevia uroksia.

Eräänä marraskuun päivänä taivaalle ilmestyi säksättävä ääni, helikopteri.

 

Poromies Kari Alatorvinen seisoo Mutajärven poroaidalla Nellimissä. Huomenna, 18. marraskuuta, alkavat erotukset. Toinen täällä, toinen Martinjärvellä 20 kilometrin päässä.

Ettoaminen, porojen kokoaminen, alkoi viikko sitten. Metsään ripoteltiin syötävää, heinätie. Sitten tokkaa paimennettiin kivikkoisessa maastossa helikopterein, lopuksi moottorikelkoin.

Kaksi kopteria lensi Helsingistä Inariin. Ilman ilma-apua ettoaminen kestäisi ainakin kaksi viikkoa.

Pakkanen kiilaa, repeilevä taivas hämärtää. Poromies Alatorvinen jakaa turkishaalarissa ja karvahatussa viimeistä ateriaa 300-päiselle karjalle.

”Vettä ja heinää, jotta porot rauhoittuvat ennen erotusta.”

Ruoalla ja levolla varmistetaan lihan laatu. Stressaantuneen eläimen liha voi muuttua tervalihaksi, tummaksi ja sitkeäksi.

 

Iltapalapöytään Karin vaimo Paula kattaa paistista valmistettua kylmäsavuporoa. Keväällä tehty kuivaliha on syöty loppuun.

Huomenna teurasrekkaan päätyy satakunta eläintä. Syyserotus on vuoden tärkein tilipäivä.

”Ei ihan puolia, mutta 30 rosentin tietämillä”, Alatorvinen sanoo.

Nellim kuuluu Ivalon paliskuntaan. Tokka vaeltaa kaksi kolme kertaa pääkaupunkia suuremmalla alueella. Toinen laita liikkuu itärajalla, toinen Saariselällä.

Sarvipäät kulkevat tuulten mukana, keväisin etelään, syksyisin pohjoiseen. Suunta on vastatuuleen. Siten poro haistaa vaaran, pedon.

”Peto viepi omansa, sille ei mahda mitään”, Alatorvinen sanoo.

”Mutta se ei saisi viedä kaikkea.”

Sudet, karhut, ahmat ja ilvekset syövät vuodessa satatuhatta kiloa poronlihaa. Vahinkoja korvataan, mutta liha on pois markkinoilta. Yhtä paljon myytävää, 3 000–4 000 poroa, menetetään liikenneturmissa.

Alatorvinen laskee omat petovahingot yhden käden sormin. Onnenpekka, ainakin tänä vuonna.

Olohuoneen seinällä roikkuu talja. Urossusi, ammuttu syksyllä 2001.

”Luvan kanssa”, hän sanoo.

 

Paula Alatorvisen isoisän isoisä saapui 1870-luvulla Inarijärven pohjukkaan. Pehr Pehrinpoika Saijets oli inarinsaamelainen, Nuoran Pekaksi kutsuttu mies. Hän risti tilansa Nellimiksi.

Siitä saamelaiskylä sai nimen, siitä alkoi poronhoito.

Paulan isoisän tokassa oli tuhat poroa ennen sotavuosia. Syötävää – jäkälää, luppoa ja naavaa – riitti kairan metsissä. Yhä vielä Nellimin lihaa mainostetaan sanoilla ”perinteistä, vapaasti laiduntavaa poroa”.

”Poro kuuluu luontoon, ja sen pitäisi sieltä elää”, Kari Alatorvinen sanoo.

Poronliha ei ole villiä riistaa eikä luomua. Myös luonnonliha alkaa olla myytti.

Teurastettavat vasat laiduntavat lyhyen elon vapaasti. Mutta yhä useampi aikuinen on tarhaeläin loppusyksystä kevääseen. Rehua syötetään yli 40 miljoonaa kiloa.

Ruokinta korvaa kuluneita laidunmaita ja varmistaa lihantuotannon. Mutta tutkijoiden mukaan poro kesyyntyy. Se ei pakene petoa, se viihtyy teillä ja pelloilla. Rehun pelätään heikentävän lihan makua ja ravintoarvoja; poro syö luonnossa yli 350:tä kasvia.

Ja rehuporo muuttuu lehmän kaltaiseksi märehtijäksi. Jos se eläisi talven helposti sulavalla jäkälällä, se ei tarvitsisi juuri pötsiä eikä tuottaisi vaarallista kasvihuonekaasua, metaania.

Rehuin tuotetut lisäkilot ovat kalliita. Ostorehut lohkaisevat keskimäärin neljänneksen poromiehen teurastulosta, enimmillään jopa puolet.

”Sitä kierrettä on vaikea katkaista”, Alatorvinen sanoo.

”Jos poron totuttaa liiaksi rehulle, se ei tahdo tulla toimeen ilman, ei ala kaivaa maasta.”

Nellimin tokkakaan ei elä täysin luonnosta. Talvella kuskataan omilta pelloilta niitettyä heinää, jotta tiineet vaatimet eivät nälkiinny, menetä jälkikasvua.

Alatorvinen pitää myös pariakymmentä naarasvasaa ensimmäisen talven kotitarhassa. Jos myöhemmin luonto koettelee, ne eivät ole liian ihmisarkoja, vaan suostuvat syömään heinää, korvikeruokaa.

”Mie pystyn viemään elotokan tiukankin talven yli”, hän sanoo.

”Ihminen ja poro pelaa yhteen. Siinä tulee puolin ja toisin luottamussuhde.”

 

Sunnuntaiaamuna Mutajärven erotusaidalla on liuta pakettiautoja. Hiaceja, Ducatoja, Transiteja, Sprintereitä.

Puukot ja leukut roikkuvat poronomistajien kupeilla.

He avaavat kirnun, pienen pyöreän erotusaitauksen. Kolmisenkymmentä vauhkoa poroa ryntää sisään, alkaa kieppua ympyrää.

Kari Alatorvinen tuijottaa eläimiä. Suu on supussa, kädet ja silmät liikkuvat.

Hän opastaa Joonasta, omaa poikaa, rauhallisin elkein. Tuo poro tappokonttoriin, tuo taas elokonttoriin.

Vilkaisu saparon alle: kaksi reikää, naaras.

Eläin, sen sukupuoli ja numero kirjataan ylös. Teuraaseen kiinnitetään metallinen, eloon jäävään muovinen piltta, merkki.

Huuto kaikuu kirnussa: ”Piikki!”

Eläinlääkäri rokottaa eloporot, jotta loiset pysyvät loitolla.

Porolaumat seuraavat toisiaan kirnussa. Aidalla on kieltolappu: ei alkoholia eikä tupakkaa, sillä ahtaassa kirnussa voi vallita ”täydellinen kaaos”. Sarvet kolisevat, vaatteet repeilevät, tapaturmia sattuu.

Yhtään pulloa ei ole näkösällä. Vain vettä valuu taivaalta, hikeä poromiehistä.

 

Kari Alatorvinen muutti vuonna 1993 Sodankylästä Nellimiin. Neljän lapsen 50-vuotias isä, koulutukseltaan sähkövoimateknikko, on yksi kylän neljästä päätoimisesta poromiehestä.

Hän muistaa ajan, jolloin maastossa elettiin kolme kevätkuukautta. Poroja seurattiin, niiden kanssa tulisteltiin, niille haasteltiin.

”Hiljainen kaveri, mutta mitäpä se haittasi.”

Nyt Lapissa on satatuhatta kilometriä aitoja, jotka paimentavat tokkia. Silti porot ovat omistajilleen yhä paljon muutakin kuin tuotantoeläimiä. Ei ole aina helppoa luopua vaatimista, joiden kanssa on kulkenut kairassa kymmenen vuotta.

”Jos kaikki eläimet keräisi kotia ja panisi kettinkien taakse, ei siitäkään mitään tulisi”, Alatorvinen sanoo.

Hän on katsonut ennen erotusta teuras- ja eloporot silmämääräisesti. Valinnat ovat jalostustyötä: vahvimmat jäävät henkiin, jotta karja säilyy elinvoimaisena.

Runoiksi kutsutut mahot vaatimet joutuvat usein toisena vuotena teuraaksi; ilman vasaa ei ole myytävää.

Lähes kaikki urosvasat lopetetaan; yksi hirvas riittää 50 vaatimelle.

Naarasvasat poromies syynää tarkasti; tulevilla vaatimilla on oltava vahvat hampaat, teräväkärkiset sarvet, lyhyt ja elävä karva. Vasan kohtalo riippuu myös emästä.

”Jos emä on huolehtinut vasasta, vasa huolehtii todennäköisesti omastaan.”

 

Mutajärven aidalla Ivalon paliskunnan nuoret poromiehet lastaavat urakkapalkalla teurasporoja täysperävaunulliseen rekkaan.

Vaatimilta sahataan kaihtimet, terävät sarvet, jotta ne eivät vahingoita toisiaan kuljetuksessa.

Rekan kahdessa siirtolavassa on 48 koppia. Vaatimet ja vasat erotellaan. Kuljettaja sytyttää rauhoittavat valot. Lautakarsinoissa on ilmaraot. Umpinaisessa tilassa säikyt eläimet läkähtyisivät.

Saariselän tunturi sinertää, kun täysi pororekka matelee Magneettimäkeä ylös.

Nellimistä on 88 kilometriä kolmen paliskunnan omistamalle Vuomaselän teurastamolle Kakslauttaseen. Se on lyhyt matka näillä leveyksillä. Rovaniemen suurteurastamolle poroja kuskataan jopa 400 kilometrin takaa.

Rekka pysähtyy, poronvirtsa haisee. Teurastaja Ville Kinisjärvi alkaa tyhjentää koppeja.

”Älkäähän jääkö siihen ihmettelemään”, hän patistaa kovakalloisimpia.

”Kuolema se tuli Mannerheimille, ja niin se tulee teillekin.”

Kuljetus stressaa. Porot saavat levätä ennen teurastusta. Aitaukseen jätetään yöksi valot ja ravintoa.

Poronhoitoalueella on lupa pitää talven yli enintään 203 700 poroa. Eloporot jyvitetään 56 paliskunnan kesken.

Ylimääräiset eläimet on teurastettava. Ennen Euroopan unionia porot tapettiin yleensä aidalla, 250 kenttäteurastamossa. Jos oli lämmin syksy, ruhojen jäähdytys oli ongelma.

Jos paukkui pakkanen, liha jäätyi liian nopeasti, mikä väkevöitti makua.

Nyt pohjoisessa on 19 teurastamoa. Nellimin porojen teurastus Vuomaselässä on liukuhihnatyötä, tehokasta ja hygieenistä. Nopeimmillaan vasa on minuutissa ruhona.

Aidalla tappaminen on yhä luvallista. Mutta ruhot eivät ole eläinlääkärin tarkistamia, kuten teurastamossa.

Leimaamatonta lihaa ei saa lähettää tai kiertää myymässä.

Vuosia sitten poromiehiä tavattiin Matkahuolloissa lihalaatikoiden kanssa. Laittoman kaupan uskotaan vähentyneen.

Aidalla tapettua poroa saa myydä suoraan tilalta ja erotuksesta. Kun asiakas näkee teuraan, vastuu siirtyy hänelle.

Myös Alatorvisilla on suoramyyntipiste. Kaikki turisteille myytävä liha on leimattua. Se on selvä peli, kun ei ole kahdenlaista lihaa kaupan.

Mutta omat ja kyläläisten syömäporot teurastetaan erotusaidalla.

 

Maanantai tihkuu harmaata valoa ja vettä. Kari ja Joonas Alatorvinen ovat palanneet moottorikelkoilla Mutajärven erotusaidalle.

”Eero, onko sulla pyssy matkassa”, Alatorvinen kysyy.

”Ammupa nuo miun porot.”

Kookas härkä reuhtoo suunniltaan pienessä aidassa, nousee takajaloilleen. Alatorviset painavat poron sarvista maahan.

Eero Paadar ottaa aseen takin povitaskusta. Kaksi laukausta otsaan.

Härkä vapisee, hervahtaa sitten maahan.

Kari Alatorvinen pistää puukolla rinnan alle, juoksuttaa veren ämpäriin. Astiassa on lunta, jotta lämmin veri ei saostu.

Vilkaisu muoviseen pilttaan. Poro on merkitty vuonna 2005.

”Siinä se on, sen poron matkanpää.”

 

Sarvia ja taljoja on naulattu piharakennusten seiniin. Ulos nostetussa pakastinarkussa on bensakanistereita, kylmältä suojassa.

Alatorvinen nostaa härän nylkypukille. Joonas, oppisopimuksella hiljattain valmistunut poromies, auttaa isää.

Aluksi pää poikki, sitten nahkaa irti. Jaloissa on tiukka musta karva.

”Komiat koivet. Saa tytär tehdä karvakengät.”

Kun syömäporot tappaa aidalla, lihan lisäksi kaiken muunkin voi hyödyntää. Sarvet, veren, taljan, sisäelimet. Suoliin kylän emännät tekevät makkaraa.

Isä ja poika vinssaavat ruhon ylös. Talja irrotetaan. Lopuksi leikataan talteen sydän, maksa ja kieli.

Pystykorva komentaa pimeässä. Lihan tuoksu leijailee kirsuun.

Lähestyvät autonvalot pyyhkivät räntää. Nellimiläinen Onni Tarrimaa tulee ostoksille. Hän katsoo hyväksyvästi ruhoa.

”On siinä sitä itteään.”

Härän ruho on valkoisenaan rasvaa. Selässä sitä kutsutaan pinnaksi, sisäelimissä kuuksi.

Alatorvinen epäilee, että ruhossa on liikaa syötävää yhdelle miehelle. Tarrimaa pudistaa päätään.

”Punnitse niin mie saan pistettyä netillä rahaa.”

Vaa’alla tarkistetaan paino: 63 kiloa. Alatorvinen nostaa ruhon viileään ulkorakennukseen, liha saa mureutua koukussa yön yli.

Tarrimaa seisoo rappusilla, sytyttää savukkeen.

 

Paula Alatorvinen on valmistanut iltaruoaksi käristystä. Paistilihaa on haudutettu kauan, sillä se on raavasta, aikuista poroa.

Inarissa laitetaan eri poroa kuin Helsingissä.

Etelässä myy vasa. Sen liha on erityisen ohutsyistä, mureaa, nopeasti kypsyvää.

Lapissa syömäeläimet ovat usein härkiä, kuohittuja uroksia. Poromiehen suussa raavas maistuu enemmän porolta kuin vasa. ”Ei väkevämpi mutta voimakkaampi maku”, Alatorvinen sanoo.

Poromiehet käyttävät 200 000 kiloa vuosittain, kymmenyksen kaikesta poronlihasta.

Kun Alatorvisten kaikki neljä lasta asuivat kotona, joka vuosi teurastettiin puolen tusinaa poroa. Yksi ruho kuivattiin keväällä.

Alatorviset tekevät porosta käristystä, keittoja, jauheliharuokia, uunipaistia. Sikaa he syövät kerran vuodessa – jouluna.

”Yksi tyttäristä on ilmoittanut, että ei tule kotiin, jos jouluna ei ole kinkkua.”

 

Tiistaiaamuna, 20. marraskuuta, isä ja poika Alatorvinen ajavat Mercedes Sprinterin Vuomaselän teurastamolle. Perässä kulkee kuljetusvaunu.

Kylmävaraston ovella seisoo Arvi Kustula, teurastamon esimies.

”Otetaan tähän kyytiin vasat, kaikki mitä mahtuu”, Alatorvinen ilmoittaa.

Sadat ropit, ruhot, roikkuvat kylmässä. Kustula erottaa metallipiltoista oikeat porot ja punnitsee ne.

Vasojen keskipaino on 22 kiloa. Normaali tulos, tosin rasvaa on vähän; poroilta jäivät ne tatisyömättä.

Kun 50 ruhoa on kyydissä, Alatorvinen lyö ovet kiinni. Myytävä poronliha, Lapin lähiruoka, matkaa seuraavaksi sata kilometriä pohjoiseen.

Nellimin liha leikataan, pakataan ja pakastetaan vuokratiloissa Kaamasessa.

 

Kari Alatorvinen kauppasi porot vuoteen 2006 asti teollisille jalostajille. Suuret ostajat eivät maksaneet laatulisää Nellimin vapaasti laiduntavista poroista.

”Ei niitä enää sen jälkeen eroteltu, kun ne pantiin teurasrekkaan.”

Viimeinen niitti oli, kun Norja korotti tulleja ja 20 000 poroa jäi myymättä rajan taakse. Teollisuus laski kilohintaa kahdella eurolla. Nellimin poromiehet alkoivat markkinoida itse lihansa.

”Raha meinasi karata maailmalle, se piti saada kotiutettua”, Alatorvinen sanoo.

Reilut satatuhatta teurasporoa tuottaa vajaat 2,5 miljoonaa kiloa lihaa. Jo reilun neljänneksen ruhoista poromiehet kauppaavat ja jalostavat itse. Tämä houkuttaa myös maatiloja: myydä suoraan asiakkaalle, ilman rahastavia välikäsiä.

Arvostettuna erikoislihana poron hintaa ei ole poljettu niin kuin sian ja naudan. Tuottajahinta on seitsemän euroa kilolta.

Kun poromies leikkaa ja kuljettaa itse lihan etelään, hän saa jo lähes 20 euroa kilolta.

Nellimin poromiehet ovat opetelleet kaiken alusta. Leikkaamaan lihat tarkasti ja pakkaamaan ne läpinäkyviin vakuumeihin.

”Ostajan pitää nähdä, mitä pussissa on”, Alatorvinen sanoo.

”Silmillä se ihminen syö ensimmäisen kerran.”

 

Deliporo myy poroa verkkokaupassa, kuljetusfirma La Cotra ajaa vakioreittejä Lapista etelään. Silti moni poromies, myös Alatorvinen, kuljettaa lihat suoraan asiakkaalle.

Se säästää kuluja. Mutta tärkeintä on tavata ostajat silmästä silmään. Verkosto laajenee, saa palautetta. Ja toisinaan yösijan.

”Kun itse leikkaa ja myy, ei voi lähteä huonoa viemään.”

Alatorvinen rahtaa kolmen poromiehen lihoja. Nellimin porot syödään Oulun eteläpuolella, yli kolmannes pääkaupunkiseudulla. Kuljetusreitti mutkittelee suurten kaupunkien kautta. Joskus lihapaketit viedään kotipihaan, joskus tavataan huoltoasemalla.

”Tämä on logistiikkabisnestä”, Alatorvinen sanoo.

Markettien pakastealtaissa on halpaa saksanhirveä ja poronkäristystä. Siihen sotaan Nellimin poromiehet eivät lähde. Mutta oma hinta on pidettävä aisoissa, jotta poronliha voi olla arkiruokaa, ei vain juhlapyhien herkku.

Poromies katsoo velmusti. Parhaita maksamaan eivät suinkaan ole ne, joilla on kaunein turkki päällä.

”Tavallinen duunari tietää, että toisenkin pitää elää.”

Vuosi sitten syksyllä Nellimin poroelinkeino oli katkolla.

Vapaasti laiduntavassa tokassa vasahävikki oli ollut paliskunnan muita alueita suurempi. Kun kaikkien piti teurastaa suhteessa yhtä paljon, nellimiläiset olisivat joutuneet tappamaan lisääntyviä naaraitaan. He kieltäytyivät, säästivät vaatimet.

Teurasrästien takia Nellimin poroja uhkasi pakkoteurastus.

YK:n ihmisoikeuskomitea pelasti tokan. Ainakin väliaikaisesti. Asian käsittely YK:ssa kestänee vuosia.

”Kyllä mie jatkan poron tuomista etelään”, Alatorvinen sanoo.

 

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina, 8. joulukuuta, poromies käynnistää valkoisen Mercedes Sprinterin Nellimissä.

Pakettiautoon nostetut kolme 500 litran pakastinta ovat täynnä poroa.

Kari Alatorvinen on jo lähettänyt tuhansia kiloja Nellimin poromiesten lihaa kylmärahtina etelään. Varasto on lentokentän kupeessa, Vantaan Viinikkalassa. Siellä täydennetään auton arkkupakastimia.

Joonas lähtee toiseksi ajomieheksi. Matkaan otetaan navigaattori, tilauspaperit ja vaihtorahaa.

Alatorvinen ajaa Nellimin taajaman läpi. 150 asukkaan kylässä ei ole kauppaa, bensa-asemaa, koulua, linja-autopysäkkiä. Kerran viikossa kulkee jauhokyyti. Se on taksi, jolla pääsee edullisesti Ivaloon.

Alatorvisten Sprinter katoaa kaamoshämärään. Ivalo, Sodankylä, Rovaniemi, Oulu. Sieltä Pohjanmaan rannikon kautta ruuhka-Suomeen. Helsinkiin saavutaan 12. joulukuuta.

Nellimin poromiehet palaavat jouluksi kotiin. Silloin auton mittarissa on 3 900 kilometriä, 520 poronkusemaa.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 51–52/2012.