Puolustusvoimien uusi komentaja Jarmo Lindberg: Armeija tarvitsee sekä teknokärjen että suuren reservin

Kun Lindberg aloittaa tehtävässään perjantaina 1. elokuuta, hänestä tulee heti kriisiajan komentaja.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun presidentti Sauli Niinistö nimitti sotatalouspäällikkö Jarmo Lindbergin maaliskuun alussa puolustusvoimien uudeksi komentajaksi, Eurooppa oli aivan eri näköinen.

Krimin valtaus oli jo alkanut, mutta Venäjä ei virallisesti ollut liittänyt niemimaata osakseen. Itä-Ukrainassa oltiin tyytymättömiä Kiovassa tapahtuneeseen kumoukseen, mutta kapinahenki ei ollut vielä laajentunut täysimittaiseksi sodaksi. Yhdysvalloissa ja Euroopan unionissa vasta mietittiin, pitäisikö Venäjälle tai ainakin presidentti Vladimir Putinin lähipiirille määrätä taloudellisia pakotteita.

Lindbergin aloittaessa komentajakautensa 1. elokuuta kansainvälinen tilanne on levottomampi kuin aikoihin. Ukrainan kriisin kehitys on yllättänyt sekä poliitikot, tutkijat että sotilaat.

Kaikkialla mietitään nyt, miten aikaisempia käsityksiä kriiseistä ja uhkakuvista pitäisi tarkistaa. Turvallisuuspolitiikan oppikirjoista ei ole löytynyt kunnon selitystä, miksi Kiovan Maidan-aukion poliittinen liikehdintä levisi, muuttui sotilaalliseksi ja laajeni koskemaan muitakin kuin Ukrainaa niin nopeasti.

Suomen Kuvalehtitapasi Lindbergin pääesikunnassa muutamaa päivää ennen kuin hän aloitti tehtävässään. Lindberg sanoi Ukrainan olevan hyvä esimerkki siitä, kuinka uudet sodankäynnin menetelmät tekevät konflikteista aikaisempaa moniulotteisempia.

”Sotilaallinen toiminta sisältää elementtejä perinteisestä sodankäynnistä kyber- ja informaatiosotaan. Painostus voi olla sotilaallista, mutta yhtä hyvin taloudellista tai poliittista.”

”Edes sodankäynnin aloitushetkeä ei ole aina helppo hahmottaa.”

 

Ukrainan tilanne on näkynyt myös Suomen lähialueilla. Nato on tuonut ympäristöön lisää lentokoneita ja sotilaita. Venäjällä on tehty suuria joukkojensiirtoja.

 ”Venäjän varuskuntarakenne ei välttämättä ole ainoa asia, jonka perusteella meidän pitää seurata ympäristöämme”, Lindberg huomauttaa.

”Toinen yhtä lailla seurattava asia on voiman projisointikyky eli kuinka nopeasti minkäkinlaisia joukkoja kyetään liikuttelemaan.”

Sekä Nato että Venäjä ovat myös lisänneet viime kuukausina sotaharjoituksia. Natossa yhtenä syynä on Afganistanin Isaf-operaation loppuminen. Siellä halutaan varmistaa, että Afganistanista vapautuvat joukot säilyttävät yhteistoimintakykynsä myös kotiuttamisen jälkeen. Yhdysvallat on jo ilmoittanut varaavansa miljardi dollaria lisää Euroopassa pidettäviin harjoituksiin.

Lindberg vakuuttaa, että Suomeen ei kohdistu välitöntä uhkaa. ”Mikään näistä toimenpiteistä ei liity Suomeen, mutta joukkojen ja toiminnan taso Suomen ympäristössä on muuttunut, ja meillä pitää olla kyky reagoida siihen.”

Ensimmäiset johtopäätökset on jo tehty.

”Tiedustelun ja valvonnan täytyy olla riittävän korkeassa valmiudessa. Meidän pitää tarkastella puolustusvoimien valmiusasioita, valmiusjärjestelyjä ja joukkojen taistelukestävyyttä. Jos pitää mainita yksi tai kaksi asiaa, nämä tulevat päällimmäisinä mieleen.”

Toinen mieleen tuleva asia on tietysti raha – tai pikemminkin sen puute.

”Suurten muutosten tekeminen on haasteellista nykyisellä rahakehyksellä. Jos pidetään henkilöstöä korkeammassa valmiudessa, siitä tulee suoraan henkilökustannuksia. Ympärivuorokautinen ja viikonloppuisin tapahtuva toiminta on kallista.”

 

Lindberg esitteli ensimmäisen kerran laajemmin ajatuksiaan Porin SuomiAreenassa pari viikkoa sitten.

Siellä hän maalasi kuvan armeijasta, jonka muodostavat yhtäältä teknologisesti hyvin varustetut ja hyvässä valmiudessa olevat yksiköt sekä niitä täydentävät laajempaan ja pitkäkestoisempaan toimintaan kykenevät joukot.

”Ajatuskehikko on sellainen, että ei ole vain pieni teknokärki tai vain suuri reservimassa, vaan oikeassa suhteessa kumpiakin elementtejä”, Lindberg selittää Suomen Kuvalehden haastattelussa.

”On korkeammassa valmiudessa oleva teknisempi osio, johon kuuluvat jo nyt esimerkiksi maavoimien erikoisjoukot ja ilmatorjunta- ja panssarintorjuntajärjestelmät sekä tietyt ilma- ja merivoimien elementit. Mutta koska Suomi on kohtalaisen kookas maa suurvallan naapurina ja sotilasliiton rajamailla, geostrateginen asemamme edellyttää, että meillä on myös laaja reservi.”

Lindbergin mukaan nykyajan kriiseille on tyypillistä, että ne tulevat ilman pitkää ennakkovaroitusaikaa. Käytännössä valmistautumiseen voi jäädä vain joitakin kuukausia tai viikkoja. Se vaatii puolustusvoimiltakin uudenlaista ketteryyttä.

”Tämä ei silti tarkoita, että nyt oltaisiin luomassa jotain uutta valtavaa teknokärkeä. Kysymys on enemmän siitä, että jo olemassa olevia elementtejä joiltakin osin täydennetään. En näe tässä valtavaa dramatiikkaa.”

Puolustusvoimilla on joka tapauksessa edessä isoja hankintoja, sillä suuri osa nykyisestä kalustosta tulee pian elinkaarensa päähän.

Aikataulu on jo tiedossa. Ensimmäisenä uusitaan maavoimien vanhenevat järjestelmät. Merivoimien vuoro on 2020-luvun alussa ja ilmavoimien sen loppupuolella.

Kokoomuksesta ja perussuomalaisista on kuultu viime aikoina myös vaatimuksia, että Suomen pitäisi irtautua jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta, johon suurin osa maailman maista kuuluu. Lindberg ei innostu ajatuksesta.

”Valtaosa jalkaväkimiinoista on jo tuhottu. Sillä tiellä on kovin haasteellista palata enää taaksepäin, koska jalkaväkimiinoja ei enää valmisteta sillä tavalla kuin aikoinaan on tehty, ja sielläkin missä niitä vielä valmistetaan, niitä ei olla enää kovin halukkaita myymään.”

Miinoja korvaamaan on hankittu muun muassa viuhkapanoksia sekä minilennokkeja, joita käytetään erilaisiin valvontatehtäviin.

”Ne ovat tietenkin toimintaperiaatteiltaan erilaisia, eivätkä ne kata kaikkia alueita yhtä laajasti kuin jalkaväkimiinat olisivat kattaneet, mutta joka tapauksessa voi sanoa, että miinat on korvattu riittävässä määrin”, Lindberg vakuuttaa.

 

Armeijakin on muun valtionhallinnon tavoin ollut viime vuodet tiukalla säästökuurilla. Puolustusbudjetin noin kymmenen prosentin leikkaus on iskenyt keskimääräistä pahemmin juuri kalustohankintoihin. Materiaalikehitysohjelmista on leikattu lähes 50 prosenttia, ja vuotuiset hankinnat ovat laskeneet 700 miljoonan euron tasolta noin 500 miljoonaan.

Eduskunnassa ja hallituksessa on viime aikoina kuitenkin voimistunut käsitys, että puolustuksesta ei voi enää leikata lisää. Kaikista puolueista vihreitä ja vasemmistoliittoa lukuun ottamatta on päinvastoin kuulunut puheenvuoroja, joiden mukaan puolustusmenoja on ensi vaalikaudella taas kasvatettava jonkin verran, jos armeijan halutaan ylipäätään selviävän tehtävistään.

Ilkka Kanervan (kok) johtama parlamentaarinen selvitysryhmä on jättämässä lähiaikoina oman arvionsa siitä, kuinka paljon lisärahaa sotilaille pitäisi ensi hätään löytyä. Puolustushallinnossa tehtyjen laskelmien mukaan rahoitusta pitäisi lisätä 50 miljoonalla eurolla vuodessa eli vuosikymmenen loppuun mennessä yhteensä noin 150 miljoonalla eurolla.

”Emme siis tavoittele edes samaa tasoa kuin mistä lähdettiin, vaan esimerkiksi materiaalihankintojen osalta tultaisiin noin puoliväliin takaisin verrattuna aikaan ennen leikkauksia”, Lindberg huomauttaa.

Jos lisää rahaa ei tule, Suomessa joudutaan hänen mukaansa miettimään puolustusvoimien tehtäviä – ammattikielellä ”kajoamaan fundamentteihin”. Niitä ovat koko maan puolustaminen, yleinen asevelvollisuus ja kolmantena liittoutumattomuus.

Yhtälö menee niin, että jos rahoitus jää nykytasolle, fundamentteihin puututaan vuonna 2019 alkavalla vaalikaudella. Jos vielä seuraavakin hallitus jatkaa leikkauksia, totuuden hetki tulee eteen jo ennen vuotta 2019.

Koko maan puolustaminen, yleinen asevelvollisuus ja liittoutumattomuus muodostavat Lindbergin ajatuksissa kokonaisuuden, jossa kaikki osat ovat kytkeytyneet toisiinsa.

”Jos kajotaan yleiseen asevelvollisuuteen ja joukkorakenteeseen, sen jälkeen kysytään, onko meillä itsellä eväitä puolustaa koko maata. Sitten aletaan keskustella, onko meillä tulevaisuutta liittoutumattomana.”

Tällaiset päätökset eivät kuulu sotilaille, komentaja muistuttaa. ”Nämä ovat valtionjohdon asioita ja suuren kansalaiskeskustelun asioita.”

Lindberg pitää selvänä, että ”jokaisen suvereenin valtion ensimmäinen tahto” on puolustaa omaa maata, ilmaa ja merirajaa.

Tuntuu ihan mahdottomalta ajatus, että jokin maa – ihan mikä tahansa – ilmoittaisi, että on tiettyjä osia, joita se ei aio puolustaa.”

 

Yleisen asevelvollisuuden tarpeellisuudesta syntyi keskustelua jo viime talvena, kun Ohi on -kampanjalla kerättiin allekirjoituksia sen lakkauttamista vaatineeseen kansalaisaloitteeseen. Nimiä ei kuitenkaan kertynyt tarpeeksi, eikä aloite lopulta edennyt eduskuntaan.

Puolustusvoimista on jatkuvasti viestitetty, että sotilaiden mielestä nykyinen järjestelmä toimii hyvin. Lindbergin mielestä yleisen asevelvollisuuden korvaaminen vapaaehtoisella tai valikoivalla palveluksella olisi turhan uhkarohkeaa.

Ennen kuin järjestelmää lähdetään muuttamaan, pitää olla varma, että uusi malli toimii käytännössä, hän sanoo.

 ”Minun silmissäni ei riitä, että gallupeissa kysytään, olisivatko ihmiset halukkaita tulemaan vapaaehtoisesti tänne. Se ei vielä tarkoita, että päätös myös realisoituu todellisessa valintatilanteessa.”

Sotilaiden pelko on, että vaihtoehtoinen järjestelmä ei tuottaisi tarpeeksi reservejä sodan ajan joukkoihin. Ruotsin kokemukset vapaaehtoisesta asepalveluksesta ovat varoittava esimerkki.

”Naapurissa on ollut isoja haasteita saada riittävästi vapaaehtoisia, vaikka joukkorakenne on selvästi pienempi kuin meillä. Tuskin kukaan haluaa ottaa täällä samaa riskiä”, Lindberg uskoo.

Hän muistuttaa, että varusmiespalvelusta on koko ajan uudistettu, vaikka Suomessa ei olekaan menty niin radikaaleihin muutoksiin kuin Ruotsissa. Risto Siilasmaan johtama selvitysryhmä teki muutama vuosi sitten kaikkiaan 61 parannusehdotusta, joista 43 on jo toimeenpantu ja 15 muuta on työn alla.

Yksi tavoite on kehittää kutsuntoja ja kertausharjoituksia niin, että siviilissä hankitusta osaamisesta saadaan enemmän irti sekä varusmiesaikana että reservissä. Lindberg uskoo, että samalla myös asevelvollisten omat palvelukseen kohdistuvat toiveet toteutuvat paremmin.

 

Reservinkokoa on kylmän sodan jälkeen pienennetty rajusti. Vielä 1990-luvun alussa siihen kuului noin 700 000 miestä, joista runsaat 500 000 oli sijoitettu sodan ajan kokoonpanoon. Parissakymmenessä vuodessa joukot ovat harventuneet niin, että vuoden 2015 alussa reservin vahvuus on enää 230 000.

Lindbergin mielestä muutos ei ole niin dramaattinen kuin pelkistä luvuista voisi päätellä. Reservin kohdalla oikea vertailukohta ei ole Suomi joskus historiassa vaan mieluumminkin se, mitä muut maat ovat tehneet samaan aikaan.

Sekä idässä että lännessä joukkoja on supistettu lähes samassa suhteessa ja joskus jopa hieman nopeammin, komentaja muistuttaa.

Tulevaa kehitystä on hänen mukaansa vaikea ennustaa. Puolustusvoimissa keskitytään nyt sopeuttamaan joukkorakenne 230 000 miehen mukaiseksi, eikä työtä haluta häiritä miettimällä, onko juuri tämä koko oikea.

”Se, ollaanko nyt reservin koon suhteen minimissä, riippuu paljon ympäristön kehityksestä. Tällä hetkellä suhteessa ympäristöön voi sanoa, että pohja on saavutettu. Mutta mistä tiedämme, mikä on tilanne ensi vuosikymmenellä? Onhan sekin mahdollista, että toteamme jossakin vaiheessa, että reserviä täytyy taas alkaa kasvattaa.”

Suunnittelua vaikeuttaa, että puolustusvoimien vahvuutta koskevia päätöksiä ei voi tehdä pelkästään reaaliaikaisen tilanteen perusteella.

”Jos sanotaan, että juuri nyt Suomea ei uhkaa mitään, se on ihan totta. Mutta emme voi ajatella, että elämme vain tässä snapshot-hetkessä. Perspektiivin täytyy olla viisi, kymmenen vuotta eteenpäin, ja meidän pitää varautua sellaisiinkin tilanteisiin, joista ei vielä yhtään tiedä, mitä kaikkea ne voivat olla.”

 

Puolustusministeri Carl Haglund (r) ja hänen ruotsalainen kollegansa Karin Enström allekirjoittivat toukokuussa sopimuksen, jonka mukaan Suomi ja Ruotsi tiivistävät hyvään vauhtiin päässyttä puolustusyhteistyötä vielä nykyisestä. Varsinaiset poliittiset päätökset on määrä tehdä ensi vuonna, kun tarvittavat selvitykset ovat valmiit.

Keskusteluissa on ollut esillä muun muassa ajatus yhteisistä meri- ja ilmavoimien osastoista. Entisenä sotatalouspäällikkönä Lindbergiä kiinnostavat vanhasta muistista myös materiaalihankinnat.

Yksi iso kauppa ajankohtaistuu jo lähivuosina, sillä sekä Suomi että Ruotsi ovat ostamassa uusia taistelualuksia 2020-luvun alkupuolella.

”Saattaa olla mahdollista, että meillä on intresseissä samankaltaiset alukset”, Lindberg kertoo. ”Mitä aikaisemmin olemme katsomassa, millaisia ominaisuuksia niissä tarvitaan ja miten vaatimuksia voitaisiin harmonisoida, sitä enemmän meillä on mahdollisuuksia säästöihin, kun hankinnat tehdään yhdessä.”

Pohjoismaisen puolustusyhteistyön (Nordefco) piiriin perustettiin viime syksynä uusi kalustohankintoihin keskittyvä ”yhteistoiminta-alue”, Copa Arma. Sitä kautta myös Natoon kuuluvat Norja ja Tanska on tarkoitus vetää tiiviimmin mukaan materiaalipuolen yhteistyöhön.

Sotilaallinen yhteistyö itse Naton kanssa jatkuu Lindbergin mukaan ”samankaltaisilla periaatteilla millä nytkin on edetty”. Talous asettaa siinä omat rajoituksensa.

”Puolustusvoimien rahoituskehys on sellainen, että kansainvälisen yhteistyön määrää ei kyetä voimakkaasti nostamaan. Jatkossa se säilyy luultavasti suurin piirtein nykytasolla. Jos operaatioihin tarkoitettua kriisinhallintarahaa leikataan, se saattaa jopa pienentyä.”

Jos poliittinen päätös Nato-jäsenyydestä joskus syntyy, kuinka valmis Suomi on siihen sotilaallisesti?

”Tämä menee pikemminkin Naton järjestelmän mukaisesti”, Lindberg muistuttaa. ”Natolla on jäseniksi haluaville niin sanottu map, membership action plan -ohjelma. Se on sama kaikille hakijamaille ja kestää väkisinkin joitakin vuosia. Kaikkien jäsenmaiden pitää myös hyväksyä uudet joukkoon yksimielisesti.”

Upseerikunnasta valtaosa kannattaa kyselyjen mukaan Suomen Nato-jäsenyyttä.

”Siitä on mahdoton tehdä sen syvällisempää analyysiä kuin että enemmistölle aktiiviupseereista yhteistyö Naton kanssa tai jopa liittoutuminen ei näytä olevan ongelma.”