Keltinmäen koulussa Jyväskylässä erityisluokilla ovat ne , joilla on kehitysvamma tai laaja-alaisia oppimishäiriöitä. Välitunneilla kaikki ovat samalla pihalla. Kuva Kaisa Rautaheimo.
Suomi on erityisopetuksen luvattu maa. Vuosina 1995-2010 erityisopetuksen oppilaiden määrä lähes kolminkertaistui vajaasta kolmesta prosentista 8,5 prosenttiin. Reilusta puolesta miljoonasta peruskoululaisesta 46 700 oli siirretty erityisopetukseen syksyllä 2010.
Erityispedagogiikan professori Timo Saloviita Jyväskylän yliopistosta sanoo, että Suomella on erityisluokkasiirtojen maailmanennätys. Erityisluokalle kokonaan tai osittain siirrettyjä on kuutisen prosenttia, loput saavat erityisopetusta tavallisessa luokassa.
Saloviidan mukaan monessa muussa maassa on toisin: erityisluokille on siirretty alle prosentti perusopetusta saavista lapsista esimerkiksi Islannissa, Norjassa, Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa.
”Maissa, joissa on vain vähän erityisoppilaita, he ovat vammaisia. Suomessa yleisin siirron syy ovat oppimisvaikeudet”, Saloviita sanoo.
OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen sanoo tilaston kertovan karua kieltään siitä, että ongelmissa olevien lasten ja nuorten määrä sekä ongelmien vaikeusaste ja monimuotoisuus ovat kasvaneet.
Saloviita taas uskoo, etteivät lapset ole muuttuneet vaan heihin suhtautuminen on muuttunut: yhä useammat luokitellaan poikkeaviksi.
”Erityisopetus on lasten erottelua, josta on luotu sankaritarina. Siinä oppilas, usein poika, on kuntoutuja, jonka parannusohjelmaan kuuluvat tarvittavat tukitoimet. Auttaja on opettaja.”
Todellisuus kertoo professorin mukaan moraalisen aistin turtumisesta. Lasten syrjintää ei enää tunnisteta, koska se on muuttunut jokapäiväiseksi.
”Ajatelkaa, jos sanottaisiin, että mustaihoisen oppilaan on parempi olla pienessä ryhmässään maahanmuuttajiin erikoistuneen opettajan hoivissa ja erillään muiden lasten joukosta.”
Saloviita kutsuu erityisopetusta ”oppilaan varhaiseksi puuttumiseksi luokasta” tai ”erityistarveteollisuudeksi”.
”Jokaisella on oikeus kuulua yhteiskuntaan, mutta meillä poikkeaviksi koetut lapset syrjitään erityisluokalle, pahimmassa tapauksessa säilytyspaikkana on koulun kellari.”
Erityisopetuksen yleisin muoto on erityisopettajan antama tukiopetus, vaikkapa matematiikassa. Osa-aikainen erityisopetus ei edellytä hallintopäätöstä, ja sitä sai viime vuonna lähes neljännes oppilaista, liki 128 700 peruskoululaista.
Saloviita ei pidä sitä ongelmallisena. Sen sijaan hän kritisoi erityisopetuksen muotoa, jossa oppilas siirretään erityisluokalle yleensä opettajan aloitteesta. Lopullisen erityisen tuen päätöksen tekee kunnan johtosäännön määrittelemä taho, usein opetuspäällikkö, koulutoimenjohtaja tai erityisopetuksesta vastaava, joskus rehtori. Siirto ei välttämättä vaadi lääketieteellistä diagnoosia.
Erityisopetus on kannattajiensa mukaan hyvä asia, koska yksilöllisten edellytysten huomioiminen on erityisopetuksessa paremmin mahdollista kuin isoissa ryhmissä. Jos joku tarvitsee erityistä tukea, hänellä on siihen oikeus.
Niin sanotun inkluusion puolustajat sen sijaan kannattavat kaikkien lasten yhteisopetusta, koulua kaikille. Normaalin kouluympäristön koetaan olevan ihmisoikeus, parantavan erityisoppilaan oppimistuloksia ja hyödyttävän muitakin oppilaita ilman, että siitä olisi kenellekään haittaa.
Suomessa erityisoppilaatkin pyritään sijoittamaan pääasiassa lähikouluihinsa, mutta Saloviidan mukaan oppilaita eristetään myös niissä. Puolueista vain vasemmistoliitto ja vihreät ilmoittavat ohjelmassaan edistävänsä inkluusiota, kaikkien koulua, joka on kansainvälisessä lainsäädännössä vahvistettu ihmisoikeusperiaate. Sopimuksen on myös Suomi allekirjoittanut, muttei ratifioinut.
Erityisluokkien vähentämistä ja inkluusion ottamista erityistarvelasten opetuksen ohjenuoraksi suositteli esimerkiksi Tanskan hallituksen asettama työryhmä reilu vuosi sitten.
”Italiassa on vähiten erityisoppilaita Euroopassa”, Saloviita kertoo. ”Siellä lakkautettiin lain nojalla kaikki erityisluokat jo vuonna 1977.”
Vuonna 1993 YK linjasi tavoitteeksi täyden kouluintegraation.
Seuraavana vuonna Unesco otti tätä politiikkaa kuvaamaan uuden käsitteen, inklusiivisen kasvatuksen. Inkluusio ja integraatio tarkoittavat olemista mukana normaaliympäristössä.
”Kun inkluusio tuli YK:n ja Unescon viralliseksi tavoitteeksi, se uhkasi koulutusjärjestelmämme uskottavuutta”, Saloviita lataa. ”Suomen opetushallinto vaikeni asiasta useiden vuosien ajan.”
Erityisopetuksen nimikkeet ovat vaihtuneet: apukoulut ja tarkkikset jäivät, kun mukautetusta opetuksesta, EMUsta, MBD-luokista ja EHA-ryhmistä siirryttiin erityisluokkien kautta nykypäivän pienluokkiin, tehostetun tuen ryhmiin tai monimuotoluokkiin.
Viime vuonna peräti 11,5 prosenttia peruskoulun pojista oli siirretty erityisopetukseen, tytöistä 5,5 prosenttia. Tilastokeskuksen kouluilta keräämien erityisopetustietojen perusteella pojat ovat vahvasti edustettuina esimerkiksi tunne-elämän häiriön ja sosiaalisen sopeutumattomuuden takia. Noin neljänneksen, yli 11 000 lapsen sarakkeessa lukee ”muu syy”.
Yliaktuaari Riikka Rautanen Tilastokeskuksesta kertoo, ettei syy-luokittelua enää käytetä tulevissa tilastoissa.
”Oppilailla voi olla monenlaisia ongelmia, ja pääsyyn löytäminen on siksi vaikeaa. On mahdollista, että ryhmä ’muu syy’ sisältää esimerkiksi maahanmuuttajalapsia.”
Alueelliset erot ovat olleet valtavat ja kertovat poliittisesta tahdosta joko tukea erityisopetusta tai pitää se marginaalissa: erityisoppilaita on eniten Päijät-Hämeessä (10,5 prosenttia) ja vähiten Ahvenanmaalla (kolme prosenttia).
Kunnat päättävät erityisoppilaiden määrästä itsenäisesti. Olli Luukkaisen mukaan vallalla on erilaisia näkemyksiä erityisopetuksen tarpeesta ja resurssien kohdentamisesta opetukseen. Saloviidan mukaan isoissa kaupungeissa on yleensä enemmän erityisluokkasijoituksia kuin pienissä kunnissa.
Opetusneuvos Jussi Pihkala opetus- ja kulttuuriministeriöstä arvioi, että erityisoppilaiden määrälliseen kasvuun ovat vaikuttaneet ainakin tilastotekniset tekijät, kehittynyt diagnosointi ja opetuslainsäädännön muuttuminen.
”Lisäksi on ilmennyt vaikeasti selitettävää kasvua, joka liittynee kuntien käytössä oleviin erilaisiin hallinnollisiin menettelytapoihin, siihen, miten oppilaalle tehdään erityisopetuspäätös kussakin kunnassa”, Pihkala sanoo.
Hän uskoo, että joissain kunnissa on ollut muita vahvempi erityiskoulupolitiikka, mikä ”on edellyttänyt erityisoppilaita”.
Saloviidan mukaan lasten diagnoosit ovat pitkälti mielivaltaisia, sillä ne vaihtelevat voimakkaasti sekä alueellisesti että vuosittain. Suurissa kunnissa esiintyy eniten vaihtelua siinä, miten paljon oppilaita siirretään erityisopetukseen oppimisvaikeuksien takia.
”Siirtoperusteiden mukaan Helsingissä olisi muka kymmenkertainen määrä dysfasia-lapsia verrattuna Espooseen.”
Vuonna 1998 erityisopetukseen oli siirretty vasta 3,7 prosenttia lapsista. Tuon vuoden jälkeen erityisopetuksen suosio kiihtyi, sillä kunnille alettiin maksaa korotettua valtionapua myös sellaisista erityisluokkasiirroista, joissa lapsi ei siirtynytkään erityisopetukseen, vaan jäi kokoaikaisesti entiselle luokalleen. Tilastoihin hänet merkittiin ”kokonaan integroiduksi”.
”Luokanopettaja on ilmeisesti saanut läpi erityisopetussiirron muodollisesti paperilla, mutta tilaa erityisluokalla ei ole ollut. Kunta on hyväksynyt pelkän paperisiirron, koska se on tuonut lisärahaa”, Saloviita arvioi.
Vuonna 2007 keskimääräinen yksikköhinta opiskelijaa kohden oli perusopetuksessa 5 343,30 euroa. Kunnat saivat erityisoppilaasta noin puolitoistakertaisen tuen. Korotetun valtionavun on epäilty osaltaan olleen kasvavien erityisluokkasiirtojen takana. Saloviidan mukaan Sveitsissä erityisluokkasiirtojen suosio laski, kun kunnat eivät enää saaneet siirroista taloudellista hyötyä.
Olli Luukkainen sanoo suoraan, että valtion erityisoppilasta kohden myöntämää korvamerkittyä tukea käytettiin osittain raha-automaattina.
”Osa kunnista on käyttänyt varat erityisopetukseen, osa ei.”
Opetusneuvos Jussi Pihkalan mukaan rahoitusmallien tiedetään ohjaavan päätöksentekoa.
”On kuitenkin haastavaa osoittaa toteen, onko näin ollut”, Pihkala sanoo.
Erityisopetuksen rahoitus muuttui vuoden 2010 alussa. Uusi valtionapulaki poisti yksilökohtaisen ja korotetun valtionavun erityisluokkasiirroilta.
Pihkala kertoo lähes kaikkien kuntien olevan mukana tehostetun ja erityisen tuen Kelpo-hankkeessa, jossa uutta lainsäädäntöä on ajettu sisään kymmenien miljoonien eurojen ylimääräisen rahoituksen kera vuodesta 2008. Tavoitteena on viedä uuden erityisopetuksen strategian mukaisia linjauksia kuntiin ja kouluihin. Huomiota kiinnitetään esimerkiksi ennaltaehkäisevään ja varhaiseen tukeen sekä moniammatillisuuteen.
Saloviidan mukaan rahoituksen muutos on kumouksellinen: se katkaisee erityissiirtojen nousun. Tilastokeskuksenkin mukaan erityisopetusta järjestettiin viime vuonna edellistä useammin yleisopetuksen ryhmissä, ja myös erityisryhmissä opiskelevien määrä väheni.
Kuitenkin integraatiokehitys on toistaiseksi näkynyt vain hallintoviraston papereissa, Saloviita väittää:
”Erityiskouluja on lakkautettu, mutta oppilaat ovat pysyneet erityisluokilla. Kouluissa on ’pienluokiksi’ naamioituja erityisluokkia. Erityisopettaja on voinut merkitä osittain integroiduksi oppilaan, joka osallistuu normaalitoimintaan vain kerran kuussa.”
Perusopetuslakiin tehtiin lakimuutoksia vuonna 2010. Jussi Pihkala kertoo, että uuden lainsäädännön mukaisesti oppilaan tuki on kolmiportainen. Ensisijaisesti annetaan tukiopetusta tai osa-aikaista erityisopetusta, sen jälkeen tarvittaessa tehostettua tukea. Erityinen tuki tulee kyseeseen vain järeimpänä toimenpiteenä.
Saloviita kritisoi lakimuutosta.
”Kolmiportainen malli hidastaa siirtoja, mutta ei rajoita niitä. Lapsen edun ja normaaliympäristön ensisijaisuuden periaatteita ei saatu lakiin, koska opettajakansanedustajat olivat vallanneet sivistysvaliokunnan.”
Saloviidan mielestä kouluissa tehdään paljon turhia siirtoja, joiden vaikutukset ovat dramaattisia.
”Oppimistulokset erityisluokilla ovat keskimäärin heikompia kuin erityisoppilaiden menestys tavallisilla luokilla. Erityiskoulutodistus ei ole hyvä suositus jatko-opintojen tai työllistymisen kannalta.”
Olli Luukkainen näkee asian toisin.
”Kaikille on turvattava yksilöllinen tuki ja oikeus oppimiseen. Rahoituksen muututtua erityistä tukea eivät saa läheskään kaikki lapset, jotka sitä tarvitsevat.
Professori Saloviita vastaa, että yksilölliset, tarpeelliset tukitoimet on mahdollista tuoda tavalliseen luokkaan. Hän kritisoi OAJ:n edunvalvontapolitiikkaa ja arvostelee opettajakuntaa sanomalla, että sillä on kyseenalaiset intressit mystifioida toimenkuvaansa, heittäytyä avuttomaksi ja keventää töitään.
”Erityisluokan käyttö on opettajalle liki ainoa kunniallinen tapa päästä eroon rasittavaksi kokemastaan oppilaasta.”
Olli Luukkaisella on vastaus valmiina.
”Potaskaa. Kasvatustieteen professorilta varsin loukkaavaa syyttää ja väheksyä opettajia. Ihanneolosuhteita on harvoin tarjolla, joten yksisilmäiset ideologiat pitäisi jättää taustalle ja ajatella lapsen parasta.”
Vaikka professori Saloviitaan suhtaudutaan kriittisestikin, mies ei vaikene:
”Inkluusion toimivuudesta on näyttöä Euroopassa, edistyneissä suomalaisissa kouluissakin. On myös halvempaa ylläpitää kaikille yhteistä koulua kuin järjestää lapsiryhmille erilainen koulutuksensa.”
Saloviidasta peruskoulun pienet luokkakoot antavat hyvän pohjan integraatiolle: erityisopettajat voitaisiin siirtää tavallisiin luokkiin opettajien avuksi.
”Jokaiseen luokkaan tulisi noin yksi erityisluokalta palaava, jos kaikki integroitaisiin. Valtaosalla on vain lieviä oppimisongelmia. Opettajien pelot suurista lisätöistä ovat liioiteltuja. Tavalliset opetustaidot riittävät.”
Luukkaisen mielestä lisätöitä tulee aina.
”Opettajat edellyttävät töiden ajallista resursointia ja kaikkea työtä palkan piiriin. Saloviita saisi keskittää energiansa noiden perusedellytysten aikaansaamiseen.”
Erityisluokilla on kuitenkin Saloviidan mukaan lapsia, joiden ei kuuluisi siellä olla. Siksi hän yllyttää vastarintaan, jos lapselle aiotaan hankkia erityisen tuen päätös.
”Erityisluokkasiirto on yksi harvoista lainsäädännön hyväksymistä pakkotoimista. Se loukkaa lapsen ihmisoikeuksia, sillä perustuslain mukaan kansalaiset ovat yhdenvertaisia.”
Erityisluokilla on puolustajansa, samoin koululla, jossa kaikki opiskelevat yhdessä.
Erityisluokkien puolesta: Ei tee hyvää lapsen minäkuvalle, jos hän on luokan ainoa puhevikainen, ylivilkas tai vammautunut.
Erityisluokkia vastaan: Lasten ominaisuuksilla ei ole merkitystä, jos kaikki hyväksytään.
P: Poikkeavaa lasta kiusataan normaaliluokassa.
V: Totta, mutta häntä kiusataan vielä enemmän erityisluokassa.
P: Erityisoppilaat haittaavat muiden opiskelua, jos he ovat tavallisissa luokissa.
V: Erityisoppilas ei ole synonyymi häirikölle. Jos häiritsevä oppilas siirretään erityisluokalle, hän häiritsee erityisoppilaita.
P: Jokainen tapaus on erilainen. Erityisluokalla oleminen ja integraatio tavalliseen luokkaan täytyy ratkaista aina tapauskohtaisesti.
V: Näin ei nyt tehdä. Erityisluokalle voidaan sijoittaa esimerkiksi pelkän diagnoosinimikkeen perusteella.
Timo Saloviita , Olli Luukkainen , erityisopetus , erityisoppilaat , poikkeavuus
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Mitkään ongelmat eivät suoranaisesti ole lisääntyneet, lukuun ottamatta sitä että oppilaat saavat häiritä opetusta, koska siihen ei saa enään puuttua. Toisaalta monet alakoululaiset omaavat jo ala-aste ikäisinä paljon suuremmat perustiedot kuin 20 vuotta sitten. Tämä pohjatiedon omaaminen aiheuttaa myös tylsitymistä ryhmissä, mitä saattaa opettaa henkilö jonka opetus tapa on ”harmaa ja mielenkiinnoton” eikä hän pysty ajankohtaisessa tiedossa haastamaan edes 7 - 8 vuotiaita. No nämä häiriköt onkin helppo sitten laittaa erityisopetukseen, ettei opettaa ala hävettämään.
Tämän Saloviidan työkokemus on oman CV:n mukaan seuraavanlainen:
2. EMPLOYMENT
Psychologist, 1980 - 1987, Kymi special care district for people with mental retardation, Kuusankoski; Researcher, 1987 - 1989, Finnish Welfare Association for the Mentally Deficient (now FAMR), Helsinki; Senior assistant, 1989 - 2002, Department of Special Education, University of Jyväskylä; Professor, 2003 - , Department of Teacher Education, University of Jyväskylä.
En huomaa että siinä olisi yhtään riviä työskentelystä tavallisessa koulussa opettajana tai muussakaan tehtävässä. Helppo on se on näitä mielipiteitä heitellä ”oikeaan” työhön lähemmin tutustumatta. Näille toimistoprofessoreille kuuluisi pakollinen 12kk työelämään tutustuminen viiden vuoden välein.
Taas tuli sellainen seoustus että varmasti suurin osa on löysää sontaa. Jo otsikko kertoo sen.
Asioista ei saa puhua oikealla nimellä, vaan suuren enemmistön pitää vaan sietää näitä pikku terroristeja ja narsistisia tai muuten vaan vammaisia vanhempiaan.
Onko SK ottanut tämän haavemaailmassa elävän tyypin vain ärsyttämään meitä jotka joudumme olemaa oikean elämän kanssa tekemisissä?
Piste toimistoprofille. Enpä olisi voinut asiaa paremmin sanoa.
Lisäksi jäin hämmennyksellä katselemaan tuota erityisluokkia vastaan -perustelua, ”Lasten ominaisuuksilla ei ole merkitystä, jos kaikki hyväksytään.” Siis ominaisuuksilla on merkitystä vain jos kaikkia ei hyväksytä?
On ollut järkyttävää havaita että Suomessa tuetaan taloudellisesti lapsen edun vastaisia menettelyjä eli kunnille luotu kannustimet huonoon ja lyhytnäköiseen politiikkaan, muodollisesti toki kaikki lapsen edun nimessä. Lastensuojelu perustuu samanlaisiin taloudellisiin yllykkeisiin joten huostaanoton uhkaa lienee myös käytetty vanhempien muodollisen suostumuksen hankkimiseksi erityisopetuspäätöksille.
Pidän kohtalokkaana virheenä sitä, jos erityisopetusta lähtökohtaisesti pidetään jotenkin vähäarvoisempana kuin yleisopetusta. Kyllä oppimisvaikeuksista kärsivä oppilas tarvitsee omien edellytystensä mukaan sovellettua opetusta, jotta hän voisi oppia niin hyvin kuin hänen kykynsä suinkin antavat myöten. Yleisopetusta ei kuitenkaan voida muokata pelkästään heikoimmin oppivien edellytysten mukaiseksi, koska silloin valtaenemmistö oppilaista oppisi huomattavasti vähemmän kuin mihin heidän kykynsä riittävät. Oppimisesteen laadusta sitten riippuu, onko paras ratkaisu avustajan käyttö yleisopetuksen
ryhmässä (näin yleensä aisti- ja liikuntavammaisilla), pienryhmäopetus, jossa pyritään saavuttamaan yleisopetuksen tavoitteet (näin vakavia sopetutumisongelmia omaavilla) vai oppimiskykyyn suhteutettu ns. mukautettu opetus tai harjaantumisopetus (koskee vain alentunutta älyllistä suorituskykyä omaavia, esim. kehitysvammaisia). Kaikkien mainittujen erityiryhmien parissa työskentely vaatii taitoja, joita yleisopetuksen opettajilla ei ole, vaikka he hyvin pystyvätkin hoitamaan opetuksen valtaenemmistölle oppilaista.
Saloviita on ollut vankasti tehtailemassa uuden perusopetuslain toteuttamisen ratkaisuja lähes kaikissa Kelpo-kunnissa. Ketä muuta professoria on käytetty yhtä paljon asiantuntijana ?Hänen kädenjälkensä näkyy käytännön ratkaisuissa. Nyt - lain toteuttamisen alkumetreillä - kuvittelisin hänen jo antavan lausuntoja, joissa hän näkee muutoksen haluamaansa suuntaan tai ainakin mahdollisuuden muutokseen.
Nähtäväksi jää, kuika oppilaiden nykypäivänä korostuneet yksilölliset tarpeet ja vanhempien vaatimukset tukitoimista todella tulevat huomioiduiksi yleisopetuksen ryhmissä. Tuskin yleisopetuksen luokissa tullee koskaan olemaan rittävän monta aikuista kolmiporataisen tuen toteuttamiseen ideaalisti.
Saloviita on ollut vankasti tehtailemassa uuden perusopetuslain toteuttamisen ratkaisuja lähes kaikissa Kelpo-kunnissa. Ketä muuta professoria on käytetty yhtä paljon asiantuntijana ?Hänen kädenjälkensä näkyy käytännön ratkaisuissa. Nyt - lain toteuttamisen alkumetreillä - kuvittelisin hänen jo antavan lausuntoja, joissa hän näkee muutoksen haluamaansa suuntaan tai ainakin mahdollisuuden muutokseen.
Nähtäväksi jää, kuika oppilaiden nykypäivänä korostuneet yksilölliset tarpeet ja vanhempien vaatimukset tukitoimista todella tulevat huomioiduiksi yleisopetuksen ryhmissä. Tuskin yleisopetuksen luokissa tullee koskaan olemaan rittävän monta aikuista kolmiporataisen tuen toteuttamiseen ideaalisti.
Tosiasiassa vain muutama prosentti peruskoulun käyneistä tulee olemaan yhteiskunnalle hyödyllisiä koulutusmielessä, joten mikä funktio jää yleisopetukselle? Ehkä kansalaisvalmiudet joihin kuluu keskeisenä muun muassa sosiaaliset taidot. Miksi pitäisi painottaa lasten matemaattis-loogista päättelyä tällä tasolla kun pitäisi keskittyä persoonan kehittymiseen ja vuorovaikutukseen. Se lienee myös YK:n sivistyslinjauksen taustalla.
Toivotan herra Saloviidan tervetulleeksi sijaistamaan minua keskisuureen alakouluun, jossa kahdenkymmenenkolmen oppilaan tokaluokassa on integroituna kuusi erityislasta. Haluaisin mielelläni seurata hänen pitämiään oppitunteja sekä tutustua hänen malliinsa luokanopettajan ajankäytöstä. Lisäksi toivon hänen ottavan vastaan huoltajien palautteen siitä, että he haluaisivat lapsensa erityisluokalle, että lapset saisivat tarpeitansa vastaavaa opetusta.
Harvinaisen paksua puppua kasvatustieteen tohtorilta; ei ihme, että häntä kritisoidaan. Minä myös toivotan hänet tervetulleeksi pitkähköön sijaisuuteen yläkoululleni. Toivotan (näin sivistyneesti) hänelle lähempää tutustumista peruskoulun arkeen, minkä huomasin kyllä puutteeksi norssin ja okl:n suojatyössä hutkiskelevien tutkijoiden osalta jo omina opiskeluaikoinani parikymmentä vuotta sitten.
Jotta peruskoulun arkeen saisi edes pientä tuntumaa, voi perehtyä tähän leikkimieliseen simulaatioon:
http://www.facebook.com/#!/note.php?note_id=10150409424 350155
Huomasin jälkikäteen, että siitä puuttuvat
niin otoilut kuin otuilutkin, niistä ei Saloviita ole voinut ammoisina, jos kummoisinakaan opettajanpäivinä voinut tietääkään. Toisaalta puuttuvat myös rikosnimikkeen arvoiset tapahtumat kuten opettajaan/oppilaaseen kohdistuvat väkivallanteot, uhkailut, vakava kiusaaminen ja solvaaminen.
onkohan vain sattumaa että kun opettajakunta on naisistunut niin koulut ovat muuttuneet moniongelmaisiksi laitoksiksi joiden edustajat tämänkin artikkelin kommenttiosiossa kirjoittelevat lapsellisia kommenttejaan tyyliin tervetuloa tutustumaan jne.
Jos yleensä duunissa on ongelmia ne korjataan ja asiat laitetaan kuntoon. Paitsi naisvaltaisilla julkisilla aloilla. Siellä kitistään ja vaaditaan lisää resursseja vaikka olemassaolevia resurssejakin käytetään ihan miten sattuu.
Juppe0v:lle terveisiä. Viimeksi kun katsoin peiliin siellä oli miehen naama.
Jostain syystä tosiaan naisvaltaiset julkiset alat ovat näitä ongelma-aloja joissa kaikki menee aina päin mäntyä ja jossa resurssit ei riitä mihinkään vaikka esim sairaanhoidossa on tuplamäärä henkilöresurssia vuoteen 1995 verrrattuna ja sillä saadaan aikaan vähemmän suoritteita kuin tuolloin saatiin.
Olisiko näin, että yhteiskunta olisi tuottavampi jos naiset olisivatkin kotosalla?
”Toimistoprof kirjoitti:
Juppe0v:lle terveisiä. Viimeksi kun katsoin peiliin siellä oli miehen naama.”
Hieno juttu.
En tosin ymmärrä miten sun naamasi liittyy naisvaltaisten alojen ongelmiin…
Kannatan lämpimästi, että opetusala miehitetään 100-prosenttisesti: ei enää naisia alalle! Pääsemme me eukkoparat särkemästä sydämiämme toivottomien tehtävien edessä. Olen kyllä huomannut, että ongelmat kaikkoavat kun miehet ovat asialla, he nimittäin yksinkertaisesti sivuuttavat ne.
Todellakin, opetusala miesvaltaiseksi, kiitos! Silloin ainoaksi ongelmaksi muodostuisi, kuka keittä kaffit kun kukot istuu rivissä soffalla.
Tämä kommentti terveisenä Juppe0:lle.
Kannatan lämpimästi, että opetusala miehitetään 100-prosenttisesti: ei enää naisia alalle! Pääsemme me eukkoparat särkemästä sydämiämme toivottomien tehtävien edessä. Olen kyllä huomannut, että ongelmat kaikkoavat kun miehet ovat asialla, he nimittäin yksinkertaisesti sivuuttavat ne.
Todellakin, opetusala miesvaltaiseksi, kiitos! Silloin ainoaksi ongelmaksi muodostuisi, kuka keittä kaffit kun kukot istuu rivissä soffalla.
Tämä kommentti terveisenä Juppe0:lle.
Aiotaanko erityisoppilaat integroida Internetiin? ”Verkko-opiskelun mahdollisuutta ylemmillä luokilla lisätään”, lukee Vantaan perusopetuksen toimenpideohjelman luonnoksessa 8.9.2011, http://www.vantaa.fi/instancedata/prime_product_julkais u/vantaa/embeds/vantaawwwstructure/69940_Vantaan_perusop etuksen_toimenpideohjelma09092011.pdf.
Liittyneekö professorin raivo siihen, että Vantaalla juuri päättyneessä verkkokeskustelussa erityisoppilaiden vanhempien valtaenemmistö puolustaa erityisluokkaopetusta ja laatii adresseja ja yhdistyksiä erityisluokkaopetuksen puolesta? (http://www.vantaa.fi/keskustelu/thread27?Page=56)
Opetuslautakunta päättää asiasta marraskuun alussa.
Professori Timo Saloviidan käsitys erityisopetuksen luonteesta perustuu ilmeisesti alan perusoppikirjoihin. Kaavioissa, kuten Moberg 1980, esitetään, että opetus erityiskoulussa on erityisen eristävää ja tehokasta ja erityisluokkaopetus normaalikoulun yhteydessä vähän vähemmän tätä, ja niin edelleen. Todellisuus voi poiketa kaavioista. Erityisluokkaopetus voi olla sekä erityisen tehokasta että erityisen sallivaa ja inhimillisen monimuotoisuuden hyväksyvää. Tätä vaan ei tutkita, jolloin vilpitönkin ihmisoikeusnäkökulma voi kääntyä päälaelleen. Millään integraatiolla tai inkluusiolla (eri käsitteitä) ei kuitenkaan synny pientä luokkakokoa, joka on joillekin oppilaille välttämätön edellytys omien todellisten edellytysten mukaiseen opintomenestykseen. Vaihtoehtona on tällöin vaipuminen omiin ajatuksiin ja opetuksen tarkastajan roolin omaksuminen koulussa, ja nyt sitten verkko-opiskelu: ”Mä meen nettiin ja haen tietoa”. Siitäköhän se opintomenestys paranee ja sosiaaliset taidot kohenevat, jos oppilas jo muutenkin mahdollisuuksien mukaan viettää aikansa kotona koneen ääressä?
”Todellakin, opetusala miesvaltaiseksi, kiitos! Silloin ainoaksi ongelmaksi muodostuisi, kuka keittä kaffit kun kukot istuu rivissä soffalla.”
Sihteerit tietysti.
Pentti K sivuuttaa tyynesti sairaanhoidon suoritteiden monimutkaistumisen yhä vanhempien ja monisairaampien potilaiden kanssa, byrokratian moninkertaistumisen, laatuvaatimusten kasvun jne… yleensä tämän tason ja vaatimukset on asettanut miesvaltainen johtoporras, joka ei ymmärrä itse suoritteesta tai sen suorittamisesta höykäsen pölähtämää, kunhan luulee…
Muilla aloilla, kuten hoitoalalla joudutaan ratkaisuja etsimään ihan paikanpäällä - ei ole mitään ”varaventtiilejä” kuten opettajilla - erityisopetus. Puhumattakaan kolmen kuukauden kesälomista, joululomista yms etuisuuksista. Opettajat ovat uhriutujia parhaasta päästä, kuten tämänkin ketjun muutama kommentti osoittaa. Tervemenoa opet kokeilemaan puukkojunkkarien keskelle lähimpään ensiapuun pitämään ihmiset hengissä, voi näkökulma vähän muuttua muutaman viikon perästä.
Miten tämä kääntyikään sutjakkaasti sukupuolikeskusteluksi! Eikö miesvaltaisella teknologia- yms. teollisuusalallakin ole ongelmia? Onko ne jollain tapaa oikeampia ongelmia kuin hoito- ja opetusalalla eli niistä valittaminen on ok, mutta hoito-/opetuskenttätyötä tekevien pitäisi olla vain kauniina ja hiljaa, ikään kuin kutsumusammatin suorittajia! Tuli mitä paskaa tahansa silmille, niin se pitää vain hymyistellen hyväksyä, muuten olet hankala, vaikea, epäpätevä, kitisevä akka. Täälläkin kommentoineet ovat varmasti kokemuksiensa äänitorvia. Itse sanon, että kokemukseni perusteella inkluusio ei toimi
kuin entisen junan vessa, ja niissä tapauksissa, kun se ei toimi kokemukseen perustuen ja lapsen etu kärsii, pitää olla toinenkin vaihtoehto eli erityisluokka/ -koulu. Ja siirto sinne pitää perustua arjen työtä tekevän ja ohjaajan lausuntoon, ei kenenkään ulkopuolisen. Olisipa se somaa, jos meidänkin ammattitaitoon ja kokemukseen alettaisiin luottaa. Sama koskee hoitotyötä tekeviä, joiden työtä arvostan paljon ja joiden asennetta kunnioita. Hyvä naiset, ammattilaiset!
Olen kyllä Saloviidan kanssa samaa mieltä siitä, että monia erityislapsia pidetään vaikeampina tapauksina mitä he oikeasti ovat. Erityislasten integroinnin onnistumisessa opettajien asenteilla on ihan tutkitusti iso merkitys: Lapsi, jolla on kavereita ja joka tuntee olonsa hyväksytyksi, jaksaa paremmin keskittyä opiskeluun ja ”olla kunnolla”, vaikka se olisi hänelle tavallista vaikeampaa.
Eikä erityislasten kasvattaminen nyt muutenkaan ole mitään rakettitiedettä. Jokainen erityislapsen synnyttänyt tietää, että ne keinot, millä erityislasten kanssa pärjää ovat pohjimmiltaan varsin yksinkertaisia.
Pidetään huoli siitä, että lapsen toimintaympäristö pysyy riittävän rauhallisena; huolehditaan, että lapsi tietää, missä mennään, vältetään ennakoinnilla yllättäviä tilanteita, ja kehutaan lasta monista sellaisistakin asioista, mistä tavallisia lapsia ei nyt niin ole tarpeen kehua. Eikä mennä mukaan jankkaamaan, jos lapsi jää johonkin ajatukseen jumiin.
Ei näillä konsteilla kaikkia ongelmia poisteta, mutta arki saadaan kuitenkin sujuvaksi ja mukavaksikin. Vaikeinta on ennakointi: aina sitä joskus unohtaa ja joskus ihan käsittämättömätkin jutut ovat lapselle tärkeitä rutiineja, joita ei noin vain saisi muuttaa.
Peruslähtökohta erityislasten kanssa on asenne: ongelma ei ole kurinpidollinen eikä johdu huonosta kasvatuksesta, vaan ihmiset nyt vain ovat erilaisia. Toiset sietävät muutoksia rutiineissa, yllättäviä tilanteita, hälyä ja häiriöitä paremmin kuin toiset. Koulun kannalta hyvä ominaisuus monissa erityislapsissa on se, että säännöt ovat heille tärkeitä ja että erityislapset eivät tahallaan ole hankalia. Heille arki yksinkertaisesti on rankempaa, mitä se useimmille lapsille on. Joskus lapsi ylikuormittuu ja voi jopa mennä täysin pois tolaltaan.
Erityislasten integrointi tavallisiin koululuokkiin on tosiaan herättänyt monenlaisia mielipiteitä, mutta erityislapsia ei kasvateta mitään erityistä maailmaa varten, vaan elämään tässä samassa maailmassa ns. normaalien ihmisten kanssa. Itse toivoisin, että opettajat pikku hiljaa hyväksyisivät tilanteen, hakisivat itsenäisesti tietoa ja hakeutuisivat lisäkoulutukseen. Arvostan eniten sellaista opettajaa, joka pystyy hakemaan itsenäisesti lisää tietoa, jos kokee sellaista työssään tarvitsevansa. Toki ryhmäkokojen pitäminen mahdollisimman pieninä ja avustajat ovat hyvin tärkeitä asioita nekin, mutta vaikka joka lapsella olisi oma aikuinen, niin tilanteen voi saada ihan solmuun, jos ei tiedä, mitä tekee.
Erityisoppilaiden opettaminen on tosiaan tehty opettajien toimesta liian ”vaikeaksi” asiaksi. Monelle erityisoppilaalle on ihan hyvästä olla muiden joukossa ja tehdä asiat parhaansa mukaan. Ei lapsi tarvitse välttämättä yhtään enempää sitä yksilöllistä ohjausta, koska eriyttää/yksiöllistää voidaan ihan oppiainestakin valmiista materiaaleista ja jotkut aineet voi käydä pienryhmässä. Nykyäänhän opettajat saavat muutenkin valmiina eritasoiset tehtävät, kokeet, jne. ja sitten vielä purnataan kaikesta huomioimatta ollenkaan opettajan työn mahtipontisia etuja, jotka ovat jostain agraariyhteiskunnan ajoilta
vielä olemassa.
”Vaikeimpien” mukana tulee kyllä usein esim. avustajareusrssiakin tavalliseen luokkaan. Jos erityisluokat oikeasti purettaisiin, niin aika moneen luokkaan saadaan suureksi osaksi aikaa avustajakin paikalle. Erityisluokat ovat todellakin tökeröä syrjintää, jota ei ikävä kyllä edes sellaisena enää pidetä, koska se on niin arkipäiväistä. Lapsi on tällä hetkellä pelkkä pelinappula kahden ammatijärjestön ( luokanopettajat ja erityisopettajat) välisellä pelikentällä. Vanhempien työ puolustaa lapsen oikeuksia on usein mahdoton. Niin, lapsen oikeudet on unohdettu kokonaan, jos lapsi siirretään erityisluokkaan niin opetussuunnitelman kuin sosiaalisen ympäristönkin osalta.
Professori Timo Saloviita pitää syrjimisenä erityisopetusta. Lähtökohtana lienee perusteeton kuvitelma, joka kieltää oppilaiden kykyjen erilaisuuden oppimisessa. Oppimisen tasa-arvon perusteeton haave ei toteudu opetuksessa eikä yhteiskunnassa, sillä ihmiset ovat kovin erilaisia. Jokainen kokenut opettaja tietää, että oppimiserot ovat erittäin suuria oppilaitten keskuudessa. Jokainen kokenut opettaja tietää, että tukiopetuksella ja erityisopetuksen pienet ryhmät ja erilaiset opetusmenetelmät parantavat suuresti oppimistuloksia.
Oppimistuloksista välinpitämättömät idealistit eivät ymmärrä, että
he pyrkivät heikentämään heikosti oppivien mahdollisuutta saavuttaa yhteiskunnassa riittävät perustiedot ja taidot. Siten he ovat pyrkimässä lisäämään yhteiskunnasta syrjäytyvien määrää.
Erityisopetus on tietysti kallista ja siksi on vaarallista, että näitä idealisteja kuunnellaan huonoina aikoina. Professori Timo Saloviita voisi tutustua paremmin aiheeseen.
No sukupuolikeskusteluksi tämä meni koska asia on sukupuoliasia. Koulut ovat kriisiytyneet koska se on muuttunut naisvaltaiseksi alaksi, sairaanhoito on kriisiytynyt samasta syystä kuten myöskin oikeuslaitos. Maan hallitukselta tulee mitä erikoisempia esityksiä, ja kappas vaan, naisistuminen on tapahtunut sielläkin.
Nykyisiä resursseja käytetään olemattoman huonosti ja suuri syy siihen on huono johtaminen, Rehtorit pitäisi kouluttaa johtamaan ihmisiä ja tehostamaan opetustyötä. Muutenkin opettajat ovat iso rahanreikä puolipäivätöineen veronmaksajille, erityisopettajat vielä kalliimpia. Erityisopetus kyllä voi parantaa oppimistuloksia, mutta vain osa-aikaisena ja täsmäytetysti vain niihin tarpeisiin, mitä lapsi tarvitsee. Kukaan lapsi ei oikeasti tarvitse eikä ansaitse tulla opetetuksi pelkästää erityisluokasta; silloin hän menettää arvokkaan normaaliuden mallin ja syrjäytyy.
Erityisopetusko lasten syrjintää!!??
Professori Timo Paloviidan varsin poleemiset mielipiteet erityisopetuksesta ovat ilmeisesti tarkoitettu keskustelun avaukseksi. Jos Paloviita haluaa saada aikaan RAKENTAVAA keskustelua, hänen kannattaisi ensin tutustua kunnolla tämän hetkiseen peruskoulun luokanopettajan/aineenopettajan työhön ja siihen, millä perusteilla ja millä systeemillä tällä hetkellä tehdään erityisopetuspäätökset. Erityisopetuspäätökseen ei nimittäin todellakaan riitä yhden opettajan halu päästä eroon hankalasta oppilaasta!
Sellaiset heitot, kuten ”Opettajakunnalla on kyseenalaiset
intressit mystifioida toimenkuvaansa ja heittäytyä avuttomaksi ja keventää töitään” tai ”Erityisluokan käyttö on opettajalle liki ainoa kunniallinen tapa päästä eroon rasittavaksi kokemastaan oppilaasta” osoittavat Paloviidan istuneen liian kauan ja liian tiiviisti tutkijankammiossaan.
Siinä Paloviita on oikeassa, että erityisoppilaan tukitoimet on mahdollista tuoda tavalliseen luokkaan. Hän jättää kuitenkin ( tahallaan!?) mainitsematta, että luokkakokojen tulee siinä tapauksessa olla huomattavasti nykyistä pienemmät ainakin suuremmilla paikkakunnilla. Erityisopettajien ja koulunkäyntiavustajien määrää pitäisi myös lisätä jo senkin takia, että turvattaisiin ns. tavallisten oppilaiden oikeus rauhalliseen työympäristöön sekä avun ja tarvittavan tuen saanti. Tämä, jos mikä, on myös ihmisoikeuskysymys!
Mitä tulee opettajan työmäärään, voin 15 vuoden luokanopettajakokemuksellani ja 20 vuoden erityisopettajakokemuksellani sanoa, että opettajien paneutuminen työhönsä ja vastuullisuutensa myös erityislasten kanssa on aivan toista, kuin Paloviita vihjailee. Työ on tullut ja tulee koko ajan vaativammaksi mm. oppilaiden muuttumisen, oppisisältöjen laajenemisen, erilaisten jatkuvien muutosten, koulun ulkopuolisten tahojen lisääntyneiden vaatimusten ja kaikenlaisten aikuisten välisten yhteistyötarpeiden ristipaineissa. Työmäärä on lisääntynyt valtavasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Välillä on tuntunut siltä, että tätä työmäärän lisääntymistä ja työn olemuksen jatkuvaa muuttumista ei ymmärrä työntekijä itse eivätkä ulkopuoliset, eikä varsinkaan palkanmaksaja. Ja kuitenkin opetuksen ja oppimisen taso on säilynyt kansainvälisesti katsoen erittäin korkeatasoisena.
Meillä on todellakin paljon erityisoppilaita, mutta erityiskouluja on purettu kiihtyvällä vaihdilla ja pienluokkia on on perustettu lähikoulujen yheyteen. Tämä takaa Paloviidan vaatimuksen opetuksesta ns. tavallisessa luokassa aina, kun se on mahdolllista oppilaan taidot ja kyvyt huomioon ottaen. Eikö tällainen, meille kouluissa työskenteleville ihan jokapäiväinen asia, ole kantautunut yliopiston seinien sisäpuolelle? Lisäksi varhaisen tuen, joskus myös erityisen tuen muodossa, lisääntyminen on ainakin meidän koulussa aiheuttanut sen, että erityisopetussiirtoja on voitu purkaa viime vuosina yhä useammin ylemmillä luokilla.
Erityinen tuki eli erityisopetus antaa oppilaalle mahdollisuuden oppia kykyjensä ja taitojensa mukaisesti. Tätä tukea annetaan monin eri tavoin, eikä perusteena ole eikä saa olla muu kuin oppilaan auttaminen oppimisessa. Ainakin meidän koulussa tilanne on juuri tämä!
Immo Hietalalle: lähikoulun erityisluokkakin on syrjintää, jos luokassa on sellaisia oppilaita, jotka joutuvat olemaan siellä kaikki tunnit erotettuna muista. Lähtökohtaisesti kaikilla tulee olla sama luokka ja sieltä käsin sitten voi käydä pienryhmässä yhtenä tuen muotona. Huom. tukitoimia on monia ja erityisluokka usein heikoin niistä. Syrjintää on se, että luodaan hallinnollisesti oma erityinen erityisluokka ”erityisille” oppilaille. Ne ns. tavalliset oppilaat eivät tule saamaan yhtään enempää tukea ellei resursseja hajauteta ts. erityisluokkia pureta. Näin luokanopettajakin saa apua koko luokalle,
mukaanlukien siis erityistä tukea tarvitsevat. Miksi opettajien on niin vaikea ymmärtää, että puhdas erityisluokaopetus on syrjintää???!!! Puhutaan vain muiden oppilaiden oikeuksista ja opettajien työtaakasta ja tilalle keksitään erityisoppilaan ”oikeus” saada erityisopetusta erityisluokassa. Opettajien pitäisi hävetä tätä sanahelinää,se on vain niin läpinäkyvää.
Immo Hietala, tunnen useamman tapauksen jossa opettaja on saanut työlääksi kokemansa oppilaan pois luokaltaan - yhden sellaisen, jossa opettaja oli jopa vanhempainillassa mainostanut muille vanhemmille ”heittäneensä” kaksi poikaa luokaltaan, koska hänen tavoitteensa olivat lasten suhteen sellaiset, että jokaisesta tehdään lukiolainen. Tämä ensimmäisellä luokalla.
Olet itsekin sitä mieltä että erityinen tuki voidaan tuoda lapsen luo, ilman että lasta pitäisi viedä tuen luo. Eikö tämä järjestely pikemminkin vapauttaisi resursseja niiden muidenkin lasten avuksi, joita te opettajat luokissanne koette
olevan?
Jos erityisluokkasiirtojen määrä on kolminkertaistunut, kertooko se Immo mielestäsi siitä että integraatio on lisääntynyt? Opiskelu tavallisessa luokassa ”aina kun se on mahdollista” ei takaa mitään muuta kuin sen että tulkinta on useimmin - että se ei ole mahdollista. Esim.kielellisistä ongelmista kärsivä lapsi siirretään monessa kunnassa automaattisesti erityisluokalle, vaikka heille suuri merkitys olisi mallioppimisella. Jokaisesta luokasta löytyy tilastollisesti oppilaita joiden kielellinen hahmottaminen ei ole huippuluokkaa. Uusien toimintatapojen tuominen luokkiin (kuten kuvallinen tuki) hyödyttää samalla monia muita oppilaita ja helpottaa heidän työskentelyään (ja tämä vain yhtenä esimerkkinä)
Saloviita on kirjoittanut muuten myös aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, mm.käytännön opetustyöhön hyviä vinkkejä löytyy kirjasta ”Kaikille avoimeen kouluun”. Kannattaa tutustua.
”Aurinkoiselle” sanoisin että turhaan käyt kuuden erityisoppilaasi kanssa Saloviidan kimppuun. Inkluusioperiaatteisiin ei kuulu nimittäin lainkaan kuuden erityisoppilaan erityisluokat, vaan sikäli jos juttua edes luit, näkemyksen mukaan jokaiseen luokkaan ei kuin 1 tai maksimissaan 2 erityisoppilasta. Epäilen kuitenkin vahvasti, että nämä erityisoppilaasi olet ihan itse määritellyt erityisoppilaaksi joko maahanmuuttajataustan, puutteellisen taidon (tukiopetuksen tarpeen) tms.syyn vuoksi.
Kyllä opettajilta on lähtenyt maailmalle niin käsittämättömiä kommentteja ettei mitään rajaa. Erityisopetussiirtoja
on todellakin tehty mm.huostaanoton uhalla, siirron perusteista puhumattakaan. Yhtenä esimerkkinä siirtoperusteelle: lapsi ei voi oppia normaaliluokalla lukemaan koska ei osaa kaikkia kirjaimia… (joko meidän valtionpäämiehemme on siis näillä perusteilla lukutaidoton, tai saanut oikeuden opiskella, ah niin tasokkaassa erityiskoulujärjestelmässämme)
”Psychologist, 1980 - 1987, Kymi special care district for people with mental retardation, Kuusankoski; Researcher, 1987 - 1989, Finnish Welfare Association for the Mentally Deficient (now FAMR), Helsinki; Senior assistant, 1989 - 2002, Department of Special Education, University of Jyväskylä; Professor, 2003 - , Department of Teacher Education, University of Jyväskylä.”
Ja yllättävästi taas opettajankoulutuksen puolelta tuleva utopisti joka ei ole tehnyt päivääkään niitä töitä, joihin ihmisiä kouluttaa.
Hyvin aikein liikkeellä olevat teoreetikot pitäisi poikkeuksetta ensin tutustuttaa peruskoulun
käytäntöön, muuten nämä akateemisten norsunluutorniensa huipulta huutelevat pylväspyhimykset herättävät lähinnä myötähäpeää.
Vaan taitanee olla turha toivo, pedagogian laitokset säilyvät jatkossakin Jouko Jokisalon kaltaisten entisten Stasin ilmiantajien ja vastaavien teon teorian spesialistien loppusijoituspaikkoina.
Kävin kommetteja läpi, mutten nopealla katsauksella löytänyt yhtään, joka olisi käynyt E-puolen lapsena.
On totta, että monet erityispuolelle siirretyistä lapsista eivät pärjäisi tavallisen opetuksen puolella. Mutta samalla olen kyllä sitä mieltä, että usein lapsia siirretään erityisopetukseen liian helposti.
Omalla kohdallani ongelma oli matematiikka, erityisesti kertotaulujen muistaminen. Tämä ongelma oli erityisesti esillä, kun olin juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle. Huomioon täytyy kyllä myös ottaa, että aloitin peruskoulun vuotta myöhemmin, eli kehitykseni ei ole ollut erityisen
nopeaa.
Koska edistyminen oli niin huonoa, oli suunnitelmissa antaa minun käydä erityisopetuksessa matematiikan tunneilla, mutta se olisi opettajien mielestä ollut liian monimutkaista, joten minut siirrettiin kokonaan erityisopetukseen.
En väitä, että olisin pärjännyt erityisen hyvin normaalillakaan puolella, mutta en tunnen että ne monet vuodet tässä erityisessä ”opetuksessa” olisivat parantaneet mitenkään taitojani. Koulussa ei käytännössä tarvinnut opetella mitään, se oli enemmänkin istumista. Sosiaaliset suhteet pienenivät huomattavasti, keskittyminen oli muutenkin vaikeaa meluisassa ympäristössä ja monesti tunsin oloni nöyryytetyksi esimerkiksi ”hauskojen” päivänavausten aikana.
Koska olin vuotta vanhempi, minut myös hypäytettii vuodella eteenpäin. Joten kun valmistuin, olin käynyt peruskoulua kahdeksan vuotta. Eipä sillä kuitenkaan ole väliä, siitä yhdestä lisävuodesta siinä koulussa mitään hyötyä olisi ollutkaan.
Tällä hetkellä olen valmistunut insinööriksi, mutta matka ei ole ollut helppo. Varsinkin kun olen joutunut opettelemaan omalla ajallani niitä perusasioita, joita tämä henkilökohtainen opetussuunitelma on unohtanut. En halua syyllistää opettajaani tästä asiasta, koska hän oli opettanut ennen 2-luokan oppilaita. Luonnollisesti tälläisessä tilanteessa opettajan tietotaito ei voi yksinkertaisesti riittää jokaiselle aineelle.
Olen kyllä monessa asiassa Saloviitan puolella hänen kirjoituksessaan. Te ihmiset, jotka mollaatte hänen tietotaitoaan tai kokemustaan. Haluankin kysyä, onko teillä sellainen ymmärrys ja kokemus asiasta, että voitte kommentoida edellisillä tavoilla.
Erityisopetuksessa sosiaalisten rakenteiden leimaamat ”erityisoppilaat” oppivat tutkitusti huonommin kuin inklusiivisessä opetuksessa. Luokanopettajan tulee kyetä eriyttämään opetusta luokkansa sisällä, tämä koskee niin kyvykkäimpiä kuin haasteita omaavienkin oppilaiden opetusta. Ns. ylimääräsen työn argumentaatiokortti on vain opetusfilosofista asennevammaa. Jollain oli 6 oppilasta integroitu omaan luokkaansa: hyvä työmies sinua sorretaan, keskiarvoisesti ”erityisoppilaita” on maassa vain yksi oppilas luokkaa kohden joten taidat olla työyhteisössäsi aika tossun alla.
Timo Saloviita on pahinta, mitä lapsille pitkään aikaan on tapahtunut.
Hyvä nimimerkki ”E-puolen kasvatti”: prof. Timo Saloviita mollaa paitsi opettajia myös erityisoppilaiden vanhempia sekä erityisoppilaita itseään. ”Panttivankisyndrooma on saanut vanhemmat puolustamaan erityiskouluja… Esimerkiksi ”autismiluokat” ovat EHA -opettajien keksimä idea vielä yhdestä valikointiportaasta, jonne he siirtävät vaikeimmat tapauksensa. Valikointireittien umpiperät ovat usein eräänlaisia helvetin esikartanoita… Ammattilaiset katsoivat, että käytöshäiriöinen oppilas hyötyy, kun hänelle järjestetään huonoa seuraa… etc” (Saloviita 2011, http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.
html#2._Lis%E4%E4_kouluavustajia)
SK:n juttu näyttää haastattelulta, mutta Saloviidan näkemykset on poimittu tästä paperista ”INKLUUSIO ELI ”OSALLISTAVA KASVATUS” LÄHTEITÄ SEKÄ 13 PERUSTETTA INKLUUSIOTA VASTAAN”, 30.8.2011.
Saloviita tulkitsee tieteellisyyttä valikoivasti. Kokemukset, joissa erityisoppilas ensin kärsii tavallisella luokalla ja sitten menestyy erityisluokalla, ovat vain anekdootteja, jotka kertovat siitä, että tukitoimet olisi laiminlyöty yleisopetuksen luokassa. ”Se on näiden anekdoottien ainoa varsinainen opetus”, kirjoittaa Saloviita. Jos yläasteella erityisluokalle siirretty oppilas siis sanoo, että ”enhän minä voi kahdessa kuukaudessa kaikkea oppia, kun en ole kahdeksaan vuoteen tehnyt mitään”, tämä kertoo Saloviidan mielestä sen, että edellisessä koulussa ei olisi järjestetty tukitoimia. Näin ei välttämättä ole, eivätkä ne erityisluokan erityiset tukitoimetkaan välttämättä niin kummoisia ole, ainakaan Saloviidan tarkoittamassa mielessä. Kyse saattaa olla jostakin muusta, mutta mistä, sitä ei Saloviita suostu tutkimaan, koska hän tietää asiat etukäteen.
Saloviidan mielestä sanoja integraatio ja inkluusio sopii käyttää vaikka synonyymeina. Käsitteet kuitenkin kuvaavat eri tilannetta ja eri operaatioita. Inkluusiossa lähtökohtana on kaikille yhteinen koulu alusta pitäen. Tämä voi olla hyväkin ajatus, jos sama opettaja vetää luokan ykkösestä kutoseen, eikä ketään siirretä mihinkään. Integraatiossa taas integroidaan erillisryhmiä kesken koulu-uran yleisopetukseen erityisin integrointitoimin, pahimmillaan siten, että avustaja töllöttää yleisopetuksen oppitunnit oppilaan kyynärpäässä kiinni tekemättä mitään. Integraatio tekee erilaisuudesta huonommuutta ja pienestä ryhmästä huonomman ryhmän. Integraatio pakottaa oppilaan joka päivä käsittelemään omaa erilaisuuttaan: Olenko minä nyt kyllin hyvä sinne isoon luokkaan, ”lähde sä vaan, parempikin kun menet… jääkää te keharit tänne…”
Saloviita esittää myös ilahduttavaa erityisopetuksen ja sen näennäisprofessionalismin kritiikkiä: ”Olisiko oikeampi lähtijä luokasta tällaisissa tapauksissa opettaja eikä oppilas?… Mitä ovat ne erityiskoulujen työtavat, joita muka ei voi siirtää tavalliseen luokkaan? Pulpetteja ympäröivät sermit ovat ehkä sellaisia, mutta nämä hirvitykset pitäisi poistaa myös erityiskouluista.” Juuri näinhän tapahtuu, ja jälkimmäiset hirvityksethän on pääsääntöisesti poistettu, ja oppilaiden vastarinta saattaa joskus olla paitsi oikeutettua myös hyvällä onnella oppimistavoitteiden kannalta tuloksellista. Saloviita on kuitenkin asiantuntijana nimenomaan työrauhafriikki ja uskoo ABA:n (applied behaviour analysis) tieteellisyyteen. Muualla maailmassa autismijärjestöt taas torjuvat ABA-käytännöt koulupäivän fasismina ja toiset professorit kyseenalaistavat väitteet, joiden mukaan ABA olisi ”tieteellisesti todistettu” menetelmä, esim. Prof. Morton Ann Gernsbacher, „Heilt ABA Autismus?“ (http://autismus-kultur.de/autismus/eltern/heilt-aba-aut ismus.html)
Tämä nyt ei tietenkään vastaa ”E-puolen kasvatin” kysymykseen siitä, ”onko teillä sellainen ymmärrys ja kokemus asiasta, että voitte kommentoida edellisillä tavoilla”. Olen inhonnut suomalaista koululaitosta aivan suunnattomasti. Vasta varttuneella iällä jouduin erittäin vastentahtoisesti menemään tilapäiseen opetustyöhön erityisluokkiin. Ilman tätä kokemusta todennäköisesti ajattelisin ”eristävästä erityiskoulusta” samalla tavalla, kuin mitä Saloviita kirjoittaa. Kokemus on muuttanut tämän kannan. Kokemus on tietysti ajallisesti ja alueellisesti hyvin rajallinen, mutta se kuitenkin osoitti, että hyvin järjestetty erityisluokkaopetus voi olla joillekin oppilaille se opetuksellisesti parempi vaihtoehto ja joskus myös vapaamielinenkin ympäristö Suomen muutoin kovin normatiivisessa koululaitoksessa.
Mikä ihmisoikeisloukkaus se on. jos häiriköivät ja hidasoppiset muun pääjoukon oppimista häiritsevät ja hidastavat siirretään vertaistensa joukkoon. Miksi tunnolliset enemmistön pitää sietää näitä pilalle hemmoteltuja kauhukakaroita eikä heille suoda oppimismahdollisuutta kykyjensä mukaan. Heillähän olisi valmistuttuaan annettavaa tälle yhteiskunnalle ja verotuloja myös näistä häiriköivistä sikiiäville loisille.
Siis haloo jutta… kaikki erityisluokalle siirrettävät/siirretyt lapset eivät todellakaan ole mitään pilalle hemmoteltuja lapsia. Lapsia siirretään erityisluokille eri syistä ja välillä ne syyt ovat aivan väärät. Esimerkkinä voin kertoa lapsesta joka on siirron edessä koska ei osaa hallita tunteitaan. Lapsi osaa paljon ja on ikäisiään fiksumpi lähes kaikessa muussa mutta tunteiden hallinta ei ole vielä kehittynyt. Lapsi oppii muilta mallia katsomalla ja matkimalla joten miten luulet kyseisen lapsen oppivan tarvitut taidot erityisluokalla jossa kaikilla on eri asteisia ongelmia…
olen 5-vuotiaan erityislapsen äiti Satakunnasta. harkitsemme vakavasti paikkakunnan vaihtoa saadaksemme lapselleme parhaan mahdollisen avun. Jyväskylä on noussut yhdeksi vaihtoehdoksi. kysyisinkin neuvoa ja opastusta siitä, missä on tasokasta erityisopetusta Suomessa. myös terapioiden (toiminta- ja puheterapia) saatavuus ko. paikkakunnalla on tärkeää.
Katselin näitä kommentteja, mutta en huomannut yhtään kirjoitusta, jonka lähettäjä olisi käynyt erityisopetusta. Tämä on itse asiassa hauska juttu. Monet ihmiset ovat mielipiteineen niin oikeassa, opettajat ja vanhemmat.
Kukaan ei kuitenkaan koskaan kysy lapsilta tai entisiltä e-puolen oppilailta, miten asiat ovat. Luulen myös, että suurin syy miksi nämä entiset oppilaat eivät puhu, on häpeä. Voin omalta kohdaltani todeta, että häpeän sitä, että olin erityispuolella.
Syy miksi jouduin erityispuolelle, oli kehno matematiikan ymmärtäminen. Aluksi luvattiin, että voin käydä matematiikan tunnit
erityisopetuksessa ja muut normaalilla puolella. Opettajat kuitenkin näkivät parhaaksi siirtää kokonaan erityisopetukseen, koska luokkien vaihtelu olisi liian ”vaikeaa”.
Luonnollisesti käytiin kyllä kokeissa ennen siirtoa, jossa luonnollisesti todettiin ongelmat matematiikan kanssa. Yleistiedon kohdalta tietoihini kirjattiin ”ikäistään korkeampi yleistieto”. Tämähän ei tietenkään mihinkään vaikuttanut.
Noh, mikä minun mielipiteeni on itse kirjoituksesta. Siellä on paljon totuutta, jota kaikki eivät näe. On helppoa puhua vain työntekijän näkökulmasta, mutta osaatteko nähdä asian lapsen silmien kautta. Ihminen ehdollistuu odotuksien mukaan ja mitä erityispuolen oppilailta yleensä odotetaan. Ei alkuunkaan mitään. Näin minun koulussani, tosin en usko asioiden vaihtelevan hirveästi, muissa kouluissa.
Mitä tulee itse opetukseen, niin sanoisin sen olevan erityisen huonoa… ;)
Myönnän, etten tiedä paljoakaan opettajien koulutuksesta. Mutta mikäli olen ymmärtänyt oikein, erityisopettajat erikoistuvat lapsiin, eivätkä aineisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että opettajat eivät välttämättä edes osaa opettamaansa ainetta tai pahimmillaan, kukaan ei ole opettamassa.
Esim. Pääsin koko peruskouluni aikana vain kaksi kertaa musiikkiluokkaan, kokeilemaan instrumentteja. Meille oli hankittu jostain opettaja tätä varten. Nähtävästi tavallinen musiikinopettaja ei pystynyt joko omasta halustaan tai säännöistä tähän hommaan. Ruotsia olisin halunnut opetella, luokan opettaja yritti. Siitä kunnia hänelle, mutta parin kerran jälkeen tästä luovuttiin. Opettajalle nimittäin tuli tiedoissa seinä vastaan.
Luonnollisesti nämä kokemukseni eivät päde kaikkiin oppilaisiin, mutta omalla kohdallani olen joutunut opettelemaan kaiken aivan alusta. Olen valmistunut insinööriksi ja kaikki asiat mitä olen tarvinnut opinnoissani, olen joutunut opettelemaan itse. Noh, annan kuitenkin peruskoululle sen plussan, että olen oppinut lukemaan. Tosin tämäkin tapahtui normaalilla puolella.
Onneksi on olemassa Internet ja kirjastot. Ilman näitä, en olisi mitään.
PS. Pahoittelen sekavaa kirjoitusta ja kiitän jos jaksoit lukea tämän.
Juuri näin kuin M24 sanoo. Aikaisemmin kommentoidut Saloviidan ”päästään keksimät heitot” perustuvat esim. sosiaaliseen vammaistutkimukseen. Vammaistutkimushan on ihan oma tieteenalansa ja on muuten vähän helvetin pätevää tutkimustietoa.
On surullista, että Timo Saloviidan esittämät ajatukset leimataan tässä ketjussa vain ”hänen ajatuksikseen” ja ”omasta päästään keksimiksi heitoiksi”. Hänen erityisopetusta vastustavat ajatuksensa perustuvat tietoon käytännöistä muista maista sekä tieteellisiin tutkimustuloksiin. Toisin sanoen: Timo Saloviita ei ole yksin ajatustensa kanssa, varsinkaan kansainvälisessä tiedemaailmassa.
Mikä minua huolestuttaa eniten on se, että myös vanhemmat haluavat diagnooseja lapsilleen ja juoksevat lääkäriltä toiselle kunnes saavat sen (en puhu nyt tapauksista joissa oikeasti on ongelmia). Suomalaisten
todellisuudentaju on vaarallisesti hämärtynyt - mutta onneksi ei kaikkien. Hienoa jos Timo Saloviita pääsee oikeasti vaikuttamaan Suomen kasvatuspolitiikkaan, että tähän kollektiiviseen hulluuteen saataisiin viimeinkin joku järki. Kansalaisten kyky arvioida järjestelmän oikeudenmukaisuutta ei ole koskaan objektiivinen, joten luottaisin tässä tapauksessa enemmänkin tutkimustietoon kuin vanhempien ja opettajien mutu-kokemukseen.
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjailija.
Lue kaikki kirjoittajan jutut
Hetkinen tilausta käsitellään.
1Suiomalainen kirjoitti:
Tasapäistäminen käsitetään usein tasa-arvoisuudeksi, mutta sitä se ei ole - se on vain tasapäistämistä. Yhteiskunta jossa ei suostuta hyväksymään heikkouksia ja vahvuuksia on dystopia.