Presidentin asema vahvistunut – Venäjä ja Ukrainan kriisi syinä

Sauli Niinistö on kolmessa vuodessa palauttanut ulkopolitiikan johtajuuden presidentille.

politiikka
Teksti
Heikki Vento
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on Mauno Koiviston jälkeen ensimmäinen valtionpäämies, jonka asemaa ulkopolitiikan johdossa ei kyseenalaisteta. Niinistön asema on vahva, vaikka presidentin valtaoikeudet ovat vähäisemmät kuin hänen edeltäjillään Koivistolla, Martti Ahtisaarella ja Tarja Halosella.

Perustuslaissa säädettyjä valtioelinten toimivaltasuhteita on muutettu valtioneuvoston eduksi viimeksi 2012, jolloin Niinistö aloitti presidenttinä. Sitä ennen parlamentarismi vahvistui Halosen kauden alussa 1.3.2000.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen ja kansanedustajat Pekka Haavisto (vihr), Seppo Kääriäinen (kesk) ja Timo Soini (ps) ovat yhtä mieltä, että Venäjä ja Ukrainan kriisi ovat antaneet Niinistölle mahdollisuuden nousta ulkopolitiikan kärkeen.

Tiilikaisen mukaan ”ulkopolitiikassa on korostunut perinteisin osa, Venäjä ja lähialueiden turvallisuus. Kotimaassa katseet kohdistuvat presidenttiin.”

Haavisto, joka hävisi 2012 vaalin toisella kierroksella Niinistölle, kehuu presidenttiä.

”Hän näki kasvavan huolen Venäjästä. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan keskustelut muuttuivat paremmiksi. Nyt Euroopassa on kriisi. On ihan järkevää, ettevät pääministeri ja ulkoministeri ole ainoita ulkopolitiikan toimijoita.”

Niinistön aloittaessa presidenttinä Venäjän ja lännen suhteet olivat huomattavasti paremmat kuin nyt. Niinistölle, Euroopan investointipankin entiselle johtajalle, Venäjä oli ollut kiinnostava sijoitus- ja avustuskohde, joka oli pienin askelin lännettymässä.

Vuodessa asetelma muuttui. Suomen naapurissa on taas sellainen Venäjä, jonka kanssa Koivisto ja tämän edeltäjä Urho Kekkonen olivat toimineet. Tiilikainen löytää Niinistöstä ja Koivistosta yhteisiä luonteenpiirteitä.

”Hän joutui määrittelemään suhteensa Venäjään. Ei ollut mitään vanhaa. Hänessä on varsinaissuomalaisena tiettyä koivistomaisuutta. Hän on varovainen ja harkitseva. Sitten, kun hän on kantansa muodostanut, hän sanoo sen ja pysyy sen takana.”

Kääriäinen ja Niinistö olivat vaalikaudella 2007–2011 työtovereita, Niinistö oli eduskunnan puhemies ja Kääriäinen toinen varapuhemies. Kääriäisen mielestä Niinistö on onnistunut hyvin.

”Maa tarvitsee presidentin. Siihen kaipuuseen Niinistö on vastannut erinomaisesti. Venäjä on Suomen kohtalonkysymys. Jos pitää hakea rinnastus, ottaisin Koiviston ja Kekkosen. Paasikiviläisyys tietenkin on siellä taustalla. Hänen ajatusmaailmassaan Venäjä on ilman muuta suuri kysymys”, Kääriäinen sanoo.

Soini puolestaan putosi 2012 presidentinvaaleissa jo ensimmäisellä kierroksella. Hänen mielestään Niinistön ei tarvitse piilotella arvioitaan.

”Niinistössä on samaa kuin Juho Kusti Paasikivessä. Ei ole epäilystäkään siitä, onko Niinistö porvari. Ehkä hänen ei tarvitse sitä todistaa, mitä hän on. Siinä hän muistuttaa Paasikiveä”, Soini pohtii.

 

Näyttävimmän siirron Niinistö teki 2014 elokuussa, kun hän tapasi Venäjän Sotšissa presidentti Vladimir Putinin ja Kiovassa Ukrainan presidentin Petro Porošenkon.

Haaviston mukaan Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan uskottavuus on heikentynyt. Hän ja Soini muistuttavat, että EU:n suurvallat Saksa, Ranska ja Iso-Britannia toimivat itsenäisesti ohi EU:n.

Kääriäisen mielestä EU:n Venäjä-politiikka ei Suomelle riitä. ”Jos intressejämme ei riittävästi oteta huomioon EU:n omassa politiikassa, Suomen pitää hoitaa oma intressinsä. Niinistö toimii tällä logiikalla.”

Tiilikaisen mielestä presidenttiä ”pidetään edelleen Suomen ja Venäjän suhteiden takuumiehenä”, vaikka presidentin toimivaltaa ulkopolitiikassa on kavennettu valtioneuvoston eduksi. Hänen mielestään Niinistö ei kuitenkaan ole loikannut EU:n rivistä.

”Kaikki oli katsottu unionissa. Se on kahdenvälistä diplomatiaa, jota muutkin harjoittavat. Tämä on Suomelle niin vakava kriisi, että se oli tarkkaan harkittu. Niinistön kanta on koko toimikautensa ajan ollut, että EU:lla pitää olla yhteinen Venäjä-politiikka.”

Haavisto puolestaan muistelee kuulleensa EU: n ministerikokouksessa happamia kommentteja siitä, ”mitä me täällä tehdään, kun Niinistö on jo Sotšissa”.

Soini, joka on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, korostaa hieman enemmän kuin Tiilikainen Suomen itsenäistä roolia. ”Suomi ei voi jättäytyä Venäjä-suhteessaan pelkästään EU:n varaan.”

”Me emme kuitenkaan voi poiketa EU:n raiteilta sillä tavalla, että irtautuisimme pakotteista. Mutta yhteydenpitoa ja kansallisia intressejä pitää myös pystyä edistämään.”

Kääriäinen säestää. ”Kansallisvaltiot tulevat tarkasti pitämään huolen asemastaan. Se ei kuitenkaan tarkoita lipeämistä EU:n yhtenäisyydestä.”

Venäjä ja Putin ovat epäsuorasti edistäneet EU:n jäsenvaltioiden aseman vahvistumista. EU, jolla ei ole omia asevoimia, ei ole uhka Venäjälle, joka vähättelee EU:n roolia Ukrainan kriisissä.

”Osaltaan on kyse siitä, että EU:n johto ei nauti luottamusta Moskovassa. Suurten maiden johtajat ovat ohittaneet EU:n viralliset johtajat. Nyt haetaan toimijoita, joiden ääntä Venäjä edes vähän kuuntelisi. Saksa on keskeinen. Kun liittokansleri Angela Merkel koki tulleensa huijatuksi, Saksan kanta muuttui”, Tiilikainen sanoo ja saa tukea Soinilta.

”Venäjä tahtoo Yhdysvallat samaan pöytään. Putin ei halua kolmatta napaa. Ei hän sinne kaipaa Eurooppaa, Merkeliä hän kunnioittaa.”

 

Perustuslain muutos 2012 oli poliittinen kompromissi. Osa puolueista olisi halunnut kaventaa presidentin valtaa päätettyä enemmän. Perustuslain uudistusta vauhditti vahva usko, että EU:lle tulee yksi ja ainoa ulkopolitiikka, jota johdetaan Brysselistä.

Haavisto ja Soini ovat tyytyväisiä, että presidentille jäi toimivaltaa eikä hän ole sidottu valtioneuvoston mielipiteeseen. Soinin mukaan presidentti on ”voimavara, joka voi liikkua ilman, että EU rajoittaisi hänen toimintaansa”.

Euroopan turvallisuustilanteen kiristyminen on vahvistanut presidentin ja ulkoministerin asemaa samalla, kun pääministeri Alexander Stubb (kok) on jäänyt sivuun.

Niinistön ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) toimintaa läheltä seuranneet kehuvat miesten yhteistyötä. Presidentin kerrotaan tulevan huomattavasti paremmin toimeen ulkoministerin kuin pääministerin kanssa.

”Se toimii. Tuomioja on parhaimmillaan vallassa. Hän on kovan luokan ammattireiska”, Soini kehuu.

”Presidentin ja ulkoministerin yhteistyö on korostunut. Ajat ovat eriskummalliset ja ulkopolitiikan vaatimusaste on noussut potenssiin kymmenen”, Tiilikainen pohtii.

Tiilikaisen mielestä Niinistö ”johtaa yhteistoiminnassa eli hän edustaa yhteistä kantaa”. Soini nostaa esimerkiksi sen, että presidentti Niinistö sitoutuu hallituksen Nato-linjaan eikä kokoomuksen puoluekokouksen kannanottoon.

 

Arvovaltansa Niinistö testasti joulukuussa. Stubbin kotikäyttöön tarkoitettu ulkopoliittinen riitely hermostutti presidentti Niinistön, joka kutsui puoluejohtajat neuvonpitoon. Presidentti puristi puolueiden edustajilta yhteisen kannanoton, että nyt Suomen ei tule ryhtyä valmistelemaan Nato-jäsenyyttä.

Puhuttelun jälkeen presidentti piti perinteisen uudenvuoden puheensa, jota Kääriäinen kehuu erinomaiseksi. ”Siinä hän sinetöi linjansa. Presidentti ajaa ulkopoliittista konsensusta. Se oli tilanne, johon täytyi puuttua.”

Tammikuussa Niinistö ja Tuomioja jarruttelivat intoa osallistua Viron Ämarissa järjestettävään ilmasotaharjoitukseen, jossa myös Yhdysvallat on mukana. Stubbin lisäksi puolustusministeri Carl Haglundin (r) kerrottiin olleen erityisen innostunut harjoitukseen osallistumisesta.

Haaviston mielestä presidentti toimi järkevästi. Niinistön reaktio kuvasi presidentin ”turhautumista siihen, että harjoitus Viroon menevien amerikkalaisten kanssa voi olla poliittinen viesti”.

Tiilikaisen mukaan presidentin Kultaranta-seminaarien tarkoituksena on lopettaa mediassa riitely ja puhua asiat halki samassa tilaisuudessa. Soinin mielestä Niinistö on parhaimmillaan yhteisissä tilaisuuksissa.

”Hän on silloin hyvä, kun hän näkee toisen silmämunat. Hänelle on tärkeää, että Suomella on vain yksi ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Ei ole oikein, että presidentti vetäisi yhteen suuntaan, hallitus toiseen ja eduskunta ryppyilisi päälle.”

Jokaisella on oma selityksensä, miksi Niinistö on onnistunut vakauttamaan asemansa paremmin kuin Ahtisaari tai Halonen, vaikka heillä oli tukenaan vahvempi valtiosääntö.

Nelikko kehuu Niinistöä lähes yhtä ylistävästi kuin suuret puolueet Kekkosta 1970-luvun alussa. Miksi Niinistö on onnistunut uusimaan imagonsa? Aiemmin jotkut syyttivät hän sovinistiksi, joka piti tyylinsä riippumatta siitä, oliko kuulijana naisministeri tai kokoomuksen puheenjohtaja.

Niinistö ei ole ollut politiikan eliitin lellikki. Eduskunnan puhemiehenä hän kiukutteli ja sai 2010 puhemiehen vaalissa poikkeuksellisen vähän ääniä. Kääriäinen puolestaan joutui usein Niinistön tuuraajaksi, koska puhemies protestoi eduskunnan suureellista rahankäyttöä.

 

Ulkopolitiikan johto oli vuodet 1995–2003 tiukasti sosiaalidemokraattien otteessa. Presidenttinä toimivat Ahtisaari ja Halonen, pääministerinä oli Paavo Lipponen (sd) ja ulkoministerinä Halosen jälkeen Tuomioja.

Tiilikaisen mukaan vaikeudet olivat ideologisia. Demarinelikolla oli erilaisia arvioita ulkopolitiikasta, erityisesti Suomen suhteesta Natoon. Halosen aikaa häiritsi keskustelu valtaoikeuksien kaventamisesta. Kokoomuslaiset vaativat presidentin vallan kaventamista niin ahkerasti, että se vaikutti välillä poliittiselta koulukiusaamiselta.

”Niinistö ei ole niin kansaa jakava presidentti kuin Halonen. Ahtisaarella se oli poliittista kokemattomuutta. Halosella se ei ollut sitä. Vaalitaistelu oli repivä. Hän ei ollut koko puoluekentän presidentti”, Tiilikainen muistaa.

Haavistonkin mielestä valtaoikeuskeskustelu haittasi Halosta. Ahtisaari puolestaan ”oli joissakin asioissa neuvonantajiensa osaamisen varassa”. Haaviston mukaan esimerkiksi työllisyyspolitiikassa Ahtisaari loikkasi väärälle alueelle, vaikka valtioelinten yhteistyössä on tärkeätä, että kukin hoitaa oman tonttinsa.

Soini muistuttaa, että Niinistö on entinen eduskunnan puhemies, jonka yhteydenpito eduskuntaan on ”ihan toisella tasolla kuin Halosella. Halosella oli omat ideat, jotka hän kertoi muille, ja se oli siinä. Koko ajan hän höpötti arvojaan.”

”Niinistö on ymmärtänyt presidentin vaikutus- ja arvovallan erityisesti tällaisena hankalana aikana. Hän pitää huolen siitä, että eduskunta on informoitu”, Soini kertoo.

Ulkopolitiikan ohessa Niinistö on ollut talouspolitiikan vahtikoira. Kääriäinen puhuu unilukkarista. Haaviston mielestä Niinistön pitää olla tarkkana siinä, miten presidentti kajoaa talouspolitiikkaan, joka on hallituksen vastuulla.

”Jos vertaa Koiviston toimintaa Harri Holkerin (kok) ja Esko Ahon (kesk) hallitusten aikana, suurien vaikeuksien keskellä oli havaittavissa, että presidentti tukee kaksin käsin hallitusta,” Haavisto muistelee.

Presidentti Mauno Koivisto osallistui ahkerasti talouspolitiikan päätöksentekoon ja talouspoliittiseen keskusteluun. Koivisto perusteli kannanottojaan sillä, että hänen on tuettava Ahon hallitusta tarvittaessa jopa toimimalla sitä vastaan.

”Niinistö on aika tavalla koivistomainen presidentti, talous ja turvallisuuspolitiikka korostuvat”, Tiilikainen huomauttaa.