Näin kirkko painostettiin 1970-luvulla hyväksymään arkipyhien siirto

Kirkolle vihjattiin, että kommunistit voivat järkyttää yhteiskuntarauhaa, kertoo dosentti Ville Jalovaara.

arkipyhät
Teksti
Tuomo Lappalainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Työmarkkinajärjestöjen selvittelemä loppiaisen ja helatorstain siirtäminen takaisin lauantaipäiviin kärsi elokuussa takaiskun, kun evankelis-luterilainen kirkko ilmoitti suhtautuvansa ajatukseen kielteisesti ja vetäytyi hanketta koskeneesta selvitystyöstä.

Kirkon mielestä arkipyhien siirto olisi ongelmallista kristillisen perinteen kannalta. Arkkipiispa Kari Mäkinen perusteli kirkon kantaa myös siirron kielteisillä vaikutuksilla ihmisten jaksamiseen ja yhteiskunnan hyvinvointiin.

Kirkon kanta on nyt tiukempi kuin 1970-luvun alussa, jolloin se taipui arkipyhien siirtoon. Dosentti Ville Jalovaara taustoittaa tuolloin syntynyttä ratkaisua tuoreessa Kanava-lehdessä olevassa artikkelissa.

 

Vuonna 1972 toteutetun siirron taustalla oli Jalovaaran mukaan tuolloinen jännittynyt yhteiskuntapoliittinen tilanne: metallityöläisten lakko ja Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin vehkeily kumouksellisen äärivasemmiston kanssa.

Arkipyhien siirtosuunnitelma oli osa presidentti Urho Kekkosen kätilöimää ns. UKK-työmarkkinasopimusta. Jalovaara kertoo, että arkkipiispa Martti Simojoki sai siitä tiedon työmarkkinajärjestön edustajien joulukuussa 1970 lähettämästä kirjeestä.

”Vaikka kirkkoa kuulematta oli suunnitelmissa edetty jo varsin pitkälle, Simojoki ei tyrmännyt muutosta, vaan totesi, että se vaatisi kirkolliskokouksen käsittelyn”, Jalovaara kirjoittaa.

Ajatus pyhien siirtämisestä herätti hänen mukaansa kirkollisissa piireissä niin runsaasti vastustusta, että oli pieni ihme, että siihen lopulta suostuttiin.

 

Yksi käänne oli työmarkkinajohtajien vierailu Työnantajien keskusliiton Timo Laatusen ja SAK:n Niilo Hämäläisen johdolla kirkolliskokouksessa lokakuussa 1971.

Jalovaara siteeraa Mikkelin piispaa Osmo Alajaa, jonka mukaan vieraat olivat tehneet kokouksen siviilivaliokunnassa selväksi, että jos UKK-sopimus kaatuisi kirkon vastarintaan, ”me emme tiedä pysyvätkö tapahtumat enää meidän hallinnassamme”.

Jalovaara kertoo, että Alaja oli entinen asevelipappi, joten hän ymmärsi työmarkkinamiesten viestiin sisältyneen varoituksen. Myös Kekkosen rooli työmarkkinasopimuksen takuumiehenä vaikutti, sillä luterilaisen kirkon piispat olivat viimeistään syksyn 1961 noottikriisin jälkeen omaksuneet presidentille lojaalin linjan.

”Kirkolliskokouksessa arkipyhäasian päätösvaiheessa käyty keskustelu osoittaa, että vaikeasti teologisesti perusteltava arkipyhien siirto ajettiin vuoden 1971 lakkokevään jälkitunnelmissa läpi, piispa Alajaa lainaten, ’työrauhan turvaamiseksi’, jottei ’kirkon joustamattomuuden takia suurestikin järkyttäviä uusia ongelmia’ syntyisi.”

”Argumentteina kokouskeskustelussa toistuivat ’yhteiskunnallinen motiivi’ ja ’suuret riskitekijät’, jos kirkko nyt haraisi vastaan. Harvat ääneen uskaltautuneet siirron vastustajat kyllä ihmettelivät, mistä tulenpalava kiire muuttaa vuosisatainen perinne ylimääräisessä kirkolliskokouksessa oli nyt yhtäkkiä tullut.”

 

Päätös meni lopulta läpi äänin 11221. Jalovaaran mukaan kokouspaikalla liikkui huhu, jonka mukaan myös arkkipiispa Simojoki oli pyhäpävien siirron kannalla. Hän oli 1970-luvun alussa kirkossa kiistaton auktoriteetti.

”Monet aktiiviset kirkossakävijät ja osa lehdistöä piti päätöstä osoituksena kirkon miellyttämishalusta”, Jalovaara kirjoittaa.

”Vuoden 1971 arkipyhä-episodi voidaankin jälkikäteen nähdä kirkollisena versiona vuoden 1973 alun poikkeuslaista, jolla presidentti Urho Kekkosen kautta jatkettiin neljä vuotta sivuuttaen ulkopoliittisilla argumenteilla normaalit presidentinvaalit.”

 

Ville Jalovaaran kirjoitus on luettavissa kokonaan Kanava-lehdestä 6/2014.