Köyhä ja eduskuntavaalit: ”Menin jo kerran hallituksen halpaan”

Poliitikkojen lupauksiin pettynyt pienyrittäjä käy kirjeenvaihtoa neljän suuren puolueen puheenjohtajan kanssa. Syntyi köyhän vaaliohjelma.

eduskuntavaalit
Teksti
A. Toivola
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tervehdys Syrjästä!

Syrjä on paikka, jossa tarpeettomat ja joutilaat ihmiset viettävät aikaansa ja unohtavat vähitellen, miten ihmisen kuuluu elää. Itse jouduin tänne menetettyäni joitakin vuosia sitten työpaikkani yritysjärjestelyjen myötä.

Vaikka olemme täällä Syrjässä pudonneet työyhteisön ulkopuolelle, älkää kuitenkaan luulko, ettemme olisi kiinnostuneita yhteiskunnasta tai vaaleista. Ne ovat meille paljon tärkeämpiä kuin niille, joilla vielä on turvallinen paikka sisäpiirissä, sillä yhteiskunnan ja talouden korjaaminen on meille välttämättömyys.

Olen aiemminkin kirjoittanut täältä Suomen Kuvalehteen. Ensimmäisessä kirjeessäni kerroin, miltä tuntuu olla köyhä ja turha Suomessa. Olin menettänyt työni, toimeentuloni ja ihmisarvoni ja koin, että keskustelulla köyhyydestä ei ollut mitään tekemistä sen maailman kanssa, jossa itse elin. Säästäminen ja syrjäytyminen hallitsivat jokaista hetkeä elämässäni.

Toista kirjettä kirjoittaessani olin jo sopeutunut elämääni Syrjässä. Ponnistelin pitääkseni pienen yritykseni pystyssä ja pohdin, miksi maan jo silloin kurjassa taloustilanteessa yrittäjyydestä ei pidetty parempaa huolta. Mietin, miten Syrjässä asuvien ääni saataisiin paremmin kantautumaan yhteiskunnan päättäjille.

Ilokseni yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut ja yrittämisen ongelmat ja mahdollisuudet ovat kaikkien päättäjien tiedossa. Se ei kuitenkaan ehtinyt auttaa omaa yritystäni.

Puolitoista vuotta sitten lama sai yliotteen maastamme. En tiedä, näkyykö käänne valtakunnan tilastoissa, mutta omat yritysasiakkaani alkoivat harveta: osa meni konkurssiin ja osa säästi kaikesta mahdollisesta. Itse tein pitkään töitä palkatta ennen kuin ymmärsin yritykseni muuttuneen mahdollisuudesta esteeksi.

Luova tuho on käynyt ylitseni jo kahdesti. Olen ajamassa yritystäni alas, hallitusti mutta varmasti. Niinpä olen taas pian köyhä ja työtön – ja entistä vanhempi ja turhempi. Ja ehdottomasti entistä kiinnostuneempi siitä, mitä valtakunnan päättäjät tekevät.

Sain luvan kirjoittaa Suomen Kuvalehteen siitä, miltä vaalit ja maan taloustilanne tuntuvat täältä katsottuna. Lehti jopa lähetti puolestani kirjeen neljälle suurimmalle puolueelle ja kysyi, suostuisivatko niiden puheenjohtajat ja asiantuntijat käymään kirjeenvaihtoa kanssani. Kirjoitan kysymysten aiheista myös Syrjässä vaaleista -blogia SK:n verkkosivuilla.

Puolueiden johdossa on väkeä, jolla on paljon laajempi ymmärrys valtakunnan tilasta kuin minulla. Ainoa rikkauteni on epäonnistumiseni ja ymmärrys siitä, mikä siihen johti. Siksi koin voivani käydä puoluejohtajien kanssa kirjeenvaihtoa yrittämisestä ja työpaikoista.

 

Ensimmäistä kertaa elämässäni koko poliittinen eliitti on kanssani samaa mieltä: tärkeintä on saada Suomeen lisää työtä ja työpaikkoja. Miten se sitten tehdään, onkin visaisempi kysymys.

Oma yritykseni olisi voinut toimia pitempään, jos olisin palkannut työntekijän. Vielä paremmin olisi mennyt, jos olisin saanut mukaan myös markkinoinnin ammattilaisen. Tilastot kertovat, että sekä oman alani että markkinoinnin ammattilaisia on paljon työttöminä. Työvoimaa oli saatavilla. Miksi en uskaltanut palkata ketään?

Siksi, että palkan sivukulut olisivat olleet liian suuret ja työsopimukset liian joustamattomat. Jos yritykseni olisi tuottanut liian vähän, en olisi voinut tinkiä sen enempää palkoista kuin sivukuluistakaan. Olisin joutunut ottamaan lainaa. Jos sekään ei olisi auttanut, olisin tehnyt konkurssin ja mahdollisesti menettänyt sen ainoa, joka perheelläni on enää jäljellä – lasteni kodin.

Riski olisi kuitenkin saattanut kannattaa, ja yritykseni saattaisi yhä elättää minut ja jonkun muunkin. Keskustan Juha Sipilä ja Sdp:n Antti Rinne haluavatkin kannustaa yrityksiä riskinottoon. Se on luultavasti viisasta.

Haluaisin kuitenkin tietää, miten tuo kannustaminen tehdään. Pelkkä rohkaisu ei oikein riitä. Menin jo kerran hallituksen halpaan luopuessani ansiosidonnaisesta työttömyyskorvauksesta. Rohkaiseeko seuraava hallitus minua uhraamaan koko omaisuuteni?

Voitaisiinko riskiä jakaa yrittäjän lisäksi myös pienyritysten työntekijöille, jotka usein saavat yrityksestä parempaa palkkaa kuin yrittäjä itse? Se tosin tarkoittaisi heikompaa taloudellista turvaa työntekijöille mutta loisi lisää työpaikkoja.

 

Kysyin puolueiden puheenjohtajilta, voitaisiinko pienyrityksiä kohdella lainsäädännössä eri tavalla kuin suuria, jotta ne kykenisivät paremmin työllistämään. Näin he vastasivat.

Keskusta olisi valmis pidentämään ainakin ensimmäisen työntekijän koeaikaa, jotta rekrytoinnin riskit pienenisivät. Myös joustavuus ja paikallisen sopimisen lisääminen tukisi keskustan mukaan työllisyyttä. Samaa mieltä ovat myös kokoomuksen asiantuntijat.

Perussuomalaiset haluaisivat vähentää työllistämisen byrokratiaa ja pohtia pienyrityksille suunnattavaa ensimmäisen työntekijän palkkatukea. Sdp:ssä haluttaisiin madaltaa työllistämisen kynnystä lähinnä karsimalla byrokratiaa polkematta kuitenkaan työntekijän työehtoja.

Työntekijöiden oikeuksia on tosiaan paha mennä polkemaan. Työtä etsivän näkökulmasta solidaarisuus olisi kuitenkin hyvä asia: Eikö palkkaa nauttivan eduista voitaisi tinkiä, jos siten voidaan työllistää joku heikommassa asemassa oleva? Eikö työväenliike voisi ihan vähän olla myös työttömien liike?

Ja eikö työttömälle voitaisi antaa ainakin tilapäinen oikeus päättää itse, millä ehdoilla hän on valmis tekemään töitä?

 

Tarvittavat päätökset eivät ole helppoja. Viisas valtias pohtii jatkuvasti, keneltä kannattaa kysyä neuvoa.

Jos kuntien tehtäviä halutaan karsia, ideoita ei kannata etsiä ministeriöistä. Asiaa kannattaisi kysyä rakennusvalvojilta, päiväkotien henkilökunnalta tai kotihoidon työntekijöiltä: ruohonjuuritasolla kyllä tiedetään hyvin, mikä on turhaa ja vie aikaa oikealta työltä.

Jos opiskeluaikoja halutaan lyhentää, kannattaisi kysyä opiskelijoilta, miksi he opiskelevat niin kauan. Johtuisiko se siitä, että kahdellesadalle opiskelijalle löytyy yliopiston kirjastosta vain kaksi tenttikirjaa tai siitä, että pakollinen kurssi järjestetään vain kerran vuodessa, eivätkä sinne mahdu kaikki halukkaat? Vai johtuuko se tosiaan siitä, että opintotukijärjestelmä on liian löysä? Ja jos nuorten naisten työllistymistä halutaan helpottaa, kannattaisiko yrittäjiltä kysyä, miksi he eivät halua palkata nuoria naisia?

Yrittäjien vastuu työntekijöiden so-siaaliturvasta on kova. Vanhemmuuden kustannukset ovat yli 5 000 euroa ja sairaiden lasten hoitokulut keskimäärin yli 8 000 euroa. Pienyrittäjä maksaa ne omasta palkastaan, ja yleensä maksaja on äidin työnantaja. Ei siis ole ihme, etteivät synnytysikäiset naiset ole kaikkein halutuinta työvoimaa.

Puolueilla on kova halu lisätä tasa-arvoa työelämässä. Lääkkeeksi tarjotaan vanhempainvapaan osittaista jakamista molempien vanhempien kesken. Minusta tuntuu, että päättäjät ja virkamiehet puhuvat jälleen kerran teorioista ja unohtavat, ettei elämä koskaan noudata niitä.

Jos isyysloma olisi ollut pakollinen silloin, kun omat lapsemme syntyivät, heitä olisi puolet vähemmän. Ensimmäisten syntyessä perheen äiti opiskeli ja isä oli töissä. Toisten kohdalla isän ja äidin tuloero oli kasvanut tuhansiin. Meillä ei olisi ollut varaa lapsiin, jos lomat olisi ollut pakko jakaa.

Pelkään, että lomien jakamisella on syntyvyyden säännöstelyn lisäksi toinenkin yllättävä sivuvaikutus: sen myötä myös nuorten miesten on sen jälkeen vaikea löytää töitä, mikä tietysti lisää tasa-arvoa, mutta tuskin on uudistusten tarkoitus.

Yritykseni ei työllistänyt sen enempää isiä kuin äitejäkään, mutta tuntemani toimeentulostaan taistelevat yrittäjät miettivät tarkkaan, kenet palkkaavat.

Koska lasten syntyminen on koko valtakunnan etu, pienyrittäjän mielestä olisi reilua, jos kustannuksetkin jakautuisivat tasaisemmin. Koska pienyritykset työllistävät enemmän naisia kuin suuryritykset, on ymmärrettävää, etteivät suuryritykset sen enempää kuin miesvaltaisten alojen ammattiliitotkaan ole kovin innostuneita kustannusten jakamisesta: kaikki lisämaksut ovat niille punainen vaate, vaikka ne lisäisivätkin tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.

Kysyin, mitä poliitikot ajattelevat. Kokoomuksesta kerrotaan puolueen ajavan vanhemmuuden kulujen tasaamista, mutta uudistukset eivät ole edenneet työmarkkinapöydissä. Alexander Stubb olisi valmis ratkaisemaan ongelmaa työnantajille maksettavalla kertakorvauksella.

Samaa mieltä on keskustan Sipilä. Hän ehdottaa että työnantajalle maksettaisiin 2 500 euron kertakorvaus äitiyslomalle jäävää kohti. Keskustan asiantuntija uskoo, että ongelman hitaan ratkeamisen syy on etujärjestöissä, jotka eivät pidä pulmaa kovin suurena. Pienyrittäjillä tai nuorilla naisilla ei tosiaan ole vahvaa edustusta työmarkkinaneuvotteluissa.

Perussuomalaiset pitävät vanhemmuuden kustannusten jakoa tärkeänä mutta hyvin vaikeana. Ainakaan he eivät kannata perhevapaiden jakamista pakolla.

Sdp ei pidä vanhemmuuden kustannuksia suurena ongelmana, koska valtio maksaa niistä sen mukaan jo valtaosan. Vanhempainvapaiden jakaminen isien ja äitien kesken hoitaa loput ongelmat.

 

Pieniin ja keskisuuriin yrityksiin voidaan oikealla politiikalla saada syntymään uusia työpaikkoja sekä miehille että naisille. Maan talouden kannalta tärkeimpiä ovat yritykset, joiden toiminta lisää vientiä. Tätä hokevat myös kaikkien puolueiden puheenjohtajat. Odotan innolla, mitä he saavat yhdessä aikaiseksi.

Oma yritykseni ei valmistanut tuotteita vientiin, ja suurin osa yritysasiakkaistanikin tuotti palveluita ja tuotteita kotimaan markkinoille. Ne olivat kuitenkin riippuvaisia vientiyritysten kyvystä palkata työntekijöitä. Kun suuri vientiyritys lopetti paikkakunnalla toimintansa, laineet löivät kaikkiin pieniin yrityksiin alueella.

Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen (kok) selvityksessä pohdittiin suomalaisten yritysten heikkoa kilpailukykyä ja erityisesti korkeita työvoimakustannuksia. Selvitysmiehet toivoivat ammattiliitoilta palkkamalttia.

Palkkojen jäädyttäminen tarkoittaa maksukyvyn heikkenemistä. Se on ikävää. Elinkeinoelämän keskusliitto toivoi lisäksi, että ainakin julkisten alojen työpäiviä voitaisiin pidentää 15 minuutilla – siis lisätä tuottavuutta tekemällä enemmän töitä. Kurjaahan sellainenkin on. Ay-liike älähti heti.

Oltuani työtön ja rahaton ja sen jälkeen kellon ympäri työtä tekevä pienyrittäjä minun on vaikea ymmärtää, mistä ihmiset valittavat. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka paljon taloudesta voi tinkiä kärsimättä kohtuuttomasti: aika paljon. Ja yrittäjänä en voi ymmärtää, miksi seitsemän tuntia ja 45 minuuttia on liian pitkä aika olla töissä.

Kysyin SK:n välityksellä ammattiliittojen puheenjohtajilta, mistä heidän liittonsa olisivat valmis tinkimään, jotta Suomi saataisiin taas nousuun.

STTK:n Antti Palola (sd) toivoo maahan maltillista palkkaratkaisua mutta haluaa samalla kehittää työelämää parantamalla silpputyöntekijän asemaa tai ikääntyneiden työsuhdeturvaa.

SAK:n Lauri Lyly (sd) vastasi, että Suomi saadaan nousuun vain paremman työllisyyden kautta – ei siis tinkimällä työntekijän eduista. Hän kuitenkin myöntää, että jokaisella työpaikalla on mietittävä, miten työn tuottavuutta ja tehokkuutta voitaisiin parantaa.

 

Pohtiessaan, miten luoda uusia vientiyrityksiä, viisaat päättäjät voisivat kysyä neuvoa talousvaikeuksiin ajautuneilta ja toimintansa lopettaneilta startup-yrityksiltä. Olisi tärkeää selvittää, miksi moni uusi innovaatio ei koskaan nouse lentoon tuottamaan hyvää maalle ja kansalle. Olen joutunut seuraamaan sivusta usean lupaavan pienen vientiyrityksen ajautumista talousvaikeuksiin.

Yksi yrittämistä hankaloittava tekijä on verotus. Pidän veroista enkä ymmärrä niitä, jotka niistä valittavat. Veroissa on kuitenkin se huono puoli, että väärin suunnattuina ne voivat vähentää yritteliäisyyttä ja sitä kautta valtion verotuoja.

Arvonlisäveron korotukset näkyvät välittömästi kulutuksen laskuna ja työpaikkojen vähentymisenä. Pieniä yrityksiä on haluttu auttaa määräämällä alv:lle alaraja: jos yrityksen liikevaihto on alle 10 000 euroa, veroa ei tarvitse maksaa.

Käytännössä tämä ei auta ketään. Jos yrityksen liikevaihto jää niin pieneksi, yrittäjällä ei ole mitään mahdollisuuksia elättää itseään. Alv:n alarajan nosto olisi varmasti helpottanut ainakin oman yritykseni toimintaa. Se olisi säästänyt minulta rahan lisäksi myös valtavasti kirjanpidon työtunteja.

Myös yritysverotusta on pidetty liian kovana. Itse uskon, että jos yritys tuottaa voittoa, sillä on yleensä varaa maksaa veroja. Pienyrittäjät harvoin maksavat yritysveroa. Kyse ei ole veronkierrosta vaan siitä, että veroa maksetaan yrityksen tekemästä voitosta. Oma yritykseni ei tehnyt voittoa yhtenäkään vuonna, koska maksoin itselleni palkkaa sen mukaan kuin yritykselläni oli varaa. Tuloverot toki maksoin tunnollisesti.

Yritysvero tuskin muodostaa estettä pienyrityksen menestymiselle. Näin ollen myös keskustelu Viron verotusmallista, jossa yritys maksaa voitoistaan veroja vasta, kun ne otetaan yrityksestä ulos, tuskin on pienyrityksille kovin tärkeä.

Yritysverot muuttuvat merkittäviksi vasta, kun ne estävät investointeja. Jos tarvitsen uuden tietokoneen, säästän rahaa sitä varten. Jos yritykseni tarvitsisi uuden laitteen, joutuisin maksamaan säästöistä veroa. Siksi keskustan ehdottama versio Viron veromallista saattaisi toimia: se antaisi yrityksille oikeuden rahastoida osan voitoistaan verottomasti ja käyttää kertyneet rahat myöhempien tappioiden kattamiseen.

Yritysveron sijaan ennakkoverot muodostavat ongelman monelle aloittelevalle yrittäjälle. Jos yritykselle on tullut voittoa, yritys joutuu maksamaan seuraavana vuonna verottajan arvioimista voitoista verot etukäteen. Jos vuosi on hiljainen, määrätyt ennakkoverot voivat olla yrityksen tuloihin nähden aivan liian korkeat.

Jos yrittäjä ei osaa tehdä verottajalle hyvin perusteltua oikaisupyyntöä ennakkoveropäätökseen, verot saattavat ajaa yrityksen konkurssiin. Kaikilla pienyrittäjillä ei ole varaa palkata juristia tai osaavaa tilitoimistoa hoitamaan ongelmaa.

Yrittämisen byrokratia on vaikea laji. Usein yrittäjät hallitsevat oman alansa hyvin, mutta harva osaa olla yrittäjä. Jos pienten yritysten toimintaa haluttaisiin tukea, pitäisi yritysneuvontaa lisätä niin veroasioissa kuin viennin ja markkinoinnin edistämisessäkin. Olen myös iloinen siitä, että byrokratian vähentäminen on jo muidenkin kuin Timo Soinin työlistalla. Nyt ei sitten tarvita enää kuin joku, joka todella toteuttaa hyvät aikeet.

Olisin itsekin saattanut sivukuluista huolimatta palkata työntekijän, jos palkkaaminen olisi ollut helpompaa.

 

Poliitikot ovat puhuneet paljon myös yritystuista ja niiden karsimisesta. Moni pitää niitä turhina ja kilpailua vääristävinä, mutta näen ympärilläni paljon yrityksiä, jotka oikein suunnatulla yritystuella voisivat muuttua juuri niiksi viennin helmiksi, joita maamme kaipaa.

Uusien ideoiden muuttuminen vientiä lisääväksi tuotannoksi vie kuitenkin kauan. Moni loistava idea kaatuu siihen, ettei sitä päästä kokeilemaan, koska alkurahoitus puuttuu. Ilman tukea tuotantoa ei voida käynnistää eikä kansainvälistä markkinointia kyetä hoitamaan.

On surullista katsoa, kuinka uusi yritys on tehnyt keksinnön ja valmistanut toimivat prototyypin, jolla olisi potentiaaliset markkinat joka puolella maailmaa. Mutta prototyypin valmiiksi saamiseen mennessä rahat ovat loppuneet eikä mitään ole jäljellä markkinointiin. Ulkomaisten messujen kiertäminen ei ole ilmaista. Niinpä velat lankeavat maksettavaksi ennen kuin myynti alkaa. Yritys menee konkurssiin, ja innovaatio jää konkurssipesään pölyttymään.

Ruohonjuuritasoltakin katsottuna on käsittämätöntä, että Tekes tukee avokätisesti sellaisia yrityksiä kuin Nokia Solutions and Networks, Neste, Metso, Kone, Stora Enso, Orion, ABB, Valmet ja UPM-Kymmene. Onko välttämättä tuet- tava menestyviä pörssiyrityksiä, jotka pystyvät keräämään varoja osakemarkkinoilta ja jakavat omistajilleen osinkoja?

Toisaalta puolueet eivät halua myöskään tukea kannattamattomia yrityksiä, jotka pysyvät pystyssä vain julkisen rahan turvin. Ongelma on siinä, että kaikki uudet teknologiayritykset ovat aluksi kannattamattomia ja on hyvin vaikeaa ar-vioida etukäteen, mikä niistä menestyy.

Yritystukien karsimiseen on aihetta, mutta toivottavasti karsimisen lisäksi hallituspuolueet pyrkivät luomaan uusia, parempia tukimuotoja, joista on hyötyä sekä valtiolle että kansalaisille.

Kokoomus ja perussuomalaiset ha- luaisivat kehittää yritystukijärjestelmää. Sdp:n hallitusohjelmassa yritystukia karsitaan reippaasti, samoin keskustan ohjelmassa. Antti Rinne pitää silti tärkeänä, että uusia innovaatioita ja kasvuyrityksiä tuetaan. Juha Sipilä haluaa myös kehittää rahoitusinstrumentteja, koska ”yritysten rahoituksen saatavuus ja vakuuksien riittävyys ovat yksi talouskasvumme esteitä”.

 

Poliitikkojen päämäärät ovat enimmäkseen viisaita, mutta valitettavasti se ei riitä. Lisäksi pitäisi vielä kyetä päättämään yhdessä, miten päämääriin pyritään. Juutuimme neljäksi vuodeksi kiertoliittymään osaamatta valita oikeaa suuntaa. Mikä tahansa suunta on parempi kuin paikallaan pyöriminen. Siksi tulevan hallituksen tärkein ominaisuus on yhteistyökyky, yksimielisyys.

Tarvitsemme myös vahvoja johtajia, jotka ovat kyllin määrätietoisia ottaakseen vastaan etujärjestöjen kritiikin, kansan kiukun ja somen raivon. Tarvitsemme uuden Iiro Viinasen, joka uskaltaa olla yhtä vihattu ja joka osaa sanoa ei silloin, kun maan etu niin vaatii.

Syrjässä on ollut pakko oppia tinkimään kaikesta. Aluksi se tuntuu pahalta, mutta melko pian välttämättömätkin tarpeet muuttuvat turhiksi. Melkein kaikkeen voi tottua. Siksi minusta on tullut kova: en jaksa kuunnella valitusta lisämaksuista tai pidemmistä työpäivistä. Puolueet eivät uskalla olla yhtä kovia: vaaliohjelmien kiltteys panee epäilemään, tuleeko tästä taaskaan mitään.

Meidän on kuitenkin pakko säästää ja tehdä enemmän töitä. Kuntien ja valtion hallintoa on tehostettava. Ja palveluita on heikennettävä. Se tarkoittaa oikeasti jotain ikävää. Miljardien vajetta ei hoideta niin, etteikö se tuntuisi missään. Uskon, että suurin osa suomalaisista ymmärtää sen.

Pitemmät työpäivät, lyhyemmät lomat, kavennettu päivähoito-oikeus, suuremmat koululuokat ja pitemmät hoitojonot ovat kurjia, mutta jos ne auttavat meidät yli lamasta, ne on hyväksyttävä. Kaikki palvelumme ovat harkittuja ja tarpeellisia ja niistä luopuminen vaikeuttaa monen elämää, mutta vain vähän. Hyvinvointimme on niin kattava, että pärjäämme kyllä vähemmälläkin.

Säästämisen on oltava inhimillistä. Ilokseni puolueet ovat yhtä mieltä siitä, että pienituloisten rahoista säästäminen on väärin. Maassa on niin paljon varallisuutta, että hyvinvoinnin jakamisen ei pitäisi olla mahdotonta. Leipäjonomme eivät ole seurausta varojen puutteesta vaan huonosta päätöksenteosta.

 

Olen kuukauden aikana saanut puolueiden johtajilta ja asiantuntijoilta paljon sanoja. Niin paljon, etteivät ne mahdu näille sivuille. Onneksi on netti: ensi viikolla julkaisen blogissani kaikki kysymykset ja saamani vastaukset.

Kirjeenvaihtoni jälkeen olen hyvillä mielin: ongelmiin suhtaudutaan vakavasti ja vastaajat ovat järkeviä ja vastuullisia, vaikka ovatkin poliitikkoja. Poliitikot tosin osaavat vastata hyvin taitavasti. Vas-taukset tuntuivat ensilukemalta viisailta, silloinkin kun ne olivat toistensa vastakohtia.

Tässä saattaakin olla hallitusneuvottelujen ongelma: jos puolueet perustelevat omat kantansa aukottomasti ja uskovat omaan totuuteensa sokeasti, miten ne kykenevät löytämään yhteisen tien tulevina vaikeina vuosina.

En oikein ymmärrä, miksi joku haluaa eduskuntaan. Vaikka yhteistyö saataisiin toimimaan, ongelmat ovat valtavia, päätökset raskaita, eikä onnistumisesta ole takeita. Näitä pohtiessani olen melkein onnellinen siitä, että saan pysyä kaikessa rauhassa täällä Syrjässä.

Kirjoittaja on yrittäjä pääkaupunkiseudulla. A. Toivola ei ole hänen oikea nimensä.