Olemme kaikki arabeja – Lähi-idän selittäminen vain uskonnolla ei auta ymmärtämään yhtään mitään

ESSEE: Arabien historia on myös eurooppalaisten ideoiden historiaa, kirjoittaa Markku Valtanen Kanavassa.

arabit
Teksti
Markku Valtanen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Länsieurooppalainen kulttuuri on myös arabialais-islamilaisen kulttuurin perillinen, kirjoittaa tutkija Markku Valtanen Kanava-lehdessä 8/2015.

“Perillisyys on syytä tuntea, jotta emme vaalisi käsitystä eurooppalaisesta erityisyydestämme”, Valtanen sanoo ja uskoo, että monikulttuurisen väestön merkitys Suomen menestystekijänä kasvaa.

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaan.

 

Alussa kreikkalaisia, sitten roomalaisia. Sitten keskiajan kristillinen yhtenäiskulttuuri ja lopulta uuden ajan kautta nykyeurooppalaisiksi. Tuttu historiallinen sukupuumme. Yhtä aikaa tosi ja valhe, hyödyllinen yksinkertaistus, mutta samalla unohtamisen akti.

Eurooppalaisten historiallisessa käsityksestä itsestään on suuria aukkoja siinä kohdassa, jossa pitäisi lukea itäinen vaikutus. Akateemisesta historiantutkimuksesta en puhu, puhun itseymmärryksestä ja siitä, että jo kreikkalaisten persialaissotien aikaan synnyttämä kuva idästä “toisena” elää yhä ja muovaa kuvaamme idästä.

Kun läntinen Eurooppa kansainvaellusten alle luhistuttuaan eli kulttuurista rappiotilaansa, nousi sen etelä- ja itäpuolelle uusi korkeakulttuuri arabien valloittaessa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan.

Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan arabialais-islamilainen kulttuuri oli vuosina 800–1200 maailman edistynein kulttuuripiiri. Sen tiedonjano näkyy anekdootissa, kuinka abbasidien valtuuskunta esitti rauhanehtonaan Bysantille saada haltuunsa kopio antiikin kreikkalaisen Ptolemaioksen tähtitieteellisestä merkkiteoksesta He megale syntaksis, joka sittemmin tuli keskiaikaisessa Euroopassa tunnetuksi arabiasta johdetulla nimellään Almagest.

Tärkeää on ymmärtää, ettei arabialainen kulttuuri ollut vain profeetta Muhammedin perustaman islaminuskon jälkeläinen, vaan myös Lähi-idän hellenistisen kulttuurin suora perillinen ja jatkaja.

Teologi ja antiikin tutkimuksen professori Taneli Kukkonen on todennut, että islamilainen filosofi Avicenna oli Aristoteleen ohella ainoa filosofi, jonka teoksiin oppineet Keski-Aasian Transoksaniasta Oxfordiin perehtyivät vuosisatojen ajan huolellisesti.

Kristillisen lännen huomattavin teologi Tuomas Akvinolainen luki andalusialais-arabialaisen filosofin Averroesin kommentaareja pyrkiessään ymmärtämään Aristotelesta.

Kristillisen yhtenäiskulttuurin ydintä taottaessa on siis luettu toisen abrahamilaisen uskonnon, islamin piirissä muotoiltuja käsityksiä antiikin ajattelusta.

Tämän vuoksi länsieurooppalainen kulttuuri on historiallisesti myös arabialais-islamilaisen kulttuurin perillinen.

Perillisyys on syytä tuntea, koska muuten jäämme vaalimaan käsitystä omasta eurooppalaisesta erityisyydestämme.

Samoin kuin biologinen elämä on verkostomaista liikettä, niin ovat kulttuuritkin siinä mielessä, ettei niitä tule hahmottaa pelkästään ytimiensä ja korkeakulttuuristen vaiheittensa vaan myös yhteyksiensä ja keskinäisen vaihtonsa kautta.

Siinä missä olemme roomalaisia, olemme kaikki myös arabeja.

 

Arabimaailman toiseuttaminen eli arabikulttuurin näkeminen eurooppalaisuudelle vieraana tapahtuu nykyään uskonnon avulla. Arabit esitetään identiteetiltään ennen muuta ja yksipuolisesti uskonnollisina. Ihmisyyden koko kirjo on sitten varattu koskemaan vain itseämme ja länsimaista ihmistä.

Arabi-identiteetin reduktio uskontoon tehdään osittain sen takia, että niin voimme kuvitella ymmärtävämme Lähi-itää edes jotenkin. Seurauksena on Lähi-idän selittäminen vain uskonnolla. Se ei auta meitä ymmärtämään yhtään mitään.

Arabien historia ei ole pelkkä vastakohta eurooppalaiselle modernisoitumiselle, vaan myös hyvin eurooppalaisten ideoiden, kuten nationalismin ja sosialismin epäonnistuneiden kokeilujen tai suoranaisen kolonialismin historiaa. Samaten arabien nykyidentiteetit voivat toistaa samaa identiteettien plastisuutta kuin länsimaisten identiteettien kehitys.

Irakilaisuutta ovat vallanpitäjät vieneet Irakin ja Iranin välisen sodan arabinationalismin jälkeen läpi ensimmäisen Persianlahden sodan islamismin ja toisen Persianlahden sodan jälkeisten heimoidentiteettien ja etnisen federalismin. Se on jälleen monen uskonnollisen ja autoritaarisen yksinkertaistushankkeen kohteena, mutta ei minkään ominaisluontonsa perusteella, vaan vallitsevien yhteiskunnallisten valtasuhteiden vuoksi.

Reduktio uskonnolliseen identiteettiin voi johtaa myös yksilön oikeuksien loukkaamiseen tavalla, jota arabikirjailija, Pariisissa asuva libanonilainen Amin Maalouf kutsuu kommunitaristiseksi vinoumaksi.

Maalouf kertoo tilanteesta, joka sattui Amsterdamissa tämän vuosituhannen alussa.

Nuori algerialaisnainen ehdotti kaupunginosansa siirtolaisnaisille eräänlaista kerhoa, jossa he voisivat tavata keskenään. Virkamies torjui toiveen kuultuaan naisen imaamilta tämän kielteisen kannan. Virkamies ajatteli toimivansa kulttuuria ja uskontoa kunnioittavalla tavalla, mutta samalla hän ohitti algerialaisnaisen oikeuden tulla kuulluksi yksilönä.

Maalouf alleviivaa esimerkin viestin länsimaiselle lukijalle: Jos projektia olisi ehdottanut nuori eurooppalaisnainen, olisiko päätös annettu kirkkoherran tai seurakuntapastorin punnittavaksi?

Tärkeät kulttuuriset ja uskonnolliset oikeudet ovat ensisijaisesti yksilön, eivät kollektiivin oikeuksia.

 

Arabimaailman toiseuden purkaminen alkaa myyttisen Lähi-itä-kuvan purkamisesta ja alueen maiden tarkastelemisesta niiden omista lähtökohdista käsin. Lähi-idässä vallitsee monia identiteettidilemmoja ja identiteettien symbolisia sisältöjä järjestäviä merkitys- ja valtalähteitä.

Välimeren pohjukassa sijaitseva alueeltaan pieni ja väestömäärältään vähän Suomea suurempi Libanon vastustaa moninaisuudessaan kaikkia yksinkertaistuksia.

Pääkaupungin Beirutin kaduilla nähtiin kesällä mielenosoituksia, joissa kaupunkilaisnuoriso asettui vaatimaan päättäjiä tilille jätehuollon pettämisestä ja roskien kerääntymisestä kasoiksi talojen pihoille.

Olennaista on, että protesti tuli suoraan kansalaisyhteiskunnasta ja kohdistui maan uskonnolliseen faktiojakoon perustuvan poliittisen järjestelmän toimintakyvyttömyyttä vastaan.

Tämä osoittaa, että traditionalistinen ryhmäjako, vaikka on saattanut palvella vakautta maan hoiperrellessa sisällissodan ajasta, ei ole vääjäämätön ja lopullinen, varsinkin jos järjestelmä osoittautuu kykenemättömäksi vastaamaan ihmisten päivittäisiin tarpeisiin ja joutuu kohtaamaan nuoren ja kansainvälisesti yhä tietoisemman kaupunkiälymystön itseohjautuvan kansalaisaktivismin.

Arabimaailma seuraa samaa Syyrian kaaosta ja verilöylyä mielessään samat pelot kuin meillä on. Libanon on ottanut pitkälti toista miljoonaa pakolaista, vaikka asukkaita maassa on vain hieman Suomea enemmän ja pakolaisleirejä Palestiinan miehityksen ajalta lähtien. Pelko radikalisoitumisesta on monta kertaluokkaa reaalisempi kuin meillä.

Vaikka maan kohtalainen vauraus ja hyvinvointi tekevät vaikkapa Isiksen soluttautumisen libanonilaiseen yhteiskuntaan vaikeaksi, on riskialueina pidetty vaikkapa pohjoista ja köyhempää Tripolin seutua, joka on ennestään kärsinyt väkivaltaisista yhteenotoista.

Yhtäläisyyttä Euroopan sisäiselle taakanjakokeskustelullekin on.

Samalla kun Libanon, Egypti ja Jordania ovat ottaneet suuria määriä syyrialaispakolaisia vastaan, on tyytymättömyys Arabian niemimaan ja Persianlahden valtioiden nihkeää linjaa kohtaan voimistunut.

Arabien orientoituminen kansainvälisissä suhdanteissa on yhtä lailla vaihtuvaista kuin muidenkin. Yhdysvaltoihin asennoidutaan toisinaan hyvinkin kriittisesti, mutta ongelmatilanteissa sieltä toivotaan apua.

Kiinan merkityksen arvioidaan vahvistuvan tulevaisuudessa, kuten se on tehnyt joissakin Afrikan maissa. Euroopan kannalta huomionarvoista on paitsi Libyan kehityksen suunta myös se, minkälaisen vastaanoton Venäjän uusi aktiivisuus alueella saa.

Muutos on mahdollinen, sillä Turkin suurvalta-ajoilta kantautuva perinteisen negatiivinen asennoituminen osmanikauteen on arvioiden mukaan kokenut täyskäännöksen. Se, mikä ennen oli arabien nousua tukahduttanut imperiumi ja sellaisena liki kirosana, on muuttumassa.

Mitä ajatus osmanikaudesta arabi-identiteetille viestii, on vain arvailtavissa, mutta ehdokkaiksi käyvät pysyvyys, järjestys ja uskonnollinen yhtenäisyys.

 

Identiteetti on kaikkialla myös julkisen vallan toiminnan kohteena ja valtion pyrkimysten funktio.

Monissa arabimaissa alueen sivilisaatioiden muinaiskauden historia on käypä osa legitiimiä identiteettiä ja tällaista identiteettiä vaalitaan muistona muinaisesta suuruudesta. Eurooppalaisesta näkökulmasta on myös kiinnostavaa, että monet Välimeren rannikon arabit mieltävät itsensä identiteetiltään vahvasti välimerellisiksi.

Historiallisten identiteettilähteiden käyttö on osa sivistyspolitiikkaa ja sellaisenaan tiukan kansallissidonnaista. Tästä huolimatta tai juuri siksi se kelpaa kuitenkin myös julkisen tason yhteistyön alustaksi.

Espoolainen historian opettaja Riitta Mikkola piti Suomen Lähi-idän instituutin kautta libanonilaisille opettajille viime vuonna työpajan, jossa keskityttiin kansallisen identiteetin muotoutumiseen ja monumenttien käyttöön historian opetuksessa. Maassa jokainen ryhmittymä on yhteisen opetussuunnitelman puuttuessa opettanut omaa totuuttaan historiasta, joten yhteistyöhanke kulkee rohkeasti identiteetin pirstaloitumisen trendiä vastavirtaan.

Verkostoyhteiskunnan hengessä suunnitteilla on vastavierailu Libanonista Suomeen.

 

Pakolaiset ovat tuoneet Lähi-idän konkreettisesti Suomeen.

Pakolaisuuden seurauksena syntyvä monikulttuurinen väestö vaikuttaa lähtö- ja määränpäänä olevan maan tulevaisuuteen. Tämä tapahtuu globaaliksi verkostoyhteiskunnaksi kutsumassamme maailman-ajassa sille ominaisella tavalla.

Älypuhelimen karttasovelluksen avulla vaarallista Suomen matkaansa taittava irakilaisnuorukainen on tämän ilmiön pintaan heijastuva kuva.

Verkostoyhteiskunnassa maahanmuuttajien erityismerkitys uudelle kotimaalleen on heidän uuden kotimaansa ja lähtömaansa välille tarjoutuvissa yhteyksissä. Tämä unohtuu kun tulijoiden merkitys kulttuurista pääomaa omaavina henkilöinä jätetään huomiotta ja heidät nähdään parhaimmillaankin pelkästään kasautuvana lisänä kokonaisyhteiskunnalle ja kansantaloudelle.

Olennaista on nähdä maahanmuuttajaväestö solmukohtana lähtömaahansa ja näin syntyvän verkoston merkitys aikana, jolloin tilanne lähtömaassa paranee.

Tulevaisuudessa maamme monikulttuurisella väestöllä on yhä suurempi merkitys kansainvälisen menestyksen luomisessa. Ruotsin tiede-, taide- ja kulttuurielämä hyötyy suuresti maan kulttuurivähemmistöistä.

Myös Suomen monikulttuurinen väestö tulee vielä näyttämään, että globalisaatiota osaavat muutkin kuin suomalaisinsinöörit. Arabi- ja somalitaustaisten suomalaisten joukossa on jo nyt kansainvälisen vaikutuksen tehneitä kulttuuritoimijoita.

Verkostoyhteiskunnassa menestyksen rakenteellisena ehtona on kuitenkin kytkeytyneisyys eli pääsy osaksi Suomessa vallitsevaa vuorovaikutusverkostoa.

Kulttuurisena ehtona on se, että – Maaloufin sanoin – heille ilmaistaan sanoin, asentein ja poliittisin päätöksin: Teistä voi tulla täysivaltaisia meikäläisiä ilman että te lakkaatte olemasta oma itsenne. Jos tänne tulleet eivät pääse täällä porukkaan, voi käydä, että korkealle tavoitteensa asettaneet maahanmuuttajat, ja varsinkin heidän lapsensa, lähtevät pois.

 

Muistammeko vielä aikaa kun itärajan kaupoissa oli kylttejä: “Vain yksi venäläinen kerrallaan”?

Jonain päivänä täällä osataan hävetä joidenkin televisiossa esiintyneiden suomalaisten kuntapäättäjien turvapaikanhakijamiehistä saamaa ensimmäistä ajatusta.

Arabimaailman nousu nykyisestä alennustilastaan tulee tapahtumaan aikanaan samalla tavalla, verkostoyhteiskunnan logiikan mukaisesti. Arabiväestö molemmilla puolilla Välimerta tulee olemaan siinä yhtä tärkeässä roolissa.

Euroopan arabiexodus on varsin merkittävä väestöllinen tekijä ja kulttuurinen voimavara.

Maalouf toteaa, että jos Euroopan arabimuslimisiirtolaiset muodostaisivat kansakunnan, se olisi paitsi useimpia Euroopan unionin kansakuntia suurempi, kaikkein nuorin ja taatusti kaikkein nopeimmin kasvava, se myös sijoittuisi

Lähi-idässä tikapuiden yläpäähän muun muassa seuraavien laatukriteerien perusteella: koulutustaso, yritteliäisyys, vapauden kokemus, uudenaikaisten aineellisten ja henkisten apuvälineiden käyttökyky, päivittäisen yhteisolon kokemus ja kyky tutustua läheisesti mitä erilaisimpiin kulttuureihin.

Tämä antaa Maaloufin mukaan maahanmuuttajille potentiaalista vaikutusvaltaa, mitä millään muulla idän tai lännen väestöllä ei ole ja että tätä heidän täytyisi käyttää paljon nykyistä enemmän varmoina ja ylpeinä ja yhtä aikaa molemmilla rannoilla.

Juuri nyt näyttää hauraalta, mutta historia on pitkä eikä lähelläkään loppua.

 

Kirjoittaja TM, HuK Markku Valtanen toimii projektitutkijana Kalevi Sorsa säätiössä.

Juttun on alun perin julkaistu Kanavassa 8/2015. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.