Soili Karme kantaa Jarno Saarisen varikkotakkia Ahveniston moottoriradalla Hämeenlinnassa elokuusa 2012. Kuvat Markus Pentikäinen.

Öljyä! Radalla on öljyä!

Sunnuntai 20. toukokuuta 1973 oli aurinkoinen Monzan moottoriradalla Pohjois-Italiassa. Jarno Saarinen, hallitseva maailmanmestari, seisoi 250-kuutioisella Yamahallaan eturivissä, harjoitusten nopeimpana.

Starttiviivalla Soili Saarinen näki, miten Teuvo Länsivuori, toinen suomalaiskuski, osoitti kahta mustaa tippaa asfaltilla. Jarno Saarinen nyökkäsi, radalle oli valunut öljyä.

Soili antoi suukon. Katseet kohtasivat. Jarno iski silmää, kaikki kunnossa.

Kello 15.16 kuljettajat työnsivät koneet käyntiin. Nopeimmin ampaisi saksalainen Dieter Braun, perään italialainen Renzo Pasolini ja Saarinen.

Mustat pisteet katosivat 230 kilometrin tuntivauhtia Curva Grandeen. Ahdas, yhdeksän metriä leveä kurvi kaartui loivasti oikealle, sitä reunustivat heinäpaalit ja teräsaita.

Soili havahtui kurvista taivaalle kohoavaan savupatsaaseen. Pian ambulanssien sireenit huusivat, satatuhatta katsojaa hiljeni.

Monzan kirkoissa kumisivat kuolinkellot.

”Tunsin heti, että jotain pahaa on sattunut.”

Soili Karme, entinen Saarinen, istuu keittiössä kotonaan Espoon Laurinlahdessa. Kaulassa riippuu turkoosi risti.

”Meidän suhde oli hyvin tiivis. Kun hän kuoli, minusta jäi puolet jäljelle.”

Hän vieraili heinäkuussa Imatralla, Muistojen ajoissa. Vanhat mestarit, kilpakumppanit ja ystävät olivat paikalla. Giacomo Agostini, Phil Read, Chas Mortimer, Mario Lega, Börje Jansson, Pentti ja Marna Korhonen, Teuvo Länsivuori.

”He olivat niin iloisia tavatessaan minut. Kuulun yhä siihen joukkoon, varikkoperheeseen.”

Keittiöpöydällä on valokuvia, lehtileikkeitä ja postikortteja. Yksi valokuva on Imatralta, vuosi 1972. Soili seisoo palkintokorokkeella vekkihameessa ja topissa, vierellä Jarno nahkaisessa, punamustassa ajopuvussa. He vilkuttavat, nauravat vapautuneesti ihmismerelle.

Se oli ikimuistoinen päivä. Saarinen oli varmistanut ratamoottoripyöräilyn maailmanmestaruuden, ensimmäisenä suomalaisena.

Suomi oli kestävyysjuoksumaa. Lasse Virén ja Pekka Vasala, Münchenin olympiakisojen kultamitalistit, olivat vuoden urheilija -listalla kärjessä, Saarinen neljäs. Mutta palkintotilaisuudessa Vierumäellä juoksijamestarit kantoivat moottoripyöräilijää kultatuolissa.

Suosikki julkaisi ihailijakuvan 26-vuotiaasta nuorisoidolista.

Karme kertoo, että Muistojen ajoissa keski-ikäiset naiset pyysivät häneltä nimikirjoituksia kyyneleet silmissä. He olivat olleet heidän fanejaan murrosiässä.

”Se oli ollut heille iso love story, joka päättyi huonosti.”


Team Saarinen. Soili huolehtii työkalupakista, Jarno pokaalista Imolassa 1972.

Soili ja Jarno tapasivat Uittamon lavalla Turussa juhannuksena 1962. Ei tanssittu, juteltiin. Tytön lyhyt tukka ja mopo jäivät pojan mieleen.

Aluksi seurusteltiin salaa. Soili oli 13, Jarno 16. Ja enemmän kesäisin ajettiin kuin riiattiin. Jarno oli ollut töissä Tunturilla ja hankkinut itävaltalaisen 175 Puchin. Soilin tyttökaverit ihmettelivät, miten luokan hiljaisin tyttö liimautui Jarnoon, joka ihannoi toimintaa, movea ja äksöniä.

Mutta Soilin sydän sykki vauhdille.

Isä Väinö Vuola oli toivonut poikaa, rengasfirmalle jatkajaa. Soili teki isän kanssa poikien juttuja. Souti verkkoja, hakkasi klapeja, kuunteli radiosta Tiilikaisen ja Noposen urheiluselostuksia. Kesäisin käytiin Ruissalon ajoissa Turussa, keväisin Eläintarhan ajoissa Helsingissä.

”Rakastin Eltsussa risiiniöljyn tuoksua.”

Kylmä sota oli jakanut Berliinin kahtia, Vietnamissa sodittiin. Kukkaiskansa lauloi rakkaudesta ja poltti maria. Myös Soili ja Jarno unelmoivat matkasta, vapaudesta, mutta ilman huumeita. Vielä ei ollut interrailia tai halpalentoja, eikä ruotsinlaiva tai keihäsmatka Kanarialle riittänyt.

Kesäisin he ajoivat Puchilla Turun satamaan ja katsoivat merelle.

”Se oli kaukokaipuuta. Sama tunne, kun olin myöhemmin 35 vuotta lentoemäntänä.”

Soili kulki Jarnon matkassa kotimaan kilpailuissa, kesät ajettiin asfaltilla ja soralla, talvet jäällä. Hän opiskeli merkonomiksi ja työskenteli pankissa. Silti hän irtisanoutui keväällä 1969, kun mannermainen sirkus, ratamoottoripyöräilyn MM-sarja, kutsui.

”Olin niin rakastunut häneen, niin touhussa mukana.”

Keväällä 1971 Soili oli töissä isän rengasfirmassa. Jäätkö tänne kuminkäryyn loppuiäksesi, Jarno kysyi, vai lähdetkö kiertämään? Hän lähestyi maailman huippua. Samalla vauhdit ja vaarat kasvoivat.

Soili ei epäröinyt.

”Olisi ollut tuhat kertaa kauheampaa jäädä kotiin, pelätä yksin.”

Ensimmäinen reissuauto oli musta Plymouth Belvedere. Se oli ruumisauto. Jarno oli myös yrittäjäperheestä, yksi Saarisen hautaustoimiston neljästä pojasta.

Jarno nukkui perällä, arkun paikalla, Soili edessä, leveällä penkillä.

Sitten kulkupeliksi ostettiin vihreä Volkswagen, kleinbussi. Juuri sellaisia pakettiautoja hipit suosivat, maalasivat kukkia kyljet täyteen. Myös Jarno tuunasi, mutta sisältä, nikkaroi kaapin, keittolevyn, verhotangon ja parisängyn.

Se oli nuoren parin piilopaikka varikon hälyssä.

Soili oli 20-vuotias, hiukset nyt pitkät ja kiharat, mutta hän ei ollut moottoripyöräilijän muusa. Tien päällä työnjako oli se, että Soili ajoi öisin. Kerran Tanskassa Jarno oli nukahtanut rattiin ja oli ollut törmätä betonivalliin.

Hän oli opettanut Soilin ajamaan autoa, luotti häneen, ”yösilmiinsä”. Se on yhä harvinaista moottoriurheilupiireissä.

”Kaikki ajajat pelkäävät istua toisen kyydissä. Se on vähän herkkä juttu.”

Kun he saapuivat uudelle varikolle, Jarno pääsi yön nukuttuaan rakentamaan pyörää. Hän oli yksityiskuski, jolla ei ollut tehdastallien mekaanikkoja ja miljoonia takanaan.

Ainoa tuki, läheinen työpari, oli tyttöystävä.

Soili auttoi kampiakselin vaihdossa ja kantoi polttoainekanisterit, käytti pyörää katsastuksessa ja puhdisti sen pensselillä ja bensalla. Jarno oli siisti, tarkka ja järjestelmällinen. Soili kirjasi osien ajetut kilometrit ylös ja talletti kuitit verottajan varalle.

Hän laittoi varikolla ruoan, pesi pyykin ja keitti yöteetä ajajalle, joka saattoi ahertaa hermostumatta aamuun asti.

”Särmää hänessä oli, mutta ikinä hän ei haukkunut minua.”

Elämä oli niukkaa. He söivät kesät pitkät Jarnon äidin ostamia, Aarnion tukkuliikkeen säilykkeitä. Jarno keräsi alussa talteen muiden ajajien hylkäämiä ketjuja ja kampiakseleita.

Kisaviikonloppujen lomassa he kiersivät kirkkoja ja linnoja, rentoutuivat rannoilla ja ravintoloissa.

Kaitafilmikamara tallensi filmille nuoruuden unelman.

”Olimme vapaita kuin taivaan linnut.”


”Menimme naimisiin uudenvuoden aattona 1971. Oli vuosien haave, että meidät vihittäisiin Turun tuomiokirkossa. Seuraavana päivänä muutimme talveksi Itävaltaan, Jarno oli saanut töitä Puchin moottoripyörätehtaalta. Se oli samalla arkinen häämatka.”

Vaalea suomalainen ja paljastavat bikinit. Ajajat ja katsojat tapittivat rataprinsessaa, avustajaa, joka seisoi uskollisesti sekuntikellon ja näyttötaulun kanssa radan reunassa.

”Enää ei pääsisi niin lähelle ajajia kilpailussa. Eikä varikolle niin vähissä vaatteissa.”

Ratamuoti oli sattuman oikku. Oli satanut kolme viikkoa putkeen. Ei aurinkoisia rantapäiviä, vain varikkoelämää pakettiautossa. Kun vihdoin lämpeni, pitkähihaiset ja -lahkeiset vaihtuivat bikineihin.

Yhtä spontaanisti Soili alkoi juhlia Jarnon rinnalla palkintopallilla.

”Italiassa fanit työnsivät minut korokkeelle, hätistelivät kukkia jakaneet tytöt pois.”

Soili oli kaikkialla, myös lähdössä. Hän kantoi työkalupakkia siltä varalta, että sytytystulppa piti vaihtaa ennen starttia.

Kaunis Soili ja nopea Jarno hullaannuttivat italialaiset ja hollantilaiset. Fanit nyppivät Soilin hiuksia muistoksi, arvostetut lehdet raportoivat ratojen unelmaparista. Italiassa tarvittiin poliisisaattue suojaksi kilpailun päätyttyä.

Hurmiosta ei tiedetty kotimaassa.

Suomalaistoimittaja matkusti harvoin osakilpailuihin. Ei ollut sähköpostia, nettiä eikä kännyköitä. Soili sai kirjeitä isältä ja kirjoitti takaisin. He kertoivat kuulumisia telefaxilla Tunturin toimistoon.

Jarno oli päättänyt, että Suomessa he eivät anna parisuhdehaastatteluja, vain urheilujuttuja. Hän laski, että siten he voivat sulautua tavallisiksi turkulaisiksi uran jälkeen. Ei puhetta jetset-elämästä tai Monacoon muutosta.

”Me keräsimme talorahoja.”

Jarno oli suunnitellut kaiken. Hän ajaa vuoden kaksi, perustaa sitten moottoripyöräliikkeen ja perheen. Lasten nimetkin hän oli miettinyt: Jere ja Johanna. Kumpikaan heistä ei halunnut jälkikasvua pyörimään varikolle, meluisaan mustalaiselämään.

”Tajusimme myös, että on parempi tehdä lapset myöhemmin. Jos vaikka jotain sattuu.”

Vuonna 1973 maailmanmestari Jarno Saarinen oli siirtynyt Yamahan tehdaskuskiksi. Rahapula loppui, samoin vapaus. Jarno vahti vierestä, kun mekaanikot virittävät pyörät. Japanilaispomot ehdottivat, että Soili tekisi lapsen, palaisi kotiin.

Jarno ei taipunut. ”Jos Soili jää Suomeen, jään minäkin.”

Radalla Saarinen ja 500-kuution Yamaha olivat ylivoimainen yhdistelmä. Kesällä 1973 hänellä oli mahdollisuus voittaa jopa kolmen luokan mestaruus, ensimmäisenä ajajana.

Jarno oli kasvattanut viikset. Poikamaisille, kujeileville kasvoille oli ilmestynyt jotain muutakin, huolenryppyjä.

”Hän tiesi, että jossain vaiheessa oli jo tilastollisesti pakko sattua jotain.”

Soilia ei pelottanut Jarnon erikoinen ajotyyli. Hän oli nähnyt, miten tämä oli opetellut jäällä kallistamaan polvea rataa vasten, hallitsemaan kehollaan pyörää. Kun tangon kahvat oli käännetty erikoisesti alaspäin, hän näytti sulautuneen yhteen pyörän kanssa.

Mutta rivit harvenivat, ajajia loukkaantui ja kuoli. Mansaaren ajoissa, jota Jarno piti liian vaarallisena, oli menehtynyt läheinen ystävä, espanjalainen Santiago Herrero.

”Menimme seuraavaan kisaan, eikä siitä kuolemasta puhuttu mitään.”

Ei meille koskaan satu, niin nuorten mieli ajatteli.

Vaara vaani myös maanteillä. Vuosi 1972 oli ollut tuhoisin Suomen teillä, 1 135 kuollutta. Euroopassa Soili pujotteli rekkojen seassa öisillä autobahneilla. Volkswagenissa oli tylppä keula, turvavyöt puuttuivat.

Kolarissa kleinbussi olisi kutistunut rusinaksi.

Ratin takana Jarno oli rauhallinen kuski, mutta radalla oli ajettava äärirajoilla. Kaikki halusivat voittaa mestarin, autoinsinöörin Turusta. Hän puhui riskeistä lähimpien ajajien kanssa. Soilia hän suojeli yksityiskohdilta.

”Sen hän toivoi, että veljet hakevat hänet pois, jos jotain sattuu.”

Soili tiesi kilpailuaamun rutiiniin. Jarno katsoi taivaalle ja tarkisti tuulen, sen jälkeen pystyi päättämään pyörän välitykset ja renkaat.

Niin hän teki myös Monzan kisan alla 20. toukokuuta 1973.

He olivat yöpyneet Hotell del Villessä tehdastallin laskuun. He olivat olleet 11 vuotta yhdessä, puolitoista vuotta naimisissa. He olivat viettäneet matkalaukkuelämää, heillä ei ollut yhteistä kotia Turussakaan.

Harjoituksissa Jarnoa oli huolestuttanut radan kunto. Hän oli kertonut järjestäjille, että asfaltti oli paikoin vaarallisen epätasainen.

Mutta nyt hän oli tyyni. Soili ei ollut uskoa korviaan, kun Jarno alkoi laulaa hänelle tutun musikaalin tunnussävelmää Oh what a beatiful morning. Ei hän ollut musiikkimiehiä, viitonen koulun laulussa.

Soilia hymyilytti, niin onnellinen mies.

Curva Granden tulimereen syöksyi 14 ajajaa. Jarno Saarinen ja Renzo Pasolini menehtyivät. Sama italialainen, joka oli ainoana uhannut suomalaisen maailmanmestaruutta vajaa vuotta aiemmin Imatralla.

Soili oli 24-vuotias leski. Seura ehdotti muistelmia, tuloksetta. Soilin äiti torjui haastattelupyynnöt alkuunsa.

”Olin kaksi vuotta masentunut. Taistelin itseni pois vanhoista muistoista.”

Hän oli kiintynyt varikkoperheeseen. Mutta ainoa keino selviytyä oli jättää kumin, öljyn ja bensan katku, sulkea radat taakseen.

Silti hajut ja äänet piinasivat.

Kirkonkellojen moiku ja sireenien ulina palauttivat Monzan muistot. Ja siellä missä liljat ja kallat tuoksuivat, hän näki silmissään arkun kukkameren. Soili sai voimia isältään, joka oli palannut sodasta Summan sirpaleet jalassaan. Täytyy olla selkärankaa, Väinö oli sanonut, ei saa murtua.

Soili päätti pyrkiä lentoemännäksi. Jarno oli pelännyt yli kaiken lentämistä, konetta jota ei pystynyt itse hallitsemaan. Kahden päivän psykologisessa testissä tentattiin yleistietoa. Yksi kysymys kuului: kuka oli Jarno Saarinen?

Soili joutui pois tolaltaan, turmasta oli kulunut reilu puoli vuotta. Sitten hän rauhoittui ja kirjoitti: eräs moottoripyöräilijä.


Jarno pelkäsi lentämistä. Hänen kuolemansa jälkeen Soili oli 35 vuotta lentoemäntänä.

Soili muutti Helsinkiin ja avioitui Ilkka Karmen kanssa vuonna 1977. Hän asetti liitolle ehdon: Ilkan on lopetettava ralliautoilu.

Lapset syntyivät. Tytöt ristittiin Nooraksi ja Katiksi.

Soili Karme teki pitkän uran lentoemäntänä. Nuoruuden varikkoelämä auttoi sopeutumaan taivaalle: vaativia sosiaalisia tilanteita, ahtaita työtiloja, vaihtuvia majapaikkoja. Eräällä lennolla hän pelasti kollegojen kanssa 78-vuotiaan matkustajan hengen.

Vuonna 2003 hän palasi Curva Grandeen. Hän käveli lähdöstä onnettomuuspaikalle, piti tytärtään Katia tiukasti kädestä kiinni.

”Se oli minun Golgatan tieni.”

Viime marraskuussa hän seisoi uudelleen kurvissa. Toinen kerta oli helpompi, hän oli päässyt pahimman yli.

Curva Granden mysteeri on yhä selvittämättä. Oliko turman syy öljyläikkä vai leikkasiko Pasolinin kone? Kuoliko Jarno lennettyään pyörästä vai vasta yliajon uhrina? Ja kuka tai ketkä ajoivat hänen päälleen? Jarnon käsissä ja jaloissa oli useita murtumia.

”Jos syy olisi selvinnyt heti, se olisi ehkä nopeuttanut toipumistani.”

Hän on keskeinen henkilö uudessa kirjassa, joka kertoo Jarno Saarisesta ihmisenä. Hän on avannut vasta nyt viestejä, joita ei ole pystynyt lukemaan 40 vuoteen.

Vain viikko onnettomuuden jälkeen nuori porvoolaistyttö kirjoitti leskelle: ”Vaikkei se suuri lohtu ole, niin täytyy muistaa, ettei ihminen kuole ennen kuin hänet unohtaa.”

Legenda Jarno Saarisesta elää.

Kuolema 27-vuotiaana ei ole ainoa selitys, Soili Karme uskoo. Jarno oli pidetty, karismaattinen tee se itse -mies. Ja he olivat ainutlaatuinen työpari, team Saarinen.

”Enää se ei olisi mahdollista. On isot tallit, ja ajajat piileksivät varikon motorhomeissa.”

Rivitalon takkahuoneessa on muutamia Jarnon voittopokaaleja. Vuodet ovat tummentaneet niiden pinnan. Soili ei koskaan yrittänyt taivuttaa Jarnoa lopettamaan. Se olisi ollut turhaa.

”Ihmisenä hän oli lähes täydellinen, mutta kilpailuvietti, voitontahto, tuhosi hänet.”

Saarisen veljekset Jarkko ja Jari saapuivat Monzaan tiistaina, kaksi päivää turman jälkeen. He menivät kappeliin, jossa Jarno makasi vaalealla marmoripaadella.

Hän oli siisti. Tumma puku päällä, valkoinen pitsiliina kasvoilla.

Veljekset siirsivät hänet hautaustoimisto Saarisen arkkuun. Matka kotiin alkoi Plymouth Belvederellä. Samalla mustalla ruumisautolla, jolla Soili ja Jarno oli reissanneet ensimmäisen matkan Euroopan moottoriradoille.

Soilin kasvoja peitti suruharso. Hän istui etupenkillä veljesten keskellä.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 39/2012. Jutun lähteenä on käytetty Arto Terosen kirjaa Ikuisesti nuori – Jarno Saarista etsimässä. Kirja ilmestyy 4. lokakuuta Suomen urheilumuseosäätiön kustantamana.