Rokottaminen ja kovaääniset tieteenkiistäjät: Noin vähälläkö asiatieto saadaan kumottua?

KOLUMNI: Rokotuksen ottaminen on eräänlaista talkootyötä, kirjoittaa Tiina Raevaara.

Profiilikuva
kolumnit
Teksti
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Oli jo aikakin, että rokotuksista kieltäytymisestä aletaan puhua julkisuudessa.

Keskustelu lähti käyntiin vaivihkaa, käsittääkseni pitkälti yksittäisen Helsingin Sanomien artikkelin takia. Jutussa kerrottiin Pohjanmaalla vellovasta rokotekielteisyydestä, jonka on alun perin saanut aikaan vain muutama aktiivinen henkilö. Lapsuusiän rokoteohjelmasta on kieltäydytty joillain paikkakunnilla huolestuttavan suurella prosenttiosuudella.

Lopullisesti aiheen taisi nostaa keskusteluun keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä, joka ehdotti lapsilisien poistamista vanhemmilta, jotka eivät anna rokottaa lastaan. En ole Kärnän kanssa samaa mieltä toimenpiteen järkevyydestä, mutta arvostan sitä, että hän nosti rokotekielteisyyden tapetille vakavana asiana. Sellainen se nimittäin on.

Itse olen kirjoittanut päätään nostavasta rokotekielteisyydestä vuosikaudet, kuten myös moni muu. Asiaa ei kuitenkaan ole nähty varteenotettavana ongelmana. Media on itse monta kertaa antanut äänen rokotekielteisyydelle, epätieteellisille tai suorastaan valheellisille argumenteille ja asettanut sellaiset samalla viivalle perusteellisen tutkimustiedon kanssa.

 

Tutkijoita asetelma on turhauttanut: on vaikea lähteä tieteen edustajana keskustelijaksi vaikkapa televisioon, kun vastapuoli syyttää tutkijoita korruptiosta, kiistää noin vain tutkimusten tulokset ja nojaa itse epämääräisiin huhuihin sairastuneista lapsista. Jos tällaista asetelmaa on arvosteltu, moni toimittaja on ottanut nokkiinsa. Median tehtävä on nostaa näkyviin erilaisia ilmiöitä ja näyttää ”se toinenkin puoli asiasta”, vastaukset ovat kuuluneet.

Pohjanmaalla levinnyt vastarinta rokotuksia kohtaan on luonteeltaan osoitus siitä, että yhden ihmisen tekemisillä on väliä. Pari alun perin verkossa aktiivista ”rokotekriitikkoa” on onnistunut vakuuttamaan väitteillään koko joukon vanhempia. He ovat edelleen lähteneet levittämään sanaa eteenpäin.

Ilmiö on toisaalta kutkuttava: yksikin ihminen voi vaikuttaa. Toisaalta se on aika lohduton. Noin vähälläkö asiatieto saadaan kumottua?

Kovaäänisiä tieteenkiistäjiä on muitakin. On hurjaa ajatella, kuinka syvästi eräskin verkossa ja valtamediassa vuosikaudet raivonnut vastarannankiiskilääkäri saa lopulta vaikutettua ihmisten suhteeseen terveyttä koskevaan tietoon.

 

Vaikka mediaa voi sekä haukkua että kiitellä rokotusasioiden uutisoinnista, rokotekielteisyyden julkisuus on jo lähtökohtaisesti hankala vyyhti. Ei ole kyse vain siitä, kenelle annetaan ääni tai suhtaudutaanko lisääntyneeseen rokotteiden poisjättämiseen isona vai pienenä ongelmana.

Joidenkin tutkijoiden mukaan pelkästään se, että rokotteiden laistajista uutisoidaan, lisää kieltäytyjien määrää.

Rokotuksen ottaminen on eräänlaista talkootyötä.

Sen hyöty rokotteen ottajalle itselleen jää kovin epämääräiseksi: vakavat kulkutaudit ovat vähentyneet, ja kun rokote kerran on otettu, tautiinkaan ei sairastuta. Rokote itse voi olla kivulias, nostaa kuumeen tai kurkkukivun. Silti pitäisi uhrautua jonkin epämääräisen yleisen hyödyn takia.

Kun meille kerrotaan, että koko ajan suurempi joukko ei osallistukaan yhteisen hyvän lisäämiseen, myös oma talkoohenki alkaa heiketä. Miksi minä menisin, jos nuo toisetkaan eivät viitsi?

Silti rokotekielteisyys on yhteiskunnallisesti merkittävä asia ja siitä täytyy kertoa julkisuudessa. Pitää kuitenkin muistaa, että media on ikkuna todellisuuteen, ja se, mitä media kertoo, muokkaa ihmisten käsitystä maailmasta.

 

Kirjoittaja on filosofian tohtori, kirjailija ja Suomen Kuvalehden Tarinoita tieteestä -blogisti.