Meillä on outo suhde luontoon – soitamme palokunnan pelastamaan oravan, ajamme autolla metsään

Linnunpoikasten hoivaaminen kertoo melkoisesta vieraantumisesta luonnon laeista.

luonto
Teksti
Pauliina Penttilä
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Vaijerin alkupää on kierretty männyn runkoon reilun kymmenen metrin korkeudelle. Sen loppu on monta metriä alempana, 153 metrin päässä.

Kliks. Kliks. Molemmat haat ovat kiinni vaijerissa. Reipas loikka puusta tyhjyyteen ja valjaiden varaan, humahdus vatsanpohjassa ja hurja liuku alaspäin. Puiden latvat vilahtavat ohi. Toivottavasti valjaat kestävät. Toivottavasti vauhti pysähtyy ennen alhaalla olevaa mäntyä.

Flowpark-seikkailupuisto Vierumäellä avattiin keväällä 2014. Tällaiset seikkailupuistot ovat luontomatkailun uusi hittituote. Yksin Flowparkeja on kuusi, seikkailupuistoja kaikkiaan yli 20.

Puistojen ideaan kuuluu, että ne rakennetaan metsään. Ilmassa kulkevien ratojen vaijerit kiinnitetään puihin, joiden kunnon ammattilainen käy säännöllisesti tarkastamassa.

Tutkijatohtori Riikka Puhakka pukee kypärän ja valjaat ylleen ja käy testaamassa pari rataa. Ilmassa keikkuvat pölkyt heiluvat pelottavasti jalkojen alla. Oranssissa verkossa rimpuilu on yllättävän raskasta. Viimeinen liuku palkitsee, siinä on jo vauhtia.

Mutta miltä nyt tuntuu, koetko olleesi luonnossa?

Puhakkaa hymyilyttää.

”No en nyt ihan.”

Puhakka työskentelee Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella Lahdessa. Hän on tutkinut muun muassa luontomatkailua ja nuorison suhdetta luontoon, sitä mitä luonto merkitsee ihmisille.

Seikkailupuisto on kuin vertauskuva kaupungistuneen suomalaisen suhteelle luontoon ja ympäristöön: luonto on virkistyksen ja elämysten lähde, kunhan se on otettu hallintaan.

Jos lähtisi oikeasti kiipeilemään puihin ja leikkimään tarzania köysien kanssa, ottaisi hirveitä riskejä. Jos yksikin oksa pettäisi, saattaisi loukkaantua, vammautua, jopa kuolla.

Seikkailupuistossa riskit on minimoitu. Siellä voi koetella voimiaan ja kokea olevansa luonnossa, vaikka todellisuudessa seikkailu tapahtuu ihmisen tekemissä rakennelmissa. Seikkailija on jatkuvasti, jopa tikapuita noustessaan, valjaistaan kiinni vaijerissa tai narussa. Jos putoaa, putoaa valjaiden varaan.

”Luonto on siinä kulissi.”

 

Suomalaisten suhtautuminen luontoon on muuttunut nopeasti kaupungistumisen myötä.

Vielä viisikymmentä vuotta sitten iso osa suomalaisista sai elantonsa suoraan maasta tai metsästä. Marjastus, sienestys, kalastus ja metsästys koskettivat jokaista.

”Maalla luonto ei ole erillään arjesta”, Puhakka sanoo.

Nyt kaupunkilaiset lähtevät lomillaan luontoon etsimään elämyksiä. Puhakka kertoo luontomatkailun suosion kasvaneen jatkuvasti kaupungistumisen myötä. Kansallispuistoissa käynnit kaksinkertaistuivat 1990-luvulla, ja kasvu on jatkunut tällä vuosituhannella.

Kymmenisen vuotta sitten Puhakka haastatteli Kolin kansallispuiston kävijöitä ja huomasi, että osalle heistä oli tärkeää saada luonto siistissä paketissa, turvallisten reittien ja opasteiden kera.

Nyt muodissa on esimerkiksi geokätköily, jossa etsitään maastosta sinne piilotettuja rasioita. Harrastuksesta ovat innostuneet lapset ja nuoretkin. Tekniikka on olennainen osa geokätköilyä: kätköjen tiedot löytyvät netistä, ja etsinnässä voi käyttää kännykkää tai satelliittipaikanninta. Se tuo myös turvaa luonnossa liikkumiseen.

Lasten ja nuorten ajasta yhä isomman osan vievät pelit, media ja ohjatut harrastukset. Majoja ei ehdi rakentaa, eikä kaikilla ole sellaiseen edes paikkaa. Vanhemmat eivät välttämättä päästä jälkikasvuaan puihin ja kivikoihin resuamaan.

Puhakan mukaan nuorison suhtautuminen luontoon ja ympäristöön vaihtelee laidasta laitaan. On kasvissyöjiä, kierrättäjiä ja luontoharrastajia, mutta myös kaupunkilaisia, joilla ei ole juuri minkäänlaista kontaktia maaseutuun tai esimerkiksi metsään.

Heille vesi tulee hanasta ja ruoka kaupasta.

”Vaikka oikeasti jokainen tietysti syö ja hengittää luontoa.”

 

Eräjorma” on nykynuorten nimitys ihmiselle, joka retkeilee, kalastaa, marjastaa ja sienestää. Eräjorma on toki selviytyjä, mutta nimitys sisältää myös annoksen hyväntahtoista pilkkaa vanhempien polvien puuhia kohtaan.

Kaupunkilaisteiniltä voi ansaita eräjorma-nimityksen jo tekemällä kerran kesässä pienen telttaretken lähimpään kansallispuistoon.

Puhakka tutki pari vuotta sitten 15–21-vuotiaiden, Lahden seudulla asuvien nuorten suhdetta luontoon. Suurin osa nuorista piti luontoa tärkeänä, vain kymmentä prosenttia se ei kiinnostanut.

Luontoretkeilyä harrasti noin viidennes nuorista, mutta paljon useampi liikkui luonnossa. Perinteisten marjastusten lisäksi nuorilla oli uudenlaisia luontoharrastuksia, kuten luontokuvaus ja maastopyöräily.

Lahden seutu on täynnä järviä ja uiminen olikin yksi suosituimmista kesäaktiviteeteista. Nuoret eivät kuitenkaan mieltäneet rantoja ja uimavesiä luonnoksi. Useimmille luonto tarkoitti metsää.

Pieni joukko Puhakan tutkimista nuorista ilmoitti, ettei käy koskaan luonnossa.

Yleensä nämä olivat nuoria miehiä. Yksi 18-vuotias mies esimerkiksi kirjoitti hiukan kieli poskessa:

Ei ole aikaa mennä metsään meditoimaan koska teen mielumin töitä tai juon kaljaa ja viinaa kavereiden kanssa.

Nuoret miehet ovat monien tutkimusten mukaan se väestönosa, jota luonto kiinnostaa vähiten. Eniten heitä kiinnostaa – he itse.

Tutkija Martti Puohiniemi on tarkastellut, millaisia asenteita suomalaisilla on ympäristöasioissa. Arvoteorian avulla voi hahmottaa neljänlaisia ääriasenteita, joiden muodostamalle kentälle ihmiset asettuvat.

Toisaalta paikkaa kentällä määrittää se, haluaako ihminen keskittyä vain omaan nautintoonsa vai onko hän valmis laittamaan muiden edun omansa edelle. Toinen määrittävä tekijä on myönteinen tai kielteinen suhtautuminen muutoksiin.

Ympäristöystävällisin ääripää ajattelee maapallon parasta ja on avoin muutoksille. Vastakohta on omaan hyvinvointiinsa ja nautintoonsa keskittyvä ihminen – usein nuori mies, joka haluaa elämänsä olevan helppoa ja mukavaa.

Naiset ottavat ympäristön huomioon huomattavasti paremmin kuin miehet. Mitä koulutetumpi ihminen on, sitä todennäköisemmin hän kantaa huolta ympäristöstä. Muutosvastarinta kasvaa iän myötä.

Nuoria ympäristöasiat eivät juuri kiinnosta. Se vaikuttaa yllättävältä, sillä monet radikaaleimmista aktivisteista ovat nuoria. Suuri enemmistö ei kuitenkaan mieti ympäristöasioita. Vielä.

Iän karttuessa huomio alkaa kääntyä omasta itsestä myös ympäröivään maailmaan.

 

Jos mammutti herätettäisiin henkiin, mikä se olisi? Olisiko se villieläin? Olisiko se luonnonvarainen?

Kysymys ei ole leikkiä. Mammutin henkiinherättäminen voi olla mahdollista hyvinkin pian. Tiede ja teknologia ovat muuttaneet ja muuttavat suhdettamme ympäristöön yllättävillä tavoilla.

Ympäristöfilosofi Markku Oksanen on juuri lähdössä Kanadaan pitämään esitelmää mammuttiasiasta.

Vuosikymmenen vaihteen tienoilla hän huomasi, että mammutti voitaisiin kohta luoda uudelleen. Hän päätti järjestää kokouksen, jossa tilannetta ja sen seurauksia pohdittaisiin.

Kokous toteutui vuonna 2011. Silloin jotkut pitivät aihetta outona, mutta muutamassa vuodessa kiinnostus on kasvanut.

Kesäkuussa Oksanen sai sähköpostin, joka kertoi, että Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on ottanut asian käsiteltäväkseen ja pohtii periaatteita, jotka säätelisivät lajien henkiin herättämistä suojelutarkoituksessa.

Tieteen ja teknologian ansiosta ihminen on pystynyt hyödyntämään luontoa yhä tehokkaammin ja saanut näin aikaan valtavan talouskasvun, usein ympäristön kustannuksella. Tiedettä ovat luonnon hyödyntämisessä tukeneet arvot ja aatteet, muun muassa kristinusko.

Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu. (Raamattu, Mooses 1:27–28.)

Raamattuakin on toki luettu, kuten on parhaaksi nähty. Jakeessa 29 kerrotaan, kuinka Jumala antoi ihmisen ravinnoksi kasvit. Lihan syömisestä ei ole puhetta.

 

Ihminen havahtui 1960-luvulla siihen, että oli luontoa ahnaasti hyödyntäessään samalla tuhonnut sitä enemmän kuin oli ymmärtänytkään.

DDT, meillä Täystuho-nimellä myyty hyönteismyrkky, auttoi heräämisessä.

Toisen maailmansodan aikana käyttöön otettu DDT tappoi hyttyset, mutta kun sitä alettiin ruiskutella pelloille satojen suojaksi, hyönteiset tulivatkin vastustuskykyisiksi. Hyönteisiä syöneiden lintujen munankuoret ohenivat niin, että poikasten määrä romahti.

Huomattiin, että DDT:n käyttö myös lisää syöpiä.

Syntyi luontoliike, joka vastusti saastuttamista, varjeli koskematonta luontoa ja näki, että ihminen uhkaa tuhota kaiken ympäriltään.

Vuosikymmenten mittaan alkoi kuitenkin näyttää siltä, että tasapainoinen elämä luonnon kanssa ja sen osana olisi mahdollinen.

Nyt tiede ja teknologia nähdään yhä vahvemmin keinoiksi suojella luontoa. Esimerkiksi aurinkoenergia ja tuulivoima voivat ratkaista isoja ilmasto-ongelmia.

Pian voidaan mennä paljon pidemmälle. Geeniteknologia on tehnyt sukupuuton perumisen lähes mahdolliseksi.

”Ei ole kaukana, että sillä saralla tehdään jotain”, Oksanen sanoo.

Perinteinen luonnonsuojeluväki ei ole sukupuuttojen perumisesta innoissaan. Olisiko millään enää mitään väliä, jos virheet voitaisiin perua? Entä olisiko henkiin herätetty laji sittenkään sama kuin alkuperäinen?

Oksanen suhtautuu asiaan uteliaasti.

”Myös ihmisen tuottama luonto voi olla arvokasta.”

Oksanen itse pitää myös kaupunkiluonnosta, johon ihminen tietysti vaikuttaa. Hän ei ole mikään ”eräjorma”.

”En jaksa kauheasti käydä missään patikoimassa, lähimetsissä vain tässä alueella.”

Luonto on tullut kaupunkiin. Oksasen kotinurkilla Turussa liikkuu kauriita, kettuja, haukkoja ja monia muita eläimiä.

Voikin pohtia, missä luonto loppuu – vai loppuuko se oikeastaan missään.

”Ajattelemme aika maakeskeisesti”, Oksanen sanoo. ”Luontoa on myös avaruudessa. On esimerkiksi iso eettinen kysymys, voimmeko viedä Marsiin elämää.”

 

Nainen ryhtyi keinoemoksi pikkulinnuille, uutisoi Yle heinäkuun alussa. Kirjosiepon poikaset olivat elämöineet takapihalla, eikä niiden vanhempia näkynyt missään.

Nainen oli tehnyt poikasille uuden pesän, tuonut ne sisälle ja ruokkinut niitä kolmen vuorokauden ajan vähärasvaisella naudan jauhelihalla, muurahaisten munilla ja pilkotuilla madoilla. Ruokaa oli annettava kymmenen minuutin välein.

Asennetutkimusten mukaan suomalaiset kuuluvat maailman ympäristöystävällisimpiin kansoihin.

Esimerkiksi viimekeväinen ilmastobarometri kertoo, että 70 prosenttia suomalaisista on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Toimiinkin olisimme valmiita: peräti 60 prosenttia on sitä mieltä, että Suomen tulisi vähentää päästöjään riippumatta siitä, mitä muut maat tekevät.

Käytännössä toimemme luonnon hyväksi voivat kuitenkin olla täysin irrationaalisia. Linnunpoikasten hoivaaminen kertoo lopulta melkoisesta vieraantumisesta luonnosta ja sen laeista.

Soitamme palokunnan pelastamaan loukkaantunutta lintua tai oravaa, mutta ajamme luontoon bensa-autoillamme, shoppailemme halpisvaatteita alennusmyynneistä ja paistamme pihagrillissä tuhteja lihavartaita.

Keväällä 2013 Keski-Uusimaa kertoi: ”Suomen uusimman kansallispuiston Sipoonkorven pahin puute on pysäköintipaikkojen riittämättömyys.”

Elämäntapamme vuoksi maapallolla on meneillään lajien joukkotuho, jollaista ei ole nähty 65 miljoonaan vuoteen. Silloin Maahan iskeytyi asteroidi ja muun muassa dinosaurukset katosivat.

Maatalous, metsien hakkuut, ylikalastus, saasteet, ympäristömyrkyt, ilmastonmuutos. Monet tuoreet tutkimukset todistavat samaa: ihmisen toiminta on hävittänyt elinympäristöjä, minkä vuoksi sadat lajit ovat kadonneet tällä vuosisadalla.

Mutta orava ja lintu ovat omalla pihalla, ja niiden pelastumisen voi nähdä omin silmin. Kasvissyönti tai työmatkapyöräilijäksi ryhtyminen vaatii elämäntavan muutosta. Eläinambulanssin soittaminen on pieni vaiva.

Tieto ympäristön tilasta ja ihmisen vaikutuksista siihen luo pohjan tapojen arvioimiselle, mutta ei sinällään takaa muutosta. Esimerkiksi Turku kielsi jo vuonna 1638 sonnanajon Aurajokeen ja määräsi siitä jopa sadan hopeataalarin sakon. Silti ulostetta kipattiin jokeen vielä 1900-luvullakin. Kun seuraukset eivät näy heti eivätkä koske suoraan itseä, niitä on vaikea ymmärtää.

Nykysuomalaisella tietoa voi olla tavallaan liikaa: katastrofien ja vaikeuksien laajuus ja monimutkaisuus saa ihmisen tuntemaan musertavaa voimattomuutta.

Oma kasvissyönti tuntuu maapallon mittakaavassa pisaralta valtameressä. Helpommalla pääsee, kun panee pihvit grilliin ja nauttii kesästä.

 

Pelastetaan ympäristöministeriö. Hallitusneuvottelijat harkitsevat juuri tällä hetkellä ympäristöministeriön lakkauttamista. Kerro Juha Sipilälle että suomalainen luonto tarvitsee puolustajansa.

Toukokuun lopussa noin 65 000 ihmistä allekirjoitti adressin ympäristöministeriön olemassaolon puolesta. Ministeriö säilyi, vain ministeri piti jakaa. Kimmo Tiilikainen (kesk) on nyt sekä ympäristö- että maa- ja metsätalousministeri.

Keväällä soidensuojeluohjelma vedettiin vessanpöntöstä. Hallitusohjelmassa suunnitellaan metsähakkuiden rajua lisäämistä, metsiensuojelun heikentämistä ja luonnonsuojelun rahojen leikkaamista.

Uutisia seuratessa tuntuu kuin olisi taannuttu 1970-luvun paikkeille. Suomessakin on suojeltu luontoa vähintään 1960-luvulta lähtien, ja ympäristöministeriö on ollut olemassa vuodesta 1983.

Vuosikymmeniä on menty jotakuinkin yhteen suuntaan, mistä nyt on kyse?

”Talouskasvukiima”, määrittelee Suomen luonnonsuojeluliiton suojelupäällikkö Leo Stranius maan nykypolitiikkaa ajavan voiman.

Hallituksen päätös sijoittaa Talvivaaraan 112 miljoonaa euroa lisärahaa on Straniuksen mielestä tässä tilanteessa ”erityisen irvokasta”.

”Tämä on nyt vähän hupimatematiikkaa, mutta sillä rahallahan saisi 2 500–3 000 henkilötyövuotta. Jos sillä työllistäisi kainuulaisia ja laittaisi rahan vaikka luontomatkailuun, se tulisi moninkertaisena takaisin.”

Pelkkiä pyyhkeitä hallitus ei Straniukselta saa.

Ensinnäkin on hyvä asia, että ympäristöministeriö säilyi. Kimmo Tiilikainen on ympäristöihmisen näkökulmasta ”tässä tilanteessa varmasti paras mahdollinen vaihtoehto”.

Kiitosta tulee myös hallituksen tavoitteista lisätä uusiutuvaa energiaa, luopua kivihiilestä ja puolittaa öljyntuonti. Luvattu uusi kansallispuisto on mukava asia.

Tämä kaikki osoittaa, että ympäristö ei ole enää vain viherpiipertäjien ja ekohippien huolia.

”Luonto- ja ympäristöasiat, etenkin ilmasto ja energia, ovat tulleet sellaiseen asemaan, ettei niitä voi enää sivuuttaa päätöksenteossa.”

Hankalaksi nykypolitiikan tekee Straniuksen mielestä se, että viesti kansalle on ristiriitainen: toisaalta ei välitetä luonnosta, toisaalta välitetään.

Sekavuus voi vaikuttaa asenteisiin, ja ympäristöasioissa ihmiset unohtavat helposti hitaasti tulevan hyödyn ja tarttuvat hetken nautintoon.

 

Riemunkiljahdukset raikuvat yli järvenselkien, kun sisarukset ja serkukset loikkivat laiturilta uimaan. Mökki kuuluu suomalaiseen kesään. Kun loma alkaa, kaupunkilaisnuorisokin lähtee landelle.

Suomalaisella mökillä sukupolvet kohtaavat ja luontosuhde siirtyy isovanhemmilta jälkipolville: kalastetaan, syödään metsämansikoita, kannetaan vettä ja kerrotaan tarinoita siitä, miten ennen elettiin.

Mökkeily on tärkeää yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta, ja sen kohtalosta on alettu kantaa hiukan huolta.

Nelikymppisten sukupolvi ei enää halua viettää kaikkia kesiään samassa paikassa. Kun nykyisistä isovanhemmista aika jättää, kuinka käy mökkeilyn? Silloin myös yhä useampi nuori on kolmannen tai neljännen polven kaupunkilainen.

Nuorten luontosuhteita tutkinut Riikka Puhakka on perehtynyt myös mökkeilyyn. Nuoret arvostavat mökkejä.

”Monet sanovat jopa haluavansa hankkia sellaisen joskus itselleen.”

Mökkeilyllä voi olla merkitystä myös terveydellemme.

Metlan Metsästä hyvinvointia -tutkimus selvitti, että metsä vaikuttaa terveyteen myönteisesti, kun kaupunkilainen viettää siellä vähintään viisi tuntia kuukaudessa. Metsässä kannattaisi olla pari kolme kertaa viikossa, puoli tuntia kerrallaan. Verenpaine laskee, stressihormonit vähenevät.

Nyt Puhakka on mukana ADELE-tutkimuksessa, jossa selvitetään, vähentäisikö kaupunkilaisten altistaminen luonnolle allergioita ja astmaa. Ne ovat lisääntyneet hygieniatason noustessa.

Etääntymisemme luonnosta on siis muuttanut biologiaamme.

”Voi olla, että mökkeilyllä on siihenkin myönteinen vaikutus. Kun lapset tonkivat kesällä rannassa, kaivavat onkimatoja mullasta ja juoksevat metsässä, he saattavat saada vastustuskykyä.”

Puhakan tutkimille nuorille luonto oli rentoutumisen, rauhoittumisen ja arjesta irtautumisen paikka. Sinne vetävät rauha ja hiljaisuus, puhtaus, raikkaus ja kauneus.

Jopa vähiten ympäristöstä piittaavat nuoret miehet saattavat lopulta viihtyä luonnossa ja mökillä. Se 18-vuotias nuorukainen, jolla ei ollut aikaa metsässä meditointiin, kertoi vielä muutakin:

En käy erikseen luontomatkoilla, mutta sillointällöin saatan kantarelleja kerätä mökillä.

 

Juttua varten on haastateltu myös Flowparkin Janne Kalhamaa. Lähteinä lisäksi teokset Pekka Harju-Autti ym. (toim.): Ympäristötietoisuus Suomessa; Markku Oksanen: Ympäristöetiikan perusteet; Ilmo Massa ja Sanna Ahonen (toim.): Arkielämän ympäristöpolitiikka.