Maarit Tyrkkö ystävyydestään Kekkosen kanssa: ”Kömmin hänen viereensä tilavalle alapedille"

Muistelmakirjassaan Tyrkkö kertoo, kuinka kaikki tapahtui.

ETYK
Teksti
Suomen Kuvalehti
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehden nuoresta toimittajasta Maarit Tyrköstä tuli presidentti Urho Kekkosen lähiystävä 1970-luvulla.

Tyrkön (nyk. Huovinen) kirja Tyttö ja nauhuri (WSOY) ilmestyy syyskuussa. Otteiden esittelyt toimituksen.

 

Syyskuu 1973

Suomen Kuvalehti lähettää avustajansa Maarit Tyrkön tekemään juttua, kun neuvostoliittolainen taiteilija Ilja Glazunov maalaa presidentti Kekkosen muotokuvan.

Odottelimme pihalla, kun presidentin musta vaakuna-auto kaarsi rivitaloateljeen eteen Suomen lippu liehuen. Koin miten ilmapiiri sähköistyi. Presidentti Urho Kekkonen astui ripeästi ulos autosta, kuvaajat kuvasivat ja taiteilija Ilja Glazunov kiirehti vastaanottamaan presidenttiä. Miehet vaihtoivat muutaman sanan venäjäksi ja menivät sisään.

Seurasimme Mauritz Hellströmin kanssa presidenttiä ja taiteilijaa ja tervehdimme paikallaolijoita. Talossa oli joukko virallista väkeä, tulkki, adjutantti ja turvamiehiä, sekä tv:n filmiryhmä. En kuitenkaan nähnyt muita kuin presidentin ja taiteilijan. Olin täydellisesti keskittynyt saamaani tehtävään, jutun rakentamiseen näiden kahden herran istunnosta.

Tarkoituksena oli, että haastattelen presidentti Kekkosta ateljeessa ja taiteilija Glazunovia seuraavana päivänä. Aikaa ei ollut runsaasti käytettävissä, joten aloitin heti. Presidentti istuutui rennosti maalin tahrimalle matalalle puukorokkeelle ja taiteilija ryhtyi luonnostelemaan presidenttiä. Suuntasin kaiken tarmoni ja taitoni Kekkoseen. Koska presidentti oli tunnetusti iloinen ja huumorintajuinen mies, yritin olla nokkela ja tiedustelin, miksi hän nyt istui niin totisena.

Presidentti vastasi: ”Istun vakavan näköisenä ja yritän näyttää niin vieraalta kuin mahdollista, ettei kuvasta vain tulisi näköiseni.” Sitten hän nauroi omalle letkautukselleen, ja Mauritz Hellströmin kamera räpsähti. Siitä tuli Suomen Kuvalehteen ilmeikäs kansikuva. Jatkoin kysymällä, kiusaako presidentti tahallaan taiteilijaa olemalla jonkun muun kuin itsensä näköinen.

Siihen Kekkonen: ”Minun pitää olla vakava. Vai oletteko nähnyt valtion päämiehestä muotokuvaa, jossa hän nauraa sydämensä pohjasta?”

✴✴✴

Hauska mies tämä tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen, ajattelin. Sanavalmis ja kovin poikamainen, joka mielellään jäynäyttää muita. Ei tämä niin totista ollut. Jännittävää kylläkin, uusi kokemus tasavallan huipulta.

En aavistanut tuolloin, miten seuraavat vuoteni tulisivat liittymään presidenttiin. Jos joku olisi ennustanut, että kahden vuoden kuluttua istun vappuaattona Porojärvellä hänen vieressään illallispöydässä heittelemässä serpentiiniä, olisin kiittänyt selvänäkijää mielikuvituksellisesta satuilusta. Mutta niin siinä vain kävi. Totuus on edelleenkin tarua ihmeellisempää.

 

Kevättalvi 1975

Maarit Tyrkkö on kutsuttu presidentin kanssa Lappiin hiihtämään. Kiitokseksi hän ostaa presidentille keltaisia ruusuja ”YYA-mielellä”. Presidentti Kekkonen kiittää kirjeellä.

Tamminiemi 10.4.1975 Toimittaja Maarit Tyrkkö, Helsinki

Kunnioitettu, Rakas, Toimittaja, Rakas Maarit,

Olen saanut pöydälleni kevään kauniit, hurmaavat kukkaset. Huomaavaisuudesta sydämelliset kiitokset. Toivoin, että yya-juhlien aikaan osuisimme vaikkapa väen vilinässä vastakkain. Tapaamistamme varten olin pukeutunut puhtaimpaan paitaani ja vetänyt kuivimmat kenkäni jalkaani, jotta voisin antaa tärkeää tilaisuutta varten parhaan mahdollisen vaikutelman itsestäni. Pettymykseni oli suuri ja suruni pohjaton, kun mieltäni jännittänyt korkea toiveeni ei toteutunut.

Lämpimin, kunnioittavin terveisin Urho Kekkonen

Oho! ”Kunnioitettu, Rakas, Toimittaja – Rakas Maarit.” Mikä tyrmäävä aloitus! Olin hämmästynyt ja hämmentynyt. Luin kirjeen moneen kertaan ja kirjoitin päiväkirjaani: ”En voi valitettavasti kertoa tästä kenellekään – en ainakaan toimituksessa.”

Yritin ymmärtää, miksi hän kirjoittaa minulle niin kauniisti. No, herrasmies kiitti keltaisista ruusuista ja halusi samalla tyylitellä kynällään ja ilakoida poikamaisesti sanoillaan. Ihan vain omaksi virkistyksekseen työpaineiden keskellä. Se toki sallittakoon!

 

Toukokuu 1975

Maarit Tyrkkö vierailee kauppaneuvos Kalle Kaiharin piilopirtillä Lavajärvellä haastattelemassa kirjaa varten Kaiharia presidentin kanssa tehdyistä erä- ja hiihtoretkistä. Paikalle on kutsuttu myös presidentti Kekkonen keskustelemaan kauppaneuvoksen kanssa yhteisistä urheilumuistoista.

Ensimmäinen käyntini Lavajärvellä oli kohdallani jotenkin pysäyttävä. Illan tunnelma oli ollut hauska ja vapaa. Neljän hengen porukka oli hitsautunut hyvin yhteen, jutut luistivat ja laulu kohotti mieliä. Vuosien mittaan olin tavannut presidentin useita kertoja työn merkeissä, käynyt hänen kanssaan harmitonta ja ilkikurista kirjeenvaihtoa sekä päässyt seuramaan hänen vapaa-aikaansa. Jugoslavian epävirallisella vierailulla olin saanut olla haavityttönä ja Porojärvellä olin hiihtänyt samoja latuja.

Jotakin oli ilmeisesti tapahtunut välillämme jo silloin, kun ensimmäisen kerran kohtasin hänet Laila Pullisen ateljeessa. Siellä oli ”Sinipukuisten täysistunto”: Ilja Glazunov maalasi presidentin muotokuvaa ja minut oli lähetetty tekemään tapahtumasta juttua Suomen Kuvalehteen. Elettiin syyskuun alkua vuonna 1973. Viehätyin jo tuolloin presidentin reippaasta olemuksesta,hänen käytöksestään ja sanailustaan. Jäin koukkuun ateljeen välittömään tunnelmaan ja presidentin henkilöön.

Kyseessä ei ollut silloin eikä myöhemminkään minkään asteinen pikkuihastus, joka eli aikansa, tuli ja meni. Ilmassa väreili paremminkin luonteva samanhenkisyys, joka uudelleen tavatessamme vain vahvistui. Vähitellen välillemme kasvoi luottamus, ystävyys, ymmärrys ja yksityisyys. Kaikki oli edennyt hyvin rauhallisesti ja siihen oli kulunut aikaa. Presidentti oli entisenä lehtimiehenä aivan ilmeisesti ottanut minut oppipojakseen ja samalla luottotoimittajakseen. Tuntui kuin hän olisi ollut vastuussa minusta kuin mestari oppilaastaan.

Sama tunne oli minulla. Olinhan jo nyt saanut tärkeitä haastatteluja ja säilytettäväkseni arvokkaita papereita. Presidentti oli selvästi suunnitellut joitakin tehtäviä varalleni. Ne selviäisivät aikanaan. Meistä oli kasvamassa hyvä työpari.

Lisäksi presidentti kaipasi seuraa ja iloa ympärilleen. Tuolloin lehdet kirjoittivat usein yksinäisestä ukk:sta. Kalle Kaiharin Lavajärvellä palapeli alkoi rakentua, kun erilaiset toiveet kohtasivat. Presidentistä, loistavasta seuramiehestä, ei voinut olla pitämättä. Kun hän pääsi irti virkansa vaatimista vastuista, hän oli ehdottomasti tovereista parhaimpia. Hauska ja valloittava. Uskomatonta sen sijaan oli, että presidentti hyväksyi minut, nuoren tytön, omaan joukkoonsa, lähelleen ja lähipiiriinsä.

Raskaan päivän ja hauskan Lavajärven-illan päätteeksi lähdin saattamaan presidenttiä tavaroineen Urkin riiheen. Kalle Kaihari sanoi, että siellä voisin itsekin yöpyä. Takahuoneessa oli presidentille valmiiksi pedattuna leveä kahden hengen kerrossänky. Kun presidentti oli ottanut vakiopaikkansa, tuntui kovin luonnolliselta, että kömmin hänen viereensä tilavalle alapedille. Ajattelin itsekseni, että presidentin selän takana oli sillä hetkellä taatusti tasavallan turvallisin paikka.

Myös vieressä oleva lämpö tuntui hyvältä. Väsyneinäkin meillä oli molemmilla sama syvä alitajuinen toisen ihmisen läsnäolon kaipuu. Siinä maatessamme yksinäisyys katosi, uni voitti ja vangitsi uupuneet.

Mitä muuta ihminen tarvitsee, kun ikä rajoittaa. Onnen hetki vailla huolia kiireen keskellä ja rauhallinen uni tekevät hyvää. Aikuisesti sanoen: kehittymässä ei ollut seksisuhde, vaan jotakin paljon enemmän, jotakin suurta ja kestävää. Jotakin sellaista, joka avautuisi ajan myötä. En tulisi koskaan olemaan yksi presidentin naisista, mutta hänen tyttönsä ja toimittajansa kyllä. Aamulla heräsimme nauruun: Missäs sitä oikein oltiin?

 

Kesäkuu 1975

Kirjahanke jatkuu ja Maarit Tyrkkö on juuri viettänyt aikaa lomailevan presidentti Kekkosen seurueessa. Presidentillä on edessä kiireisiä aikoja: ETY-kokous sekä 75-vuotispäivät lähestyvät. Kekkonen kirjoittaa Maarit Tyrkölle kirjeen.

Tunsin, että minulle oli avattu ovi pieneen yksityiseen sisäpiiriin. Jatko riippuisi minusta, miten osaisin olla ja sopeutua. Pysyisikö ovi auki vai vedettäisiinkö se kiinni. Asemani toimittajana ja haamukirjoittajana velvoitti käyttäytymään asianmukaisesti, juuri sillä tavalla kuin pitää suhtautua valtion päämieheen. Etäisen kunnioitettavasti.

Sen sijaan uusi asemani aputyttönä yksityisissä tapaamisissa ja kahden kesken presidentin kanssa synnytti aivan toisenlaisen tilanteen. Silloin oltiin toverillisia, läheisiä ja tasa-arvoisia.

Onneksi olin oppinut jonkin verran protokollaa ja osasin pitää suuni kiinni oikeissa paikoissa. En kulkenut ympäriinsä kertomassa, mitä olin nähnyt ja kokenut. Sen sijaan kirjoitin kaiken mahdollisen päiväkirjaani, sillä jonnekin minun oli tapahtumat purettava ja innostukseni kanavoitava. Ainoa omaan piiriini kuulunut henkilö, joka tiesi, missä milloinkin mentiin, mistä minut voi saada kiinni, oli äitini. Mutta hänellekään en kertonut yksityiskohtia, vaan hauskoja juttuja, kalansaaliita tai päivällisten ruokalistoja. Äidit ja tyttäret eivät keskustele tällaisista asioista. Tai me emme ainakaan keskustelleet, sitä paitsi siihen ei ollut aikaakaan.

Ehkäpä juuri siksi äitini kannusti minua kirjoittamaan elämäni vaiheesta, jotta hänkin saisi kuulla, mitä milläkin matkallani oli tapahtunut. Sen hän tiesi, että viihdyin ja sain kokea jotakin ainutlaatuista, jotakin joka ei ollut kaikkien tavoitettavissa. Hän näki sen jo olemuksestani ja päätteli seurasta.

Oliko tässä nyt kysymys sukupolvet ylittävästä ystävyydestä, jota ei edes presidentin asema häirinnyt? Itse tunsin olevani kiinni jossakin, josta en halunnut päästää irti.

Juhannukseksi sain presidentiltä kirjeen.

Toimittaja Maarit Tyrkkö. Haetaan, kun kutsutaan. 21.6.1975 Rakas Maarit.

En tiedä etkä Sinä tiedä, miten se on näin käynyt. Mutta sen tiedän – ja sen tiedät Sinä – että se on todella näin käynyt.

Ajattelen ja kaipaan Sinua. Tämä tuntuu joskus yhtä hyvältä kuin epätodelliselta.

Selailin tämän talon todella vaatimatonta kirjastoa ja löysin sieltä erään tuntemattoman, tuntemattomaksi jääneen ja jäävän autorin teoksen, jonka päätin lähettää Sinulle. Ei suinkaan luettavaksi, vaan koska se vähäisen menekin vuoksi on poltettu tai muuten poistettu kirjakaupoista. Sen nimi näyttää olevan ”Maan puolesta”. On siinä jokin hyväkin kirjoitus. Tunnusta tosiasiat, Sankarillisesta itsemurhasta, Rauhansopimuksen ratifiointi, Saavuttamisesta ja säilyttämisestä, Sota vai rauha jne jne.

Sitten lähetän ohella muutamia leikkeitä, jotka itse puhuvat puolestaan.

Juhannuksen merkeissä. UK

 

Kesällä 2014

Miten paljon uskaltaa? Maarit Tyrkön loppusanat.

Olin päässyt unelma-ammattiini, minusta oli kasvanut toimittaja. Olin myös saanut olla mukana tekemässä kirjoja. Olin tavannut kiinnostavia ja viisaita ihmisiä ja oppinut paljon. Minuun oli luotettu.

Olin tutustunut tasavallan presidenttiin ja minulle oli syntynyt kaksi roolia: näkyvä ja näkymätön, julkinen ja yksityinen. Yritin pitää ne erillään. Siitä seurasi, että tunteeni presidenttiä kohtaan olivat samalla sekä etäisen kunnioittavat että läheiset.

Julkisuudessa hän oli pitkään vallassa ollut valtionpäämies, voimakas johtaja, jota minunkaltaiseni toimittajan kuului seurata etäältä ja teititellä.

Yksityisesti hän oli aivan tavallinen ihminen, Lepikon torpan poika, jolla oli äiti, isä ja sisaruksia kuten meistä useimmilla. Hän piti lukemisesta, kirjoittamisesta, kalastamisesta ja hiihtämisestä.

Yksityisessä maailmassani tunsin itseni presidentin kanssa tasavertaiseksi – tai lähes tasavertaiseksi. Puhuminen oli helppoa, ei tarvinnut näytellä, sai olla oma itsensä ja pitää omat mielipiteensä. Huumorintajukin oli samansuuntaista. Olin ymmärtänyt ja kokenut, että presidentti tarvitsi elämäänsä marttamaista ja lottahenkistä Pollyannaa, eikä minulla ollut mitään sitä roolia vastaan.

Presidentin ja minun ikäeroni oli 47 vuotta. Se ei kuitenkaan vaikuttanut ystävyyteemme, vaan oli pikemminkin etu ja turva. Arvostimme toisiamme: minä presidentille kertynyttä rikasta elämää, hänen kokemuksiaan ja viisauttaan; hän oletettavasti minusta säteilevää nuorta tarmoa ja hullua rohkeutta, jota maailma ei ollut vielä sammuttanut.

Punaisena lankana julkisuuden ja yksityisyyden välillä olivat työt, jotka sitoivat ja joita riitti. Kun jokin työ valmistui, olivat uudet jo odottamassa. Tauno V. Mäen kirjaa seurasivat presidentin myllykirjeet. Tästä oli hyvä jatkaa eteenpäin. Oli jännittävää arvailla, millaisista päivistä seuraavat vuodet koostuisivat. Mitä elämä antaisi ja millaisen veron se siitä vaatisi? Miten tulisin selviämään saamistani tehtävistä?

Miten paljon uskaltaisin elää ja rakastaa?