Kuntapäättäjien pitää ottaa enemmän vastuuta, sillä kallis asuminen kurjistaa Suomea

Uutisanalyysi: Poliitikot voivat ratkaista asunto-ongelman. Ilman kannustimia se ei onnistu.

asuntopolitiikka
Teksti
Mikko Huotari
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kelan tehtävät vuodenvaihteessa jättävä pääjohtaja Liisa Hyssälä on kyseenalaistanut nykyisiä tukijärjestelmiä. Hän ehdotti, että kunnat voisivat ottaa puolet asumistukimenoista maksettavaksi.

Kuntaliitto kiirehti heti vastustamaan asiaa.

Hyssälä pohti Ylen Ykkösaamun haastattelussa, että jos kuntien vastuulla olisi osa asumistukimenoista, niin se voisi patistaa kuntapäättäjiä järjestämään nopeammin kaavoitusta edulliselle vuokra-asumiselle.

Tuoreiden tilastojen mukaan asumistukien kasvu näyttää lähteneen lapasesta. Viime vuonna Kelalta kului asumistukiin 1,7 miljardia euroa, tukimenot olivat kasvaneet edeltävästä vuodesta 14 prosenttia. Samaan aikaan Suomen talous ei kasvanut juuri lainkaan.

Tukien holtiton kasvu pakottaa leikkaamaan menoja jostain muualta, korottamaan veroja tai ottamaan velkaa. Mikään näistä ei ole pitkällä aikavälillä kestävä ratkaisu.

Asumiskulut kasvukeskuksissa, etenkin pääkaupunkiseudulla, ovat kasvaneet ripeää vauhtia. Jos palkkatulot tai muut tulot eivät nouse samassa tahdissa, asumistukea tarvitaan yhä enemmän ja samalla myös tukea tarvitsevien määrä kasvaa.

Tällä hetkellä jo 60 prosenttia vuokralla asuvista saa asumistukea. Tukea saavien joukko on 800 000, ja määrä kasvaa edelleen.

 

Asumisen hinnannousun syynä on kysynnän ja tarjonnan suhde. Kun asuntoja on vähemmän kuin niitä haluavia ihmisiä, hinnat nousevat.

Kasvukeskuksissa kysyntä on kasvanut räjähdysmäisesti, ja samaan aikaan tarjonta on kasvanut vain nihkeästi. Helsingin seudulla asuvien määrä on kasvanut noin 300 000:lla neljän viime vuosikymmenen aikana, mutta asuntorakentaminen on laahannut pahasti perässä.

Kaupunkitaloustieteen emeritusprofessori Heikki A. Loikkasen ja toimitusjohtaja Seppo Laakson kirjoittamassa selvityksessä kerrotaan, että Helsingissä kantakaupungin väestötiheys on pysynyt suurin piirtein samana 1960-luvulta lähtien. Heidän mukaansa ”hajautunutta rakennetta voidaan pitää osasyynä asumisen hintatason kasvuun suhteessa muuhun maahan”.

Asuntojen hintoja kasvattaa nimenomaan maapohjan hinta – eli hyvä sijainti määrittelee pitkälti hinnan. Hyville paikoille on aina tunkua. Tästä näkökulmasta katsottuna esimerkiksi Helsinki on liian harvaan rakennettu. Väljä rakentaminen tarkoittaa pientä tarjontaa, joka entisestään nostaa hyvillä paikoilla sijaitsevien asuntojen hintoja ja vuokria.

Pääkaupunkiseudulla asumisen hinta on noussut niin korkeaksi, että normaalilla palkkatuloilla elävällä ei ole välttämättä varaa asua kantakaupungin alueella. Ainakaan ilman tukia.

Kuntapäättäjillä on avaimet asunto-ongelman ratkaisemiseen, koska kunnilla on kaavoitusmonopoli ja usein myös paljon tonttimaata omistuksessaan. Nykyistä tiheämpi ja tarkoituksenmukaisempi asuntorakentaminen voisi pitää asuntojen hintojen- ja vuokrien nousun maltillisena.

 

Kallis asuminen kurjistaa Suomen taloutta. Asuntopula ja korkeat hinnat aiheuttavat kohtaanto-ongelman. Se tarkoittaa, että tarjolla oleva työ ja vapaana oleva työntekijä eivät kohtaa. Suuri osa rakenteellista työttömyyttä johtuu kohtaanto-ongelmasta.

Monilla aloilla on pulaa työntekijöistä, mutta potentiaalisilla työntekijöillä ei ole varaa tai mahdollisuutta asua alueella, jossa työtä olisi tarjolla.

Kyse ei ole vain matalapalkka-aloista, vaan jo pääkaupungissa työskentelevät opettajat ovat valittaneet, että heillä ei ole välttämättä varaa asua siellä, missä tekevät työtään.

Suuri osa työpaikoista syntyy kasvukeskuksiin, mutta asuntojen rakentaminen laahaa pahasti perässä. Talouden moottorilla on vaikea kiihdyttää, jos voimansiirto on ruosteessa.

 

Yhteiskunnan tukijärjestelmien ideana on, että ne ovat ikään kuin turvaverkko totaalisen tipahtamisen varalta.

Niitä yritetään kuitenkin kehittää mahdollisimman kannustavaksi. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa sitä, että yksilö ottaisi vastuun itsestään eikä heittäytyisi pysyvästi yhteiskunnan tukien varaan.

Esimerkiksi työttömän kohdalla asiassa ei ole useinkaan kyse yksilön saamattomuudesta, vaan siitä, että yhteiskunnan mekanismit eivät toimi. Voi olla, että työtä ei ole tarjolla, tai jos sitä on tarjolla, sijainnin vuoksi ei ole mahdollisuutta ottaa työtä vastaan. Joko asuntopulan tai liian korkean hintatason vuoksi.

Asuntopolitiikassa kannustimet on mielekästä kohdistaa yksilöiden lisäksi myös kuntapäättäjiin, koska kunnilla on hallussaan kaavoitusmonopoli. Kunnallispoliitikkojen päätökset määrittelevät asuntorakentamisen reunaehdot.

Nykyisessä tilanteessa haasteena on se, että poliitikko ei joudu olemaan huolissaan kohtuuhintaisten asuntojen puutteesta.

Ehkä pikemmin päinvastoin, koska asuntonsa hankkineet haluavat pitää asuinalueensa väljinä ja asuntojensa hinnat korkeina. Heitä on suuri osa äänestäjistä, joten suosiota kalasteleva poliitikko keskittyy mieluummin heidän etunsa varjelemiseen kuin asuntotarjonnan kasvattamiseen.

Jos asumistukimenojen päätähuimaava kasvu olisi siis Kelan lisäksi myös kuntapäättäjillä kivenä kengässä, silloin ehkä kunnissa tehtäisiin ripeitä päätöksiä, jotka edesauttavat edullisen vuokra-asumisen rakentamista.

 

Tällä hetkellä kunnat maksavat puolet toimeentulotuista ja pitkäaikaistyöttömien kustannuksista, joten voisi olla luontevaa, että kunnat maksaisivat myös puolet asumistukimenoista. Toisaalta monien kuntien talous on jo nyt kuralla.

Tulevaisuus tuo kuntakentälle uusia muutoksia ja roppakaupalla taloudellisia haasteita. Jos ehdotettu maakuntamalli menee läpi, kuntien verotusoikeutta karsitaan 12,3 prosenttiyksikköä, joten yli puolet verotuloista jää saamatta.

Tilannetta huonontaa se, että kuntien velat ovat lähes nelinkertaistuneet 2000-luvulla. Jos verotulot tipahtavat puoleen, niin yhtälö vaikuttaa monien kuntien näkökulmasta katastrofilta. On siis ymmärrettävää, että Kuntaliitto ei kilju riemusta, jos sille esitetään lisää velvoitteita.

Tilanne ei kuitenkaan voi jatkua nykyisellään, koska se tarkoittaisi, että asumiskustannukset kasvavat. Se puolestaan kasvattaa asumistukimenoja edelleen, ja mikä pahinta, pitää yllä yhä pahenevaa rakenteellista työttömyyttä.

Kunnat tulevat vastustamaan Hyssälän keskustelunavausta, se on selvä. Ei mikään taho halua itselleen lisää kulueriä.

Ellei sitten kunnille keksitä jonkinlaista porkkanaa. Jos tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella kaavoituksella ja asuntopolitiikalla olisi mahdollisuus saada kepin sijaan myös porkkanaa, taloudellista etua, ehdotus ei ehkä tuntuisi enää niin mahdottomalta.