Lauri ei ole toteuttanut tarvettaan. Nyt hän kertoo, kuinka pahuus syntyy. Jakamalla omat kokemuksensa hän haluaa auttaa yhteiskuntaa koulusurmien ymmärtämisessä ja ehkäisemisessä.

pahapalapeli

Miten ihmisestä kasvaa paha?

”En olisi tehnyt pelkkää massamurhaa, se olisi ollut rituaali. Olisin jakanut ihmisille ehtoollista.”

Kun kaikki olisi teloitettu, Lauri olisi soittanut poliisille, kertonut kuka on, mitä oli tehnyt ja missä oli.

”En ajatellut ampua itseäni, hain sovitusta omille kokemuksilleni. Halusin nähdä lopputuloksen, ja olin valmis sovittamaan tekoni yhteiskunnalle.”

Lauri on keski-ikäinen suomalainen mies, perheellinen ja oman ammattikuntansa huippuja. Hänellä on laaja tuttavapiiri, lehdet siteeraavat häntä.

Eikä Lauri ole koskaan tappanut ketään, ei edes lyönyt. Vuosien terapia on auttanut häntä tunnistamaan traumansa ja ominaisuutensa, jota hän nimittää valkoiseksi raivoksi.

”Mutta syvällä sisimmissäni olen tappaja, kuolemaani asti.”

Et ole kukaan

Lauri syntyi hartaasti toivottuna lapsena tavalliseen keskiluokkaiseen perheeseen pienehkössä kaupungissa. Kaikki oli onnellista, kunnes Lauri täytti kahdeksan vuotta. Pojalle hyvin rakas isä kuoli.

”Isän menettäminen oli sellainen massiivitrauma, joka mahdollisti monta asiaa myöhemmin”, Lauri määrittelee.

”Suhde äitiin oli lämmin, mutta äiti oli heikko ja odotti minun ottavan miehen paikan kotona. Aloin huolehtia sulakkeista ja muista miesten asioista. Se taas sai äitini palvomaan minua.”

”Olin erilainen lapsi, muita selvästi pienempi. Kun liikuntatunnilla pelattiin, joukkueet tappelivat siitä, kuka joutuu ottamaan minut. Pakenin kirjojen maailmaan.”

Keskikoulussa alkoivat ongelmat. Koulu oli alueen paras ja Lauri kympin oppilas. Se ei miellyttänyt muita, paremmista perheistä tulevia.

”Minulle osoitettiin varhain, että en ollut kukaan. En ollut kenenkään dosentin, johtajan enkä professorin lapsi. Perheessä oli vain yksinhuoltajaäiti, joka eli leskeneläkkeellä.”

Alkoi systemaattinen kiusaaminen. Jos Lauri pysytteli hiljaa tunneilla ja vetäytyi omiin oloihinsa, kiusaajat tyytyivät nimittelemään. Mutta kun kokeista tuli hyviä arvosanoja tai Lauri oli luokassa aktiivinen, alkoi rangaistusten jakeleminen.

”Eikä mitään tönimistä, vaan neljä piteli kiinni ja kaksi hakkasi täysillä. Tai minut kaadettiin kuralammikkoon. Neljä piteli kiinni, kaksi hyppi päällä.”

”Siis rankkaa ja raakaa väkivaltaa.”

”Kun kerroin siitä äidille, hän kehotti minua kääntämään toisenkin poskeni. Meillä kaikilla on taakkamme kannettavana, hän sanoi.”

Myös Laurin vaatteita tuhottiin, laukkuja silputtiin, koulutarvikkeita rikottiin.

Kun äiti lopulta suostui tulemaan kouluun puhumaan asiasta, opettajat sanoivat, että mitään tällaista ei ole tapahtunut.

”Eli aikuiset ilmoittivat, että se, mitä olin kokenut, ei ole totta.”

Kiusaaminen jatkui koko keskikoulun, eivätkä kiusaajat olleet suinkaan syrjäytyneiden perheiden vesoja vaan juuri parempien perheiden lapsia.

”Olin se hyväntahtoinen kiltti poika, joka ei koskaan lyönyt takaisin.”

”Mutta sisälläni tapahtui jotain. ”

Fantasia joukkomurhasta

Kuusitoistavuotiaana Laurin mieleen alkoi nousta mielikuvia totaalisen sovituksen hankkimisesta.

”Ei niin, että olisin mennyt lyömään jotain takaisin, vaan apokalyptisia joukkomurhaan liittyviä fantasioita. Ajattelin, että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaikki. Koin, että vain kostamalla voisin saavuttaa sovituksen kokemalleni.”

Eettisesti Lauri kyllä tiedosti, että se olisi ehdottomasti väärin ja että viattomat sivulliset kärsisivät.

”Mutta sitten ajattelin, että väärin oli myös se, mitä olin kokenut.”

”Minulla oli myös kidutusfantasioita. Halusin aiheuttaa sietämätöntä kipua niille, jotka olivat toimineet minua kohtaan väärin.”

Kyse ei ollut ajatusleikistä, vaan Lauri alkoi tehdä tarkkoja suunnitelmia.

”Hankin kaiken tiedon eri asetyypeistä ja aloin harrastaa ampumista. Olin erityisen mieltynyt suurikaliiperisiin ja ylikaliiperisiin aseisiin, sellaisiin, joilla voisi ampua vaikka norsun.”

Lauri myös hakeutui asefriikkien porukoihin ja imi kaiken ramboiluhenkisen.

Koston ja sovituksen fantasiat nousivat esiin aina uudestaan, kun Lauri koki joutuneensa väärin kohdelluksi tai syyttömästi kiusatuksi. Mutta hän ei koskaan toteuttanut tekojaan.

”Minut pelasti kykyni olla perillä omista ajatuksistani ja tunteistani. Ja minulla oli matala kynnys hakea apua. Tajusin, että tämä piti saada aisoihin.”

Koulussa oli psykologi, ja Lauri meni hänen luokseen.

Mutta koulupsykologin tapaamiset eivät korjanneet perusongelmaa. Koulu loppui, ja korkeakoululla Lauri huomasi olevansa jälleen samassa tilanteessa – häntä käytettiin hyväksi, häntä kiusattiin. Niin opettajat kuin muut opiskelijat.

Lauri yritti miellyttää, kävi jopa toisten puolesta tenteissä hankkimassa muille huippuarvosanoja, mutta viestit pysyivät samoina: et kuulu meihin, et ole kukaan.

”Minä ikään kuin jalostan hyvissä ja kunniallisissa ihmisissä heidän pimeää puoltansa, tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä. Se on vuorovaikutusta.”

Fantasiat uusiutuivat. Lauri alkoi kelata edestakaisin kaikkein väkivaltaisimpia elokuvia, joissa tehtiin silmittömiä joukkomurhia. Lopulta hän hakeutui uudestaan terapiaan ja kävi siellä vuosia. Ja käy edelleen.

”Olen riski”

Armeijaan Lauri meni vasta korkeakoulusta valmistuttuaan. Ensin kaikki sujui hyvin, hän oli hyvä ja innokas ampuja.

”Kerran meidän oli määrä ampua singolla. Muut olivat epäröiviä, joten tarjouduin ampumaan muiden puolesta kaikki kahdeksan laukausta. Tajusin myöhemmin että jotain muutakin laukesi silloin taas päässäni.”

Lopulta Lauri käveli suoraan prikaatin komentajan luo.

”Sanoin hänelle, että olen pahoillani, että ohitan niin kapteenin kuin majurinkin, mutta haluan varmistua, että asia etenee. Kerroin hänelle itsestäni ja sanoin, että arvioin olevani merkittävä turvallisuusriski niin varusmiehille kuin kouluttajille.”

Seuraavana päivänä Lauri vapautettiin palveluksesta.

Valkoinen ja musta raivo

Vuosien terapiat ja oma ammatinvalinta ovat saaneet Laurin ymmärtämään itseään ja ilmiötä. Hän puhuu kahdenlaisesta raivosta: mustasta ja valkoisesta.

Musta raivo on sitä, kun ihminen suuttuu silmittömästi, hän sananmukaisesti sokaistuu raivosta eikä pysty hallitsemaan käyttäytymistään. Usein hän ei muista asioita jälkeenpäin. Mustan raivon vallassa ihminen ampuu tolkuttomasti.

”Suurin osa meidän henkirikoksistamme on mustan raivon vallassa tehtyjä impulssitappoja”, Lauri tietää.

Valkoinen raivo ei sisällä hetkellistä impulssia eikä kiihtymystä. Tunnekylmästi todetaan, että tämä on epäoikeudenmukaista ja minun täytyy valmistautua kostamaan. Ajatusta voidaan pyörittää viikkoja.

”Sen päätteeksi voidaan todeta, että minä säästän sinut tai että tästä sinä et nyt pääse. Sen jälkeen prosessi voi jatkua kuukausia, jopa vuosia.”

Nämä murhaajat ovat äärimmäisen rauhallisia, jopa ystävällisiä. He voivat saattaa mummon kadun yli ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Ja sen jälkeen kävellä koululle ja kylmästi teloittaa ihmisiä.

Kun Lauri on tutkinut kouluampumisia tehneiden nuorten profiileja, hän on huomannut, että lähes kaikki ovat toimineet juuri tällaisen valkoisen raivon motivoimina. Ampumisia on suunniteltu kauan, harkiten ja rauhassa.

Se on Laurin käsityksen mukaan sukua äärimmäiselle psykopatialle.

”Omat syvät pettymykset ihmisiin ja ihmiskuntaan aikaansaavat irrottautumisen ihmisyydestä. Ikään kuin noustaan ihmiskunnan yläpuolelle, alueelle, jossa ei ole enää hyvää eikä pahaa, ei syyllisiä eikä syyttömiä.”

Friedrich Nietzschen kirja Hyvän ja pahan tuolla puolen on kulunut useimpien massamurhaajien käsissä.

Lauri itse alkoi vasta terapiaprosessin myötä ymmärtää, että hänen kostofantasiansa liittyivät lapsuuden traumoihin.

”Kun makasi kuralätäkössä ja päälläni hyppi kaksi poikaa, tapahtui niin sanottu dissosiaatio. Siinä ikään kuin siirryin pois ja suljin kivun kokemuksen. Jos tällaiset tilanteet toistuvat, se on täysin tuhoava kokemus. Ihminen hajoaa henkisesti pirstaleiksi.”

Mutta ihmiset reagoivat eri tavoin. Kun kaksi ihmistä joutuu lapsena hakatuksi, toinen murenee ja kehittää depression ja ehkä surmaa itsensä, toisella avautuu dissosiaation myötä kanava valkoiselle raivolle.

Valkoinen raivo liittyy flash back -tyyppisiin uudelleen dissosioitumisiin. Jokin alkuperäisen trauman kaltainen ärsyke saattaa laukaista sen.

”Äly tai sosiaalinen vuorovaikutus eivät heikkene, mutta etiikka, moraali ja tunnemaailma kytkeytyvät pois päältä.”

”Dissosiaatio on se mikä selittää, että ihminen voi nauttia tappamisesta ja toivottaa hyvää matkaa helvettiin.”

Kuka tunnistaa?

Lauri haluaa muistuttaa, että myös ihmisellä, joka tekee hirmutekoja, on oma elämänkaarensa. He ovat tunteneet rakkautta, he ovat sitä ehkä saaneetkin.

”Mutta mikä johtaa siihen, että ihminen päätyy tekemään tällaisia tekoja, on tavattoman monimutkainen prosessi.”

Jos yhteiskunta haluaa vakavissaan estää uusien auvisten ja saarien synnyn, Lauri suuntaisi katseen ja avun nyt niihin, jotka ovat joutuneet kokemaan vakavaa koulukiusaamista tai väkivaltaa.

”Nyt meillä kaikki huomio keskittyy niihin, jotka hakkaavat.”

Lauri elää traumansa kanssa, mutta ei tasapainossa. Dissosiaatio on lauennut kovan stressin tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusten yhteydessä.

”Silloin olen hakannut motin tai kaksi halkoja – ja mielikuvissani hakannut päitä poikki.”

Laurin mukaan jopa ammattilaisten on vaikea tunnistaa valkoista raivoa.

”Mustan raivon tunnistaa helpommin, mutta silloin saadaan kiinni arska tai kake, jotka viinapullosta tapellessaan saattavat puukottaa toisiaan. Mutta ei näitä massamurhaa suunnittelevia.”

Osa näistä hakee hoitoa, mutta silloinkin heitä on vaikea diagnosoida. Heissä on jotain outoa, mutta ei tunnisteta, mitä.

Laurin mielestä on hyvä, että aseiden saatavuutta pohditaan. Mutta se ei yksin ratkaise asiaa. Valkoisen raivon vallassa oleva ihminen hankkii kyllä aseensa.

Väkivaltapelit ja -videot voivat hänen käsityksensä mukaan aiheuttaa keskushermoston yliaktivoitumista ja antaa malleja väkivaltaisesta käytöksestä.

”Mutta ne eivät ole se olennainen laukaiseva tekijä.”

Laurin mielestä nykyisillä lähinnä kosmeettisilla toimilla ei tavoiteta näitä riski-ihmisiä, ei rajoiteta heitä eikä myöskään pysäytetä.

Hän uskoo, että yleisen tietoisuuden lisääminen ilmiöstä ja jo tapahtuneiden asioiden hyvin moniammatillinen, kiihkoton analysointi, veisi asiaa eteenpäin.

”Nyt tämän ilmiön ymmärtäminen on liian harvojen aivojen varassa. Nämä ovat niin moneen suuntaan ulottuvia, että yhtä ratkaisua ei ole.”

Lauri kantaa suurta huolta tämän ääriväkivaltaisen käyttäytymisen tulosta Suomeen. Jakamalla omat kokemuksensa hän haluaa auttaa yhteiskuntaa koulusurmien ymmärtämisessä ja ehkäisyssä.

Yhdysvalloissa tiedetään, että jokaisella uudella koulumurhaajalla on ollut selkeä tavoite päihittää edeltäjänsä.

”Meillä voi nytkin olla kymmeniä nuoria miehiä, jotka jo pohtivat, miten päihittää Auvinen ja Saari.”

Lauri ei ole haastateltavan oikea nimi, eikä hän esiinny jutun kuvituksessa.

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 40/2008 (ilm. 3.10.2008). Samassa lehdessä kerrotaan muun muassa, miten tunnistaa nuoressa vaaran merkit.

Lue myös, mitä psykiatri Jari Sinkkonen ajatteli Laurista jutun luettuaan.

Teksti
Katri Merikallio

Kuva
Pekka Lehtinen ja Markus Pentikänen