Koulusurmat: Lauri on mahdollinen joukkomurhaaja

Katri Merikallio
Kotimaa 7.10.2008 12:38

Lauri ei ole toteuttanut tarvettaan. Nyt hän kertoo, kuinka pahuus syntyy. Jakamalla omat kokemuksensa hän haluaa auttaa yhteiskuntaa koulusurmien ymmärtämisessä ja ehkäisemisessä.

pahapalapeli

Miten ihmisestä kasvaa paha?

”En olisi tehnyt pelkkää massamurhaa, se olisi ollut rituaali. Olisin jakanut ihmisille ehtoollista.”

Kun kaikki olisi teloitettu, Lauri olisi soittanut poliisille, kertonut kuka on, mitä oli tehnyt ja missä oli.

”En ajatellut ampua itseäni, hain sovitusta omille kokemuksilleni. Halusin nähdä lopputuloksen, ja olin valmis sovittamaan tekoni yhteiskunnalle.”

Lauri on keski-ikäinen suomalainen mies, perheellinen ja oman ammattikuntansa huippuja. Hänellä on laaja tuttavapiiri, lehdet siteeraavat häntä.

Eikä Lauri ole koskaan tappanut ketään, ei edes lyönyt. Vuosien terapia on auttanut häntä tunnistamaan traumansa ja ominaisuutensa, jota hän nimittää valkoiseksi raivoksi.

”Mutta syvällä sisimmissäni olen tappaja, kuolemaani asti.”

Et ole kukaan

Lauri syntyi hartaasti toivottuna lapsena tavalliseen keskiluokkaiseen perheeseen pienehkössä kaupungissa. Kaikki oli onnellista, kunnes Lauri täytti kahdeksan vuotta. Pojalle hyvin rakas isä kuoli.

”Isän menettäminen oli sellainen massiivitrauma, joka mahdollisti monta asiaa myöhemmin”, Lauri määrittelee.

”Suhde äitiin oli lämmin, mutta äiti oli heikko ja odotti minun ottavan miehen paikan kotona. Aloin huolehtia sulakkeista ja muista miesten asioista. Se taas sai äitini palvomaan minua.”

”Olin erilainen lapsi, muita selvästi pienempi. Kun liikuntatunnilla pelattiin, joukkueet tappelivat siitä, kuka joutuu ottamaan minut. Pakenin kirjojen maailmaan.”

Keskikoulussa alkoivat ongelmat. Koulu oli alueen paras ja Lauri kympin oppilas. Se ei miellyttänyt muita, paremmista perheistä tulevia.

”Minulle osoitettiin varhain, että en ollut kukaan. En ollut kenenkään dosentin, johtajan enkä professorin lapsi. Perheessä oli vain yksinhuoltajaäiti, joka eli leskeneläkkeellä.”

Alkoi systemaattinen kiusaaminen. Jos Lauri pysytteli hiljaa tunneilla ja vetäytyi omiin oloihinsa, kiusaajat tyytyivät nimittelemään. Mutta kun kokeista tuli hyviä arvosanoja tai Lauri oli luokassa aktiivinen, alkoi rangaistusten jakeleminen.

”Eikä mitään tönimistä, vaan neljä piteli kiinni ja kaksi hakkasi täysillä. Tai minut kaadettiin kuralammikkoon. Neljä piteli kiinni, kaksi hyppi päällä.”

”Siis rankkaa ja raakaa väkivaltaa.”

”Kun kerroin siitä äidille, hän kehotti minua kääntämään toisenkin poskeni. Meillä kaikilla on taakkamme kannettavana, hän sanoi.”

Myös Laurin vaatteita tuhottiin, laukkuja silputtiin, koulutarvikkeita rikottiin.

Kun äiti lopulta suostui tulemaan kouluun puhumaan asiasta, opettajat sanoivat, että mitään tällaista ei ole tapahtunut.

”Eli aikuiset ilmoittivat, että se, mitä olin kokenut, ei ole totta.”

Kiusaaminen jatkui koko keskikoulun, eivätkä kiusaajat olleet suinkaan syrjäytyneiden perheiden vesoja vaan juuri parempien perheiden lapsia.

”Olin se hyväntahtoinen kiltti poika, joka ei koskaan lyönyt takaisin.”

”Mutta sisälläni tapahtui jotain. ”

Fantasia joukkomurhasta

Kuusitoistavuotiaana Laurin mieleen alkoi nousta mielikuvia totaalisen sovituksen hankkimisesta.

”Ei niin, että olisin mennyt lyömään jotain takaisin, vaan apokalyptisia joukkomurhaan liittyviä fantasioita. Ajattelin, että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaikki. Koin, että vain kostamalla voisin saavuttaa sovituksen kokemalleni.”

Eettisesti Lauri kyllä tiedosti, että se olisi ehdottomasti väärin ja että viattomat sivulliset kärsisivät.

”Mutta sitten ajattelin, että väärin oli myös se, mitä olin kokenut.”

”Minulla oli myös kidutusfantasioita. Halusin aiheuttaa sietämätöntä kipua niille, jotka olivat toimineet minua kohtaan väärin.”

Kyse ei ollut ajatusleikistä, vaan Lauri alkoi tehdä tarkkoja suunnitelmia.

”Hankin kaiken tiedon eri asetyypeistä ja aloin harrastaa ampumista. Olin erityisen mieltynyt suurikaliiperisiin ja ylikaliiperisiin aseisiin, sellaisiin, joilla voisi ampua vaikka norsun.”

Lauri myös hakeutui asefriikkien porukoihin ja imi kaiken ramboiluhenkisen.

Koston ja sovituksen fantasiat nousivat esiin aina uudestaan, kun Lauri koki joutuneensa väärin kohdelluksi tai syyttömästi kiusatuksi. Mutta hän ei koskaan toteuttanut tekojaan.

”Minut pelasti kykyni olla perillä omista ajatuksistani ja tunteistani. Ja minulla oli matala kynnys hakea apua. Tajusin, että tämä piti saada aisoihin.”

Koulussa oli psykologi, ja Lauri meni hänen luokseen.

Mutta koulupsykologin tapaamiset eivät korjanneet perusongelmaa. Koulu loppui, ja korkeakoululla Lauri huomasi olevansa jälleen samassa tilanteessa – häntä käytettiin hyväksi, häntä kiusattiin. Niin opettajat kuin muut opiskelijat.

Lauri yritti miellyttää, kävi jopa toisten puolesta tenteissä hankkimassa muille huippuarvosanoja, mutta viestit pysyivät samoina: et kuulu meihin, et ole kukaan.

”Minä ikään kuin jalostan hyvissä ja kunniallisissa ihmisissä heidän pimeää puoltansa, tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä. Se on vuorovaikutusta.”

Fantasiat uusiutuivat. Lauri alkoi kelata edestakaisin kaikkein väkivaltaisimpia elokuvia, joissa tehtiin silmittömiä joukkomurhia. Lopulta hän hakeutui uudestaan terapiaan ja kävi siellä vuosia. Ja käy edelleen.

”Olen riski”

Armeijaan Lauri meni vasta korkeakoulusta valmistuttuaan. Ensin kaikki sujui hyvin, hän oli hyvä ja innokas ampuja.

”Kerran meidän oli määrä ampua singolla. Muut olivat epäröiviä, joten tarjouduin ampumaan muiden puolesta kaikki kahdeksan laukausta. Tajusin myöhemmin että jotain muutakin laukesi silloin taas päässäni.”

Lopulta Lauri käveli suoraan prikaatin komentajan luo.

”Sanoin hänelle, että olen pahoillani, että ohitan niin kapteenin kuin majurinkin, mutta haluan varmistua, että asia etenee. Kerroin hänelle itsestäni ja sanoin, että arvioin olevani merkittävä turvallisuusriski niin varusmiehille kuin kouluttajille.”

Seuraavana päivänä Lauri vapautettiin palveluksesta.

Valkoinen ja musta raivo

Vuosien terapiat ja oma ammatinvalinta ovat saaneet Laurin ymmärtämään itseään ja ilmiötä. Hän puhuu kahdenlaisesta raivosta: mustasta ja valkoisesta.

Musta raivo on sitä, kun ihminen suuttuu silmittömästi, hän sananmukaisesti sokaistuu raivosta eikä pysty hallitsemaan käyttäytymistään. Usein hän ei muista asioita jälkeenpäin. Mustan raivon vallassa ihminen ampuu tolkuttomasti.

”Suurin osa meidän henkirikoksistamme on mustan raivon vallassa tehtyjä impulssitappoja”, Lauri tietää.

Valkoinen raivo ei sisällä hetkellistä impulssia eikä kiihtymystä. Tunnekylmästi todetaan, että tämä on epäoikeudenmukaista ja minun täytyy valmistautua kostamaan. Ajatusta voidaan pyörittää viikkoja.

”Sen päätteeksi voidaan todeta, että minä säästän sinut tai että tästä sinä et nyt pääse. Sen jälkeen prosessi voi jatkua kuukausia, jopa vuosia.”

Nämä murhaajat ovat äärimmäisen rauhallisia, jopa ystävällisiä. He voivat saattaa mummon kadun yli ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Ja sen jälkeen kävellä koululle ja kylmästi teloittaa ihmisiä.

Kun Lauri on tutkinut kouluampumisia tehneiden nuorten profiileja, hän on huomannut, että lähes kaikki ovat toimineet juuri tällaisen valkoisen raivon motivoimina. Ampumisia on suunniteltu kauan, harkiten ja rauhassa.

Se on Laurin käsityksen mukaan sukua äärimmäiselle psykopatialle.

”Omat syvät pettymykset ihmisiin ja ihmiskuntaan aikaansaavat irrottautumisen ihmisyydestä. Ikään kuin noustaan ihmiskunnan yläpuolelle, alueelle, jossa ei ole enää hyvää eikä pahaa, ei syyllisiä eikä syyttömiä.”

Friedrich Nietzschen kirja Hyvän ja pahan tuolla puolen on kulunut useimpien massamurhaajien käsissä.

Lauri itse alkoi vasta terapiaprosessin myötä ymmärtää, että hänen kostofantasiansa liittyivät lapsuuden traumoihin.

”Kun makasi kuralätäkössä ja päälläni hyppi kaksi poikaa, tapahtui niin sanottu dissosiaatio. Siinä ikään kuin siirryin pois ja suljin kivun kokemuksen. Jos tällaiset tilanteet toistuvat, se on täysin tuhoava kokemus. Ihminen hajoaa henkisesti pirstaleiksi.”

Mutta ihmiset reagoivat eri tavoin. Kun kaksi ihmistä joutuu lapsena hakatuksi, toinen murenee ja kehittää depression ja ehkä surmaa itsensä, toisella avautuu dissosiaation myötä kanava valkoiselle raivolle.

Valkoinen raivo liittyy flash back -tyyppisiin uudelleen dissosioitumisiin. Jokin alkuperäisen trauman kaltainen ärsyke saattaa laukaista sen.

”Äly tai sosiaalinen vuorovaikutus eivät heikkene, mutta etiikka, moraali ja tunnemaailma kytkeytyvät pois päältä.”

”Dissosiaatio on se mikä selittää, että ihminen voi nauttia tappamisesta ja toivottaa hyvää matkaa helvettiin.”

Kuka tunnistaa?

Lauri haluaa muistuttaa, että myös ihmisellä, joka tekee hirmutekoja, on oma elämänkaarensa. He ovat tunteneet rakkautta, he ovat sitä ehkä saaneetkin.

”Mutta mikä johtaa siihen, että ihminen päätyy tekemään tällaisia tekoja, on tavattoman monimutkainen prosessi.”

Jos yhteiskunta haluaa vakavissaan estää uusien auvisten ja saarien synnyn, Lauri suuntaisi katseen ja avun nyt niihin, jotka ovat joutuneet kokemaan vakavaa koulukiusaamista tai väkivaltaa.

”Nyt meillä kaikki huomio keskittyy niihin, jotka hakkaavat.”

Lauri elää traumansa kanssa, mutta ei tasapainossa. Dissosiaatio on lauennut kovan stressin tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusten yhteydessä.

”Silloin olen hakannut motin tai kaksi halkoja – ja mielikuvissani hakannut päitä poikki.”

Laurin mukaan jopa ammattilaisten on vaikea tunnistaa valkoista raivoa.

”Mustan raivon tunnistaa helpommin, mutta silloin saadaan kiinni arska tai kake, jotka viinapullosta tapellessaan saattavat puukottaa toisiaan. Mutta ei näitä massamurhaa suunnittelevia.”

Osa näistä hakee hoitoa, mutta silloinkin heitä on vaikea diagnosoida. Heissä on jotain outoa, mutta ei tunnisteta, mitä.

Laurin mielestä on hyvä, että aseiden saatavuutta pohditaan. Mutta se ei yksin ratkaise asiaa. Valkoisen raivon vallassa oleva ihminen hankkii kyllä aseensa.

Väkivaltapelit ja -videot voivat hänen käsityksensä mukaan aiheuttaa keskushermoston yliaktivoitumista ja antaa malleja väkivaltaisesta käytöksestä.

”Mutta ne eivät ole se olennainen laukaiseva tekijä.”

Laurin mielestä nykyisillä lähinnä kosmeettisilla toimilla ei tavoiteta näitä riski-ihmisiä, ei rajoiteta heitä eikä myöskään pysäytetä.

Hän uskoo, että yleisen tietoisuuden lisääminen ilmiöstä ja jo tapahtuneiden asioiden hyvin moniammatillinen, kiihkoton analysointi, veisi asiaa eteenpäin.

”Nyt tämän ilmiön ymmärtäminen on liian harvojen aivojen varassa. Nämä ovat niin moneen suuntaan ulottuvia, että yhtä ratkaisua ei ole.”

Lauri kantaa suurta huolta tämän ääriväkivaltaisen käyttäytymisen tulosta Suomeen. Jakamalla omat kokemuksensa hän haluaa auttaa yhteiskuntaa koulusurmien ymmärtämisessä ja ehkäisyssä.

Yhdysvalloissa tiedetään, että jokaisella uudella koulumurhaajalla on ollut selkeä tavoite päihittää edeltäjänsä.

”Meillä voi nytkin olla kymmeniä nuoria miehiä, jotka jo pohtivat, miten päihittää Auvinen ja Saari.”

Lauri ei ole haastateltavan oikea nimi, eikä hän esiinny jutun kuvituksessa.

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 40/2008 (ilm. 3.10.2008). Samassa lehdessä kerrotaan muun muassa, miten tunnistaa nuoressa vaaran merkit.

Lue myös, mitä psykiatri Jari Sinkkonen ajatteli Laurista jutun luettuaan.

Teksti
Katri Merikallio

Kuva
Pekka Lehtinen ja Markus Pentikänen

Keskustelu

”Vihan kiusaajia kohtaan voitti oikeastaan vain viha opettajia kohtaan. Ne vain katsoivat vieressä eivätkä reagoineet, vähän samaan tyyliin ajattelivat kai, kun Aino Kontula, että olisi pitänyt ottaa huumorilla. Muistan jo ala-asteella haaveilleeni joukkomurhasta koulussa. ”

Nimimerkki ”Mien” kirjoitus oli järkyttävä ja haluankin tuoda sitä nyt enemmän
esille, jotta mahdollisimman moni päättäjä ja myöskin opettajat tiedoistaisivat
enemmän meidän lastemme hädän. Jotain pitäisi tehdä enemmän, mutta mitä?

Valvontaako lisättävä, jotta yhä useampi lapsi voisi viettää välintunnit pelkäämättä
ikätovereidensa väkivaltaa? Laurin ja Mien kaltaisten lasten kärsimykset pitäisi
ottaa vakavasti, eikä vähättelyllä lisätä heidän taakkaansa. Se olisi meidän aikuisten tehtävä.

Tunnistan itseni ja ajattelen samoin, Ja haluan teurastaa kaikki.

On pelottavaa kun tunnistaa paljon samoja piirteitä itsessä. Olen monesti miettinyt vastaavan kaltaisia asioita. Oma lapsuuteni on ollut huomattavan saman kaltainen. Monissa meissä asuu se siemen. Hakekaa apua niin minäkin olen tehnyt.

olen samaa mieltä kun te kaikki että valvontaa pitäisi tehostaa kouluissa itse olen kanssa joutunu uhriksi yli 4v tuli masennusta ja itsemurhayrityksiä ja tekee vieläkin mieli koskaa heille mut ei ole tarpeeksi rohkeutta ja luulen että se ei mitään hyödyttäisi.

Se on helppo sanoa, että opettajien tulee puuttua. Itseänikin on kiusattu koulussa ja nyt itse toimin opettajana. Se kiusaaminen kun ei välttämättä ole näkyvää!!

Sen enempää kommentoimatta, löysin vanhoja kirjoituksia ja piirustuksiani kaivellessa tämän:

Viha on mustaa,
viha on valkoista punaista keltaista
Onko viha sairautta
Onko viha vain viha
VIHA ON SALLITTUA!
Tarvitseeko vihasta päästä yli. Ei.
Sillä tarvitsen vihan ja viillon.

Moi trolli. Tosiaankin löysin tuon runon, jos mulle kommentoit. Poistin siitä lopun jossa luki ”Älä terapoi tunteitani pois.” Viitaten silloiseen psykologiini. Avaan hieman itseäni; koulukiusattu ja eri tavoin omasta mielestäni ihmissuhteissa hyväksikäytetty ja perhetilanteiden traumatisoima. Tuon runon voi tulkita eri tavoin, ilmeisesti tulkitsit sen hyvin ulkopuolisesti, ilman kokemuksia viilloista tai yleensäkään ilmaisusta.

On se jännä, ettei tännekään voi kirjottaa todellisista asioista, ilman leimaamista.

Myyrmannin jälkeen nämä olivat mielestäni vain ajan kysymys.

Listaan hieman asioita, ja otan pointin huomioon jota on vähätelty. Tai itseasiassa – ei käsitelty ollenkaan, niinkuin kouluammuskeluja ei käsitelty (kun ei niitä ollut olemassa meidän ajatuksissamme).

Yleisesti käsitellään vain näitä silmittömästi, ei selekoidusti tehtyjä tekoja. ”Valkoinen raivo” toimii laukaisijana.

Ei-selektiivinen tuhoaminen

• Tuhoaja yleensä käsittää tekonsa vääryyden. Ampuu yleensä itsensä, tai tapatuttaa itsensä.
• Edellisen ylittämiskompleksi
• Haluaa saada jotain suurta aikaan – kompleksi omien tekojen tärkeydestä, ja itsensä merkityksestä
• Suurten traumojen merkitys ei niin kriittinen; illuusio
• Haluaa tehdä mielensä mukaisesti ja shokeerata
• ”Epäoikeudenmukaisuuksista” johtuva
• Trendikkyys
• Impulsiivihko

Yhdistämällä asioita huomataan että ”tuhoaja” toimii omien mieltymystensä vallassa, toteuttaen sitä mikä on ”oikein / siistiä / asianmukaista”. Lasken nämä tapaukset heikommaksi yleisesti ottaen, koska, tekijä tietää tekevänsä väärin. Näiden tapausten ennaltatunnistaminen on helpohkoa. Eivät yleensä salaile (mm. Lauri osittain), ovat muutenkin suhteellisen läpinäkyviä / yksinkertaisia persoonina, jotka toteuttavat vahvasti omaa idealismiansa.
Täten totean: Kysymyksessä joka tekee ”ei selektiivisen” ampumisen voi olla kuka tahansa normaalihko ihminen, joka ei vain suppressoi ”halua tehdä asia x”. Yleensä nämä tapaukset ovat vielä lisäksi obsessoituneita jonkinasteisesta traumasta.

Selekoidusti tehty systemaattinen tuhoaminen:
(ei vielä tapahtunut, ainakaan suuressa mittakaavassa Suomessa)

Samaistakaa itsenne multipersoonaan, joka voi olla melkein mitä tahansa. Käyttäytyy ystävällisesti, auttaa mummoja, kuitenkin voi olla julma kuin mikä. Manipuloi, ei tee virheitä, on ”kylmä” tilanteessa kuin tilanteessa – tai siis käyttäytyy rationaalisesti, jopa paniikissa. Osaa nauraa, olla surullinen (mukamas). Omaa sosiopaattisia taipumuksia, sekä halveksuu ihmisiä.
Laskisin ”Laurin” tapauksen yhdistelmäksi näitä kahta.

• Systemaattinen suunnittelu
• Traumojen merkitys suurempi
• ”Oikeutettu teko” – voidaan rinnastaa suoraan esim. terrorismiin.
• Tuhoamisen jatkuvuus tähtäimenä
• valitut kohteet
• Hyvin systemaattinen, kurinalainen harjoittelu / valmistautuminen
• Ei välttämättä halua ”saavuttaa suurta”, vaan poistaa ”epäoikeudenmukaisuutta” keinolla millä hyvänsä
• ”Tästä et selviä”
• Tuhoaminen – ”puhidstus / pahuuden eliminointi”
• rationaalinen
• Halveksunta ihmisyyttä kohtaan
• Julmuus

”He eivät ole pelottavia, jotka tekevät väärin. He jotka tietävät tekevänsä oikein, ovat niitä jotka ovat pelottavia.” – en muista kuka.

Dedikoitumisen aste on AIVAN eri tasoa kuin ei-selektiivisessä. Saattaa valmistella vuosia, etsiä kohteita, porsaanreikiä, ja muita exploitteja kyseistä eliminaatioprosessia varten.
Tunnistaminen vaikeaa, koska ymmärtää tekemisen jatkuvuuden kannalta kiinnijäämättömyyden tärkeyden (yleinen rationaalisuus). Täten tekijän on opittava manipuloimaan, piiloutumaan, samaistumaan. Saattavat omata sosiopaattisia piirteitä.

Nauroin kouluammuskelijoille. Järjetön tappaminen TRENDI-ILMIÖN perässä, koska on kiusattu / koettu asioita?
Ja mitä hyötyä? Ei niin mitään, Enter the copycat.
Teon rinnastin alkoholismiin: sorrutaan heikkoudessaan, ja lopuksi vielä tapetaan itsensä.
Bah, säälittävää. Silloin ei ole noustu suosta, ahdingosta, puretaan vain pahaa oloa.
Tapa-alkoholistit vaikea tunnistaa nuoruudessa? Ei? Samoin tämäntyyppiset ammuskelijat? No, niitä voi olla tusinassa kymmenen, kuka sitten toteuttaa…

Selekoivan ”eliminoijan” voi tunnistaa jonkinasteisista obsessioista, sosiopaattisuudesta.

Käytännön toimenopitetä on hyvin vaikea toteuttaa nyky-yhteiskunnassa.
Ensinnäkin ei edes ymmärretä ongelmaa, koska ei osata samaistua ”järjettömyyksiin”.
Toinen ongelma on ongelman syntyperä, siihen puuttuminen onkin käytännössä paljon hankalampaa.

Ideana on ymmärtää ns. ”arkkityypit” ja niiden yhdistelmät. Mikä synnyttää tapauksen x, mikä tapauksen y.
Kaikille asoille on looginen selitys, kuten varmasti näissä kiusatut osaavat samaistua ”tuhoajiin”, edes jossain määrin. Samasta asiasta ”kiusaamaton” ihminen voi sanoa ”Kuinkä tämmöistä järjettömyyttä voi tapahtua, en vain mitenkään voi ymmärtää”.
– ja ”meille” se on helppoa.

Kannattaisi miettiä kumpi on tässä tärkeämpää, ongelman hoito, vai ennaltaehkäisy. Mille polulle ihmiset päätyvät, on tapauskohtaista – johon vaikuttavat monet ympäristön asiat.

(Tietenkään asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin edellä mainitsin. Aihe on mahdotonta käsitellä lyhyehkösti)

Alkoi kyllä hiukan pelottamaan, koska tämä mies puki sanoiksi kaiken sen mitä minä olen tuntenut teini ikäisestä asti osaamatta kuvailla sitä mitenkään.. =/

Tunnistin itseni osittain tekstistä, mutta onnekseni tällä hetkellä en tunne Laurin kuvaamaa valkoista raivoa juurikaan, koska elämäni sujuu hyvin enkä tunne kokevani epäoikeudenmukaisuutta. Se, mikä minussa on vihan sytyttänyt on jo ala-asteaikainen koulukiusaaminen, joka vaikutti radikaalisti luonteeni kehittymiseen. Minulla kävi kuitenkin tuuri, kun tutustuin peruskoulussa minua puolustaviin ystäviin. Heidän tukensa ansiosta en masentunut tai eristynyt muista ihmisistä. Henkiset arvet koulukiusaamisesta kuitenkin jäi.

En kestä irrationaalista epäoikeudenmukaisuutta eli sitä, että joku täysin mielivallasta esimerkiksi egoaan pönkittääkseen toimii väärin toista kohtaan. Nykyään jo se, että luen uutisen, jossa esimerkiksi ylivoimalla on lynkattu heikompia, saa minut raivostumaan. Kiroan usein ääneen tällaisia asioita.

Tämä teksti todellakin kosketti minua.

Niin, nimettömänä haastateltu. Mistä tiedämme mikä on feikkiä ja mikä ei. Ja mikä on SK:n asenteellista politiikkaa? Miksi luottaisimme Kuvalehteen?

Eppäilen vähän: Olet juuri saapunut internetiin. Mikään ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. Vielä kummempaa on havaita, ettei painetussakaan mediassa tai televisiossa kerrota välttämättä koko totuutta. Kannattaa aina muistaa lähdekritiikki. Ymmärrät kuitenkin varmaan fiksuna ihmisenä, miksi tällaiset haastattelut usein tehdään nimettömänä.

Olin ala-asteella kiusattu. Mahdollisesti koska en nähnyt maailmaa samoin kuin oletan toisten nähneen. En tiedä mikä tarkalleen teki minusta kiusatun, mutta sitä olin. Olin myös kiusaaja. En ole siitä ylpeä. Kiusaajana ei tiedosta tekemäänsä pahaa. Väkivaltaa en suoraan kohdannut kuin muutamaan kertaan. Haukkumisen oppi sulkemaan pois, eikä se päässyt ihon alle. Ehkä juuri se tasoitti tietä, ettei omaa kiusaajana oloa tunnistanut kiusaamiseksi, vaikka kiusattuna mietti ettei toivoisi vastaavaa kenellekkään. Itselle viattomalta tuntuva heitto tai huomautus toisesta tai tämän tekemisestä vaikutti pilalta tai hauskalta herjalta. Tätä tehosti se että monet nauroivat. Samoin olen itse nauranut monille heitoille mitä kavereista kuulee, tai mitä he itse heittävät. Nykyään on tavanomaista, että porukalla ulkona ollessa koko porukka ”kuittailee” toisilleen sen minkä kerkeää ja parhaat jutut jäävät pitempään käyttöön. TV-sarjoista tuttua viatonta läpänheittoa, mutta nuorella ikää se ei siltä tuntunut. Varmasti osa asioita mistä itse olen pahoittanut kylmettymistä ennen mieleni olisivat nyt vain hauskoja tai vaikuttaisivat ainakin viattomilta. Voi hyvin olla että siksi opettajat eivät huomaa kiusaamista. Tunteiden hitaan ja varman kylmettämisen tukena oli myös haluttomuus näyttää omaa haavoittuvaisuuttaan. Osa kiusaajista kun lisäsi vettä vaan myllyyn kun huomasi että sanat tehoavat. En kokenut olleeni kiusattu enää ala-asteen jälkeen. Joko johtuen siitä, että itse olin niissä joita muut ei uskalla kiusata, ja jotka monet varmasti kokivat kiusaajiksi. Kuten jo totesin, en ole ylpeä siitä mitä olen tehnyt. Olen varma että moni on mennyt kotiin ylä-asteella manaten minua ja toivoen onnettomuutta osakseni.

Erilaisuudesta on helppo vitsailla vaikka ei pitäisi. Monet naurahtavat vitseille joille ei saisi. Työpaikkojen kahvihuoneissa puhutaan pahaa toisien työstä tai tekemisistä. Kyse ei tarvi olla edes siitä, että joku on erilainen, pelkkä erilainen työprosessi riittää. Se suorittaako tietyn asian ennen vai jälkeen kun muut sen ylensä tekevät voi riittää silmätikuksi tai vitsin aiheeksi joutumiselle. Koulut eivät ole ainoita paikkoja missä ihmisiä kiusataan. Työelämässä tunnollisesti työnsä tekevät voivat tulla hyväksikäytetyiksi, tai liian hitaasti työstään suoriutuvat voivat saada jatkuvaa ”hyväntahtoista” vitsailua siitä kuinka homman suorittaminen tuntuu kestävän.

Minusta tuo Laurin ulostulo on todella hyvä ja ajatuksia herättävä. Itse samaistuin ajatuksissani Laurin kohtaloon. Itsekin monella tasolla / tavalla aikanaan kiusattuna on todettava, että turha on syytellä tilanteesta vain opettajia tai sossun tätejä. On helppo osoittaa muita syyllisiä kuin itseään. Kuinka helppoa on kääntää katseensa muualle, kun näkee jotain kiusattavan. Meissä jokaisessa on omat defenssimekanismit jotka ovat joko estämässä kiusaamista tai kulkemassa niiden tilanteiden ohi suojellakseen enemmän omaa itseään. Harvassa ovat loppujen lopuksi ne, jotka aidosti haluavat katkaista kiusaamistilanteiden syntyminen/jatkuminen. Haluan toivoa kaikille kiusatuille voimia elämään. Ole Laurin tavoin oikeisiin ihmisiin yhteydessä. Kaikilla ei voimat riitä taisteluun ja silloin on viisautta kääntyä toisten puoleen.

Toivon että joku avaa tulen koulussa, vaikka omassani että saataisiin tälle roskalle jotain tehdyksi.
Joo on kamalaa ja on surullista mutta nyt voimme siirtyä Irlannin laina-asioihin…..

Todella sairasta opettaa ihmisille, että käännä toinenkin poski! Muulla esim. Budhhalaisissa maissa opetetaan lapsia pitämään puolensa ja suojelemaan itseään ja omaa reviiriään! Itseään pitää puolustaa ja näyttää, ettei saa kohdella epäoikeudenmukaisesti!

Ehkä se toisen posken kääntäminen vois olla perusteltua joissain tilanteissa, esim itse oon monesti välttänyt tappelun suhtautumalla välinpitämättömästi agressiivisiinkin provokaatioyrityksiin. Olen siis onnellinen että minulle tämä ohje opetettiin. Turhien väkivaltakierteiden välttämiseen tuo ohje on varmaan alunperinkin tarkotettu eikä universaaliksi säännöksi. Sitten kun 4 pitää kiinni ja 2 hakkaa ni ihan sama miten monta kertaa sitä poskee kääntää. Koulukiusauksessa pätee viidakon lait ja ainoo tapa välttää se on usein että pitää puolensa. Toisaalta huonolla tuurilla se vain vahvistaa kierrettä.

Itsestäni tuli koulukiusaaja kun muutimme kesken ala-asteen toiselle paikkakunnalle. Vanhalla paikkakunnalla ei kiusaamista esiintynyt. Kulttuuri vain oli suvaitsevainen ja kaikki oli ilmeisesti kasvatettu kotona ja koulussa tällaiseen arvomaailmaan. Uusi paikkakunta oli tässä suhteessa takapajula. Tulokkaana oli pakko syyllistyä lievään koulukiusaukseen, jotta ei itse joutuisi kiusatun asemaan. Kiusaamiskulttuuri tuntui siltä kuin olisi siirtynyt ajassa taaksepäin kivikauteen missä pätee syö tai tule syödyksi lainalaisuudet.

Pointtini onkin se, että jos tuollainen kulttuuri pääsee kehittymään, ei sitä kiusausta millään hyysäyksellä saada loppumaan, sama jatkuu sitten vaikka koulun ulkopuolella. Ongelma korjaantuu sitten kun kotona ja koulussa kasvatus on kunnossa. Ja siinä mielessä tuo toinen poski sääntö on hyvä, että jos kaikki sen sisäistävät niin kiusausta ei ole. Modernimpi lähestymistapa arvokasvatukseen on kuitenkin varmasti tarpeen.

Ja tiedoksi, että siellä ”Helsingissä”, joka on monen pelastanut, on ihan normaalia lähiön baarissa haukkua ketä tahansa sofistikoitunutta ja yhteiskunnan säännöillä pelaavaa ihmistä ”kouluampujaksi”, juurikin siksi, että tuollaisten kuittien heittäjät tietävät kyllä, mitä yrittävät uhrissa herättää. Sen valkoisen raivon.

Eivät ne kiusaajatkaan tyhmiä ole, vaikkei siihen toisaalta aina älyä hirveästi tarvita.