Koiran elämää: Nuori terrieri toipuu leikkauksesta, syö lääkkeitä ja käy fysioterapiassa

SK:n arkistoista: Mitähän eläin tästä kaikesta ajattelee?

eläimet
Teksti
Elina Järvinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Leikkaus tehdään salissa 4.

Potilas makaa leikkauspöydällä syvässä narkoosissa. Vihreiden liinojen alta näkyy vain jalka.

Jalan ympärille on kääritty läpinäkyvä leikkauskalvo, kuin tuorekelmu. Sen on tarkoitus suojata leikkaushaavaa niin, etteivät ihon bakteerit pääse leviämään elimistöön.

Kello 10.05 kirurgi Pauli Keränen tekee ensimmäisen viillon. Hän puhkaisee ihon ja nivelkapselin ja työntää tähystimen raajaan.

Eläinlääkäri Pia Björkenheim avustaa. Hän pitää jalkaa paikallaan, taivutetussa asennossa.

Lääkärit katsovat monitorin ruutua. Tähystimen pieni kamera välittää siihen kuvaa kipukohdasta, ärtyneestä nivelestä.

Potilas sairastaa osteokondroosia. Sen vuoksi nivelen rusto ei luudu normaalisti. Tietokonetomografiassa huomattiin lisäksi, että niveltä hiertää irtonainen luupala.

Nyt se otetaan pois, ja nivel puhdistetaan.

Operaatio on hankala, nivel on ahdas.

Mutta ennuste on hyvä, sillä potilas on kohtuullisen nuori.

Vihreiden liinojen alla makaa kahdeksan kuukauden ikäinen, ärhäkkä terrieri.

 

Pauli Keränen on Yliopistollisen pieneläinsairaalan ortopedi.

Hän hoitaa tuki- ja liikuntaelinten sairauksia Helsingin Viikissä. Kissoja, kaneja, frettejä ja marsuja.

Mutta ehdottomasti eniten koiria.

Pieneläinsairaalan potilaista noin 80 prosenttia on koiria. Se tarkoittaa lähes 14 500:aa koiraa vuodessa.

Kun Keränen valmistui eläinlääkäriksi 1980-luvulla, suurin osa potilaista oli metsästyskoiria. Varsinkin syksyisin niille sattui paljon haavereita, ”traumoja”.

Nyt potilaat ovat lemmikkikoiria, ja yhä useammin pieniä koiria, kääpiörotuja.

Syitä on kaksi. Pienet koirat ovat nykyään hyvin suosittuja – ja usein hyvin sairaita. Se johtuu jalostuksesta.

Kun rodun tiettyjä ominaisuuksia on haluttu vaalia, niiden kantajia on paritettu keskenään – vaikka kyseessä olisivat perheenjäsenet.

Keränen puhuu kapeasta geeniperimästä. Siitä perinnölliset sairaudet johtuvat.

Ehkä yleisin pienten koirien ortopedinen vaiva on patellaluksaatio, polvilumpion sijoiltaanmeno. Niitä Keränen leikkaa paljon.

Myös lonkkadysplasia, lonkkavika, on tavallinen. Se vaivaa isokokoisempiakin rotuja.

Näissä tapauksissa koiralle voidaan tehdä tekonivelleikkaus, aivan kuten ihmiselle.

Leikkauksia tehdään Suomessa muutamia kymmeniä vuodessa, mutta Keränen uskoo, että määrä kasvaa.

Hän itse tekee niitä Pieneläinsairaalassa.

Operaatio on iso ja kallis. Se maksaa 4000 euroa. Pelkkä tekonivel, proteesi, maksaa lähes 2000 euroa.

Keräsellä on työhuoneensa hyllyssä mallikappale tekonivelestä. Pieni pallo varren päässä ja erillinen kuppiosa. Metalli titaania, pinnoite timanttia.

Proteesin varsiosa työnnetään koiran reisiluun sisään ja pannaan kiinni pulteilla.

Kuppiosa porataan luujyrsimellä lonkkamaljaan. Luu kasvaa kiinni pieniin reikiin metallin pinnassa.

Leikkaus kestää valmisteluineen noin kuusi tuntia.

Proteesi on edistyksellinen. Kaikki ihmisetkään eivät saa sellaista.

”Lähinnä nuoret ja aktiiviset”, kuten Keränen sanoo.

Eläinsairaala on juuri aloittanut mittavan tutkimuksen, jossa se vertaa leikkauksen ja kipulääkkeiden vaikutuksia krooniseen lonkkakipuun. Kahden vuoden aikana Keränen ja hänen kollegansa Mikael Morelius leikkaavat arviolta 30 koiraa.

Yksi rajoite proteesiin kuitenkin liittyy. Se voidaan asentaa vain koiralle, joka painaa vähintään 15 kiloa.

Mutta kun sairaala saa käyttöönsä toisen proteesimallin, tekonivelleikkauksia aletaan tehdä jopa kaksikiloisille koirille, kääpiöroduille.

Yksityiset klinikat tekevät niitä jo.

 

Terrieri on maannut leikkauspöydällä vajaan tunnin.

Niveltä hiertänyt luupala on saatu pois. Se oli vasemman takajalan kintereessä, koiran kantapäässä.

Pala on nyt pihdeissä instrumenttipöydällä. Pieni, valkoinen paakku. Puolet pikkusormen kynnestä.

Osteokondroosi, luun ja ruston kehityshäiriö, on suhteellisen yleinen tällä rodulla, amerikanstaffordshirenterrierillä.

Amstaffi ei ole mikään soma karvaturri vaan lihaksikas ja tuimailmeinen vahtikoira. Alle puolen metrin korkuinen, mutta vahva kuin härkä.

Muitakin perinnöllisiä sairauksia rodulta löytyy: lonkkavikaa, silmäsairauksia ja ataksiaa, pikkuaivojen rappeutumista.

Niistä kerrotaan verkossa, Amstaffiyhdistyksen sivuilla. Sekin sanotaan, että sairauksia yritetään karsia Kennelliiton ohjelman avulla. Ohjelman nimi on Pevisa, perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma.

Pauli Keränen puhdistaa vielä koiran niveltä. Katse on monitorissa.

”Pyrin painamaan tuohon luuhun pieniä haavaumia, jotka vuotaisivat”, hän sanoo.

”Se kasvattaisi sieltä verisuonet ja uutta arpirustoa.”

Ruudulta näkee, kuinka hän painaa luuhun pieniä pystyviiltoja. Jokaisesta tirahtaa vähän verta.

”Tämä on vaivannut pitkään. Nivel on ollut hyvin ärtynyt.”

Asia kävi selväksi heti, kun Keränen työnsi tähystimen niveleen.

”Näkyvyys oli tosi huono. Kinner oli ihan täynnä villuksia.”

Villukset ovat vaaleita nukkalisäkkeitä nivelpussissa, hän täsmentää. Kun nivel tulehtuu, villusten verenkierto kiihtyy ja niistä tulee kirkkaan punaisia.

Ruudulla vilahtelee vielä punaisia hahtuvia.

”Tuossa niitä näkyy.”

Eläinlääkäri Aija Mehtälä seisoo sivummalla ja seuraa valvontalaitteista koiran vointia. Sydänsähkökäyrää, sykettä, verenpainetta, hengitystaajuutta, hapen ja hiilidioksidin pitoisuuksia, ruumiinlämpöä.

Ruumiinlämpö laskee helposti leikkauksen aikana, sen kanssa on oltava tarkkana. Nukkuvan lihakset eivät tuota lämpöä.

Erityisen hankalia ovat isot avoleikkaukset, kuten vatsa- ja rintaontelon leikkaukset. Etenkin, jos potilas on hyvin pieni tai karvattomaksi jalostettu. Lämpöä haihtuu väkisin, vaikka apuna ovat lämpöpatja ja kuumailmapuhallin.

Lämpöpatjan päällä amstaffikin tässä makaa. Mahallaan. Etutassu on nostettu kuonon viereen hätälääkkeiden varalta.

Hengityskone huokailee.

”Annatko Monocryl neljänollaa ja Prolene neljänollaa”, Keränen sanoo.

Aija Mehtälä kävelee kaapille.

Koiran nivel on nyt puhdas. Haavat voidaan ommella ja suojata haavalapuilla.

Sen jälkeen koira saa epiduraalin, kipulääkkeen selkäytimeen, ja se viedään heräämöön.

Eläinhoitaja Hanna Maronen tulee tarkistamaan, kuinka syvää unta potilas vielä nukkuu.

”Melkein nukutin viikonloppuna rotan”, hän kertoo.

”Mikäs tapaus se oli?” Keränen kysyy.

Sen häntä oli tarkoitus amputoida. Se oli loukannut sen jotenkin. Valmistelut ehdin tehdä, mutta sitten omistaja perääntyi.”

Keränen nousee tuolistaan ja riisuu suumaskinsa. Leikkaus on ohi. Se kesti puolitoista tuntia.

 

Mitähän koira tästä kaikesta ajattelee?

Sen vaivoja hoidetaan huippumenetelmillä. Koirien luu- ja nivelkirurgia on samalla tasolla kuin ihmisten.

Onko se kiitollinen?

Vai aiheuttavatko operaatiot sille lisäkipua, jota se ei osaa ilmaista?

Sitä ei varmasti tiedetä. Tarkkaan ei tiedetä edes sitä, miten koira ylipäänsä tuntee kipua.

Vielä parikymmentä vuotta sitten akateeminen kipututkimus uskoi, että eläimet eivät kärsi kivusta. Niiden aivokuori ei ole niin kehittynyt, että ne kokisivat tietoista kärsimystä.

1980-luvulla ajateltiin lisäksi, että kipu pitää pystyä itse verbaalisesti kuvaamaan. Siinä mentiin metsään. Vastasyntyneet tai vaikeasti vammaiset eivät kykene kertomaan kivustaan. Eivätkö he siis koe sitä?

Nyt tiede tuntee jo käsitteen pain in non-human animals, muiden eläinten kuin ihmisen tuntema kipu. Mutta sen tarkka olemus on yhä mysteeri.

Outi Vainio on eläinlääketieteellisen farmakologian professori Helsingin yliopistossa.

Hän uskoo, että koiran kipu on samankaltainen kuin ihmisen.

”En sano samanlainen, mutta samankaltainen.”

On tehty kokeita, joissa ihmisille, koirille ja rotille on annettu pieniä sähköiskuja. Ne ovat aiheuttaneet kaikissa samanlaisen väistöreaktion.

”Se tukee väitettä, että kipu olisi yhtä epämiellyttävää ihmiselle ja eläimelle.”

Vainio johtaa tutkimusta, jossa koiran kärsimystä yritetään selvittää. Tarkoitus on hyödyntää Yliopistollisen eläinsairaalan potilaita. Vainion työhuone on aivan sairaalan naapurissa, Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskuksessa.

Sairaalan vastaanotolle tulee jatkuvasti koiria, joilla on lonkka-, polvi- ja kyynärpäävaivoja, siis kroonista kipua. Tiedetään, että ihmisillä krooninen kipu vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, ajatteluun. Vainion ryhmä haluaa selvittää, näkyykö koirien kipu samalla tavalla.

Mutta miten koiran ajattelua voi tutkia?

Ryhmä on tehnyt testejä. Se on tutkinut terveiden koirien silmänliikkeitä.

Koira on istutettu tietokoneruudun ääreen, ja sille on näytetty kuvia: ihmisten kasvoja, koirien kasvoja, esineitä ja abstrakteja kuvioita. Infrapunakamera on seurannut, mihin koira suuntaa katseensa. Ja aivosähkökäyrä on mitannut, mitä aivoissa tapahtuu.

Kiinnostavia asioita on selvinnyt. Koirat katsovat pisimpään toisia koiria, lajitovereitaan. Toiseksi eniten ne katsovat ihmisiä, vähiten kuvioita.

Kasvoja ne lukevat ihan samalla tavalla kuin ihmiset: ne katsovat eniten silmien aluetta.

Mutta yksi seikka erottaa ne ihmisestä. Koirat katsovat kauimmin tuttuja kasvoja, ihmiset vieraita.

Koira tosin on ylipäätään aika kärsimätön. Se jaksaa tuijottaa ruutua vain keskimäärin minuutin.

Mitä näistä tuloksista voi päätellä?

Ainakin sen, että koira havainnoi maailmaa myös visuaalisesti. Ei pelkästään hajuaistinsa avulla, kuten on tavattu ajatella.

Se osaa myös lukea kuvan sisältöä, erotella kasvoja.

Ja kun se käsittelee informaatiota, sen takaraivolohkossa aktivoituvat samat alueet kuin ihmisellä. Mutta ne aktivoituvat nopeammin.

Onko koiralla siis nopeampi äly kuin ihmisellä?

”Se olisi viehättävä ajatus, mutta lopullista vastausta ei ole”, Outi Vainio sanoo.

”Koiran pää on pienempi, ehkä sen piuhatkin ovat lyhyemmät. Jos tässä nyt omaa lajiaan puolustaa…”

Koira ja ihminen ovat joka tapauksessa kiinnostava tutkimuspari. Väitetään, että ihminen ei pysty samanlaiseen kommunikaatioon minkään muun eläinlajin kanssa.

Ihminen alkoi kesyttää koiraa 15 000 vuotta sitten, joidenkin arvioiden mukaan jopa 30 000 vuotta sitten.

Ja kesy siitä tuli. Nyt koira elää ihmisen kodissa, nukkuu ihmisen sängyssä. Syö ihmisen ruokia ja pukeutuu ihmisen vaatteisiin.

Mitähän se siitä kaikesta ajattelee?

 

Eläinfysiologi Seppo Turunen uskoo tietävänsä.

Kolme vuotta sitten hän julkaisi kirjan, jossa pohti, miten ihminen suhtautuu eläimiin ja hyödyntää niitä. Kirjan nimi oli Lemmikkielämää.

Esipuheeseen hän kirjoitti pienen varoituksen: ”Tarkastelu saattaa ajoittain poiketa siitä, mihin lemmikkieläinkirjallisuudessa on totuttu.”

Se poikkesi. Turunen oli kriittinen.

Hän oli kriittinen koko lemmikkieläinharrastusta kohtaan.

Suomessa arvioidaan olevan noin 650 000 koiraa, enemmän kuin koskaan ennen. Kissoja on vielä enemmän, jopa miljoonaa.

Isossa-Britanniassa on molempia noin 8 miljoonaa, kertovat tilastot neljän vuoden takaa. Yhdysvaltojen luvut ovat omaa luokkaansa: 94 miljoonaa kissaa, 77 miljoonaa koiraa.

Ihminen kerää kotiinsa lemmikkejä mutta samaan aikaan vieraantuu luonnonvaraisista eläimistä, Turunen sanoi.

”Brittilapset osaavat tunnistaa useampia Pokémon-leluhahmoja kuin tavallisia luonnoneläimiä.”

Suhde luontoon vääristyy. Jos esimerkiksi syntyy tilanne, jossa luonnoneläin uhkaa lemmikkiä, ei ole epäilystä, kumpi on tärkeämpi.

”Jollain tasolla lemmikkieläin ei omistajan ajatuksissa edes kuulu eläinkuntaan.”

Tavallaan se on eläin, joka elää ihmisen elämää. Pitääkö se siitä?

Turunen väitti, että koira ei pidä lemmikkinä olemisesta. Päinvastoin.

Yhä useampi koira elää kaupungissa, ahtaassa asunnossa. Keskuslämmitysilma on sille liian kuiva.

Suurimman osan päivästä se on yksin, laumaeläin. Liikkuminen on rajoitettua.

Ja kun se pääsee ulos, se kulkee hihnassa, ihmiseen kytkettynä, parhaassa tapauksessa mekko päällä.

Se syö liikaa, sillä sen ikivanha perimä panee sen hotkimaan saaliin aina, kun sitä on tarjolla. Se lihoo ja voi huonosti.

Se ei saa käyttäytyä lajilleen ominaisella tavalla. Se ei saa lisääntyä. Naaras ei saa hoitaa pentujaan.

Lajitovereitaan se näkee ohimennen, jos silloinkaan.

Lemmikeistä on tullut ihmisen viihdyttäjiä, Turunen totesi. ”Mitä enemmän ihmisen ja eläimen yhteiseloon perehtyy, sitä paremmin joutuu huomaamaan, että eläin on kuitenkin vain välikappale jonkin meille tärkeän tavoitteen toteuttamiseksi.”

Kirja herätti huomiota. Ehkä Turusen taustakin vaikutti: hän on Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja.

Syntyi keskustelua, mutta sitten laineet tasaantuivat.

”Lemmikit ovat mahtava bisnes. Ei sellaiselle mitään tehdä”, Turunen sanoo nyt.

Hän on oikeassa: lemmikit ovat iso bisnes. Vuonna 2012 niiden ruokaan ja tarvikkeisiin käytettiin Suomessa 130 miljoonaa euroa, eläinlääkintäpalveluihin 189 miljoonaa euroa – yli puolet enemmän kuin viisi vuotta aikaisemmin.

 

Toinen Turusta piinaava asia on jalostus.

Jalostuksella on pitkä historia. Jo 1700-luvun Isossa-Britanniassa ajateltiin, että koirien tulee olla puhdasrotuisia, jalosukuisia, kuten eliitin. Se oli ihanne.

Valintoja tehtiin ulkonäön perusteella. Ja koska genetiikkaa ei tunnettu, seuraukset, vaikeat sairaudet, olivat yllätyksiä.

Turunen leikkii ajatuksella, että ihmisiä jalostettaisiin niin kuin koiria.

Ensin samoja valiomiehiä käytettäisiin siitosyksilöinä ja myöhemmin heidän jälkeläisiään paritettaisiin keskenään. Muodostuisi ihmisrotuja, joita määrittäisivät tietyt ulkoiset piirteet: lyhytraajaisia, pitkäselkäisiä, suurisilmäisiä, pieninenäisiä. Geneettisesti samanlaisia ja hyvin sairaita.

Koirille on käynyt näin. Joistakin roduista on tullut suorastaan kantaisiensä irvikuvia, Turunen sanoo.

Hän ottaa esimerkiksi Suomessakin suositun seurakoiran, pienen cavalier-spanielin. Sen yleisin neurologinen sairaus on syringomyelia. Koiran aivot eivät mahdu kallokoppaan vaan työntyvät selkäydinkanavaan. Eläin kärsii jatkuvasta sykkivästä kivusta ja päänsärystä.

Toinen hyvin vaikea laji on poimuinen shar pei. Sillä on vakavia silmäsairauksia ja hengitysvaikeuksia. Sen valtavat ihopoimut tulehtuvat ja kipeytyvät. Rodun tuonti Suomeen ehdittiin jo kieltääkin, mutta EU-jäsenyys vapautti sen jälleen.

”Koiranäyttelyitä voisi kritisoida tässä yhteydessä”, Turunen sanoo.

”Ne pitävät yllä ulkonäkönormistoja.” Tilanne on hankala. Vaikka koirajärjestöt laativat erilaisia jalostusohjeita ja -ohjelmia, yksittäisillä kasvattajilla ei ole velvollisuutta niitä noudattaa.

Ja toisaalta käsitys siitä, miltä jonkin rodun pitää näyttää, on vahva. Rotuyhdistykset listaavat ominaisuudet kuononpäätä myöten.

”Kirsu ehdottomasti musta”, ohjeistaa Amstaffiyhdistys.

”Lemmikit ovat hirveän vaikea asia”, Seppo Turunen sanoo.

Hän pohtii, voitaisiinko lemmikkejä alkaa sertifioida, niin että terveitä ja luontoystävällisiä rotuja suosittaisiin. Tai voisivatko ihmiset ottaa yhteisiä lemmikkejä? Tällöin yhdestä eläimestä pääsisi nauttimaan useampi ihminen – vähän niin kuin eläintarhassa.

”Ymmärrän oikein hyvin myös sen myönteisen puolen, mikä niihin liittyy.”

Turusen omassakin perheessä oli lapinkoira, kun lapset olivat pieniä. Musti.

Se tosin ostettiin häneltä kysymättä.

 

Leikkauksesta on neljä viikkoa.

Amstaffi toipuu. Se käy fysioterapiassa ja syö lääkkeitä. Arthryliä aamulla, Gabapentiniä aamulla ja illalla.

Lääkkeet ovat samoja, joita ihmiset syövät. Gabapentiniä määrätään hermokipuun ja epilepsiaan, Arthryliä nivelrikkoon.

Potilas voi hyvin. Leikattu jalka liikkuu jo lähes samalla tavalla kuin toinen takajalka.

Mutta leikkauksen jälkeen oli vaikeaa.

Koira oli rauhaton ja hämmentynyt. Näytti siltä, ettei se ymmärtänyt, mitä sille oli tapahtunut. Jalkaa särki. Muovinen suojakauluri hankasi. Koira ei saanut nukuttua, se vain vikisi, itki.

Tikit poistettiin kaksi viikkoa leikkauksesta. Samalla päästiin suojakaulurista. Elämä helpottui.

Lääkkeitä on kuitenkin syötävä vielä kaksi kuukautta, ainakin. Ja fysioterapiassa on käytävä yhteensä kymmenen kertaa. Se maksaa.

Operaatio on ylipäänsä tullut kalliiksi. Tutkimukset ja leikkaus veivät noin 3 000 euroa.

Eivätkä lääkärikäynnit jää tähän. Koiran niveliin kehittyy tulevaisuudessa nivelrikko. Se on lähes varmaa. Nivelrikkoa ei voida parantaa, ainoastaan lääkitä. Ääritapauksessa jalka voidaan jäykistää.

Rahaa kuluu.

Mutta vaihtoehtoja ei ole.

Tuimailmeinen terrieri on omistajalleen äärimmäisen rakas. ”Aivan ihmeellinen.”

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 30/2014.

Vuosi operaatiosta: Paraniko terrierin nivelvaiva kalliilla leikkauksella?