Hyljejahdissa Perämerellä: ”Ei riitä, että on kiikari ja tarkka näkö”

SK:n arkistoista: Se on geeneissä, kun hylkimiehet lähtevät hallin perään.

hylkeet
Teksti
Pekka Ervasti
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Jäätä, jäätä – horisontin täydeltä jäätä. Valkeaa tasaista jäätä. Sitten rikkonaista harmaata ahtojäätä ja kohta kerrostalon korkuisia turkoosikylkisiä jääröykkiöitä. Hamasta idästä hamaan länteen – niin pitkälle kuin hylkeenmetsästäjä kiikarillaan erottaa.

Kalastajamallinen Norppa-alus hivottelee kiintojään reunaa jossakin Nahkiaisen majakan näköpiirissä Raahen edustalla. Yhdeksänmetrinen himankalaispaatti on varustettu hylkeenpyyntiin. Perässä roikkuu telineellä valkoinen julla. Pikkuvene pudotetaan vesille heti, kun hylkeen pyrstö vilahtaa. Takakannella makaa reunaa vasten myös kaksi ajopuuta – suksenmallista, potkurimaista kulkupeliä, joilla metsästäjä pääsee liukumaan heikkoakin jäätä pitkin lähemmäksi saalista.

Peippo on jo pitkään livertänyt Espan puistossa ja kukkapenkit puskevat manterella krookuksia, mutta Perämerellä on juuri viime viikkoina ollut parhaat jäät hylkeenmetsästykseen. Hylkimiehiksi itseään kutsuvat metsästäjät lähtevät merille kaiken kokoisilla veneillä kaiken kokoisista satamista pitkin rannikkoa. On ihan pakko lähteä. Se on geeneissä.

Norpan hytissä ruoria sompailee himankalainen Timo Mäkelä. Hän seuraa matkan edistymistä myös läppärin gps-näytöltä. Ruorimiehen käden ulottuvilla on lisäksi nivaska jäätilannekarttoja, jotka on printattu maissa ennen lähtöä. Repaleisten jäämassojen rikkoma metsästysalue on valtaisa labyrintti, joka kattaa koko Perämeren Kemin perukoille asti.

Veneen omistaja, niinikään himankalainen Sauli Kurikkala istuu veneen katolla valkoisessa haalarissa ja tarkkailee jäälakeutta vahvoilla kiikareilla.

Takakannella kiikaroi Pentti Lehtinen, entinen ammattikalastaja ja ikuinen hylkimies. Pentti on vetäissyt ylleen valkoisen, kertakäyttöisen maalarin suojahaalarin. Valkoiseksi maalattu hyljekivääri on hollilla kajuutassa. Hirvikivääriä pienikaliberisempi ase on tarkkuutettu sadalle metrille, mutta kyllä se osuu 200 metriltäkin.

Pentti ei tykkää maisemista.

”Halli ei makaa tällaisilla kovilla jäillä. Se suosii rikkonaisempaa jäätä. Norppa  makaa kovalla, kestävällä jäällä.”

Hylkimiehen kannalta hallin eli harmaahylkeen ja itämerennorpan ero on siinä, että edellistä saa metsästää, mutta jälkimmäinen on rauhoitettu. Kokenut metsästäjä erottaa ne helposti. Norppa on pienempi, tummempi ja sen pää on pyöreämpi. Halli on harmaampi – joskus jopa kellertävä – isompi ja sen pää on pitempi, sillä on selkeä, pitkähkö kuono.

Halli on tulokas Perämerellä. Kun Pentti aloitti hylkeenmetsästyksen puoli vuosisataa sitten, hylkimiehet jahtasivat vain norppaa. Halleja ei juuri näkynyt, ja norpasta sai jopa tapporahan. Kun laski yhteen tapporahan, nahkan ja traanin eli rasvan arvon, yksi norppa tuotti metsästäjälle tilin, jonka työmies sai maissa kahdessa päivässä.

Sitten norppakanta romahti. Kaloihin ja äyriäisiin rikastuneet ympäristömyrkyt tekivät naaraista hedelmättömiä. Tuli rauhoitus.

Ympäristömyrkyt on nyt saatu kuriin, mutta norppa on edelleen rauhoitettu. Halli sen sijaan porskuttaa. Koko talven auki pidettävät laivaväylät ja pesimäjäiden upeneminen etelämpänä ovat vetäneet halleja pohjoisemmaksi. Itämerellä halleja ui jo 26 000 yksilöä. Kanta määritelläänkin niin elinvoimaiseksi, että se kestää hyvin metsästystä. Näin halutaan myös vähentää ammattikalastuksen hyljevahinkoja. Suomessa metsästyslupia myönnetään vuodessa 900–800, mutta saalismäärä jää alhaisemmaksi. Vuonna 2011 ammuttiin 62 hallia, kun lupia olisi ollut 797.

Jääkenttä junnaa yksitoikkoisesti ohitse veneen oikealla puolella. Avomeri aukeaa hallinharmaana vasemmalla. Sillä suunnalla on etelä ja vapaa vesi. Jossakin horisontin takana lymyää Maakalla, josta hylkimiehet lähtivät aamutuimaan jahtireissulleen.

Maakalla on oikeastaan vain karu, ylisuuri karikko. Nokkansa se nosti merestä vasta 1400-luvulla. Lännen puolelle muutaman kilometrin päähän kohosi toinen laaja kivikko, Ulkokalla. Mantereen suuntaan, kohti Kalajokea sojottaa kolmas  röykkiö, Merisääri. Se on edelleenkin vain merilintujen reviiriä.

Kalastajat ja hylkeenpyytäjät sen sijaan valtasivat isommat Kallat nopeasti. Nyt on Ulkokallassa majakka ja Maakallassakin on jo yli 200 vuotta ollut jopa kirkko  ympärillään kymmeniä pieniä majoja, pyyntimiesten ikiaikaisia kämppiä. Saari sai 1700-luvulla rajoitetun itsehallinnon, karikäräjät. Se päättää edelleen suvereenisti, ketkä saavat saarelle asettua. Kämppäoikeus kulkee visusti suvuissa.

Kun vesi alkaa tippua Kallan kirkon paanukatolta, mökkikylän kapeille kujille ilmaantuu kuin tyhjästä hylkimiehiä eri puolilta rannikkoa. Koolla on hurjan näköinen galleria meren ahavoimia äijänköriläitä kintereillään aina muutama  nuorempi oppipoika, ettei vuosisatainen jahtiperinne vain pääse katkeamaan. Monet kelpaisivat basisteiksi mihin tahansa death metal -hevibändiin jo pelkän ilmiasun perusteella.

Sauli Kurikkalan eno ja äidin isä olivat innokkaita hylkimiehiä. Ampumaharjoituksetkin ukot aloittivat Himankakylällä jo tammikuussa,  kuukausia ennen kuin jahti varsinaisesti alkoi. Äijät tarkkuuttivat pyssyjään lumisen pellon yli tulitikkulaatikkoon, joka oli kiinnitetty ladon seinään.

Kurikkalan punaiseksi maalattu kämppä on lähellä rantaa. Muutaman neliön huone kerrossängyllä ja laverilla, takalla ja kaasukeittimellä. Yksinkertaiset ikkunat itään, etelään ja pohjoiseen, ovi länteen. Pieni tila täyttyy nopeasti ukkojen jahtijutuista ja tympeästä traanin hajusta. Sauli on pistänyt hylkeenlihan kiehumaan.

Hallin kuutti saatiin saaliiksi jo edellisenä päivänä, tulomatkalla saareen. Se makoili rikkonaisella jäällä yksikseen. Moottorin liikuttamasta veneestä hyljettä ei saa ampua. Sauli laskeutui jullaan ja souti varovasti muutaman neliön jäälautalle satakunta metriä kuutista. Soutuveneestä on hankala osua merenkäynnin vuoksi. Jäänpäältä saaliin saa vakaammin tähtäimeen. Ensimmäisen laukauksen on osuttava kuolettavasti päähän, muuten eläin livahtaa railoon.

Hylje nyljettiin kymmenessä minuutissa. Mustapilkkuinen nahka käärittiin paksun rasvakerroksensa kanssa jätesäkkiin ja heitettiin viileään varjoon takakannelle. Sauli viilsi ruhosta vielä parhaat paistit ja maksan mukaan. Suolistusjätteet jäivät jäälautalle luonnon kiertokulkuun, merikotkien ja lokkien syötäväksi.

Pannussa voilla ja sipulilla paistettu kuutin maksa sulaa suussa kuin suklaa, luomuruokaa parhaimmillaan. Pelkässä suolavedessä keitetty hylkeenliha on sitä vastoin mäkkärisukupolven edustajalle äkkiseltään eksoottinen elämys. Sauli maiskuttaa huuliaan, mutta Pentti sai kiintiönsä täyteen kauan sitten. ”Ei se ole hyvää!”

Kun jahdissa oltiin aikoinaan jäällä viikkoja, traanilihasta tuli vakava yliannostus. Pirtu oli juotu parissa päivässä, purkkilihat syöty viikossa ja sen jälkeen oli tultava toimeen saalislihalla, kovalla leivällä ja Mielihyvä-pussipottumuusilla.

”Viikkotolkulla syötiin vain Mielihyvää ja hylkeenmaksaa. Lopulta näin untakin sianlihasta.”

 

Ulkomeren jääkentällä mittasuhteet vippaavat. Jääröykkiöt näyttävät metsäsaarekkeilta ja lakeus avoimelta suolta. Voisi luulla olevansa keskellä kainuulaista korpimaisemaa. Puuttuu vain ukkometso männyn latvasta.

Ei riitä, että on kiikari ja tarkka näkö. Pitää tietää, mitä rajattomasta valkeudesta etsii. Varjot, jäiden rosot ja merimerkit pilkuttavat näkökenttää, harhauttavat silmää.

”Tuolla on jotain”, Sauli osoittaa hylkeennahkaisella kintaallaan oikealle. ”Tuolla missä tuo lintu lekuttelee.”

Ruorimies pudottaa vapaalle. Toyotan 200-hevosvoiman meridiesel hiljenee. Kaikki kiikarit kääntyvät samaan suuntaan. Tuuli humisee. Veneen laita rahisee jääkentän reunaan.

Pentti saa ensimmäisenä valmiiksi lajimäärityksen. ”Se on kotka. Oisko tuo syömässä hylkeenpoikasta?”

Hylkimiehet eivät ole jahdissa yksin. Maaliskuussa syntyneet hylkeenpoikaset makaavat jäällä. Muutaman viikon imetyksen jälkeen emo jättää ne omilleen. Kotka etsii ateriaa lohkareiden seasta, eikä erottele hallia norpasta.

Timo lisää taas kierroksia ja matka jatkuu. ”Kun löydettäs killalauma.”

Näihin aikoihin hallit kerääntyvät isoihin kiimalaumoihin. Niissä voi olla satoja hylkeitä, jotka ovat niin keskittyneitä parinmuodostukseen, että unohtavat ympäristön. Eivät ne silloin piittaa aina edes laukauksista.

Pentti on sellaiseenkin porukkaan törmännyt. ”Rupesin ampumaan ja sanoin kavereille, että huutakaa sitten, kun tulee luvat täyteen.”

Himangan, Lohtajan ja Kälviän hylkimiehillä on tällä jahtikaudella lupa 110  halliin. Kausi kestää huhtikuun puolivälistä heinäkuun loppuun.

Sauli pitää lupapapereita mukana veneessä. Nipussa ovat myös lomakkeet, joilla tehdään saalisilmoitus riistakeskukselle. Toistaiseksi on tänä keväänä vasta kahdet paperit täytetty.

 

Norppa-veneen keula halkoo gps:n mukaan keskimerta, kuvitteellisella nollalinjalla, joka kulkee Perämeren halki. Tästä on yhtä pitkä matka Ruotsiin ja Suomeen.

Timo on noussut kiikaroimaan kattoikkunasta. Hän pitää ruorin suunnassa jaloillaan. Pentti ei tarvitse kiikaria nähdäkseen kaksi hyljettä muutaman sadan metrin päässä. ”Mitäs me noille tehdään?”

Kysymys lienee retorinen, sillä Sauli ryntää jo ahterin suuntaan laskemaan jullan vesille. Pentti koppaa aseen kajuutasta ja hyppää perätuhdolle katse tiukasti jääkentälle. Matalammalla istuessa hylkeet katoavat jääröykkiöiden taakse, mutta siellä ne ovat. ”Välimatka pitäisi saada puolitettua.”

Jäästä on taas harmia. Kiintojään reunalle on yön aikana muodostunut  parikymmentä metriä leveä ja pari senttiä paksu riite, plaahinen, joka helisee ja rutisee jollan alla kuin joku pudottaisi kristallikruunun marmorilattialle.

Emoalukseen jäänyt Timo näkee, kuinka hylkeet nostavat päänsä heti pystyyn. Se on huono merkki. Ne ovat kuulleet tulijat.

”Nyt toinen jo pudotti itsensä railoon”, Timo kiroaa. Sitten katoaa myös toinen musta piste avantoon. Lakeus on taas tyhjä ja valkoinen. Timo huitoo jullamiehet takaisin.

Sauli ja Pentti kömpivät partaan yli veneeseen. Julla jätetään kuitenkin köyden päähän hinaukseen. Kaiken varalta.

Kotia kohti. Hylkimiehet Pentti Lehtinen, Olli ja Jorma Pöyhtäri pitävät taukoa paluumatkalla joskus 1960-luvulla.
Kotia kohti. Hylkimiehet Pentti Lehtinen, Olli ja Jorma Pöyhtäri pitävät taukoa paluumatkalla joskus 1960-luvulla.

Norppa-alus on ruotsinlaiva verrattuna Pentin jahtiveneeseen 1960-luvulla. Yksi sellainen makaa vielä kumollaan Maakallassa kuin iso ruskea kilpikonna.

Puinen hylkeenpyyntivene, fälläri, oli paitsi kulkupeli myös hylkimiesten asumus. Samaan asumismukavuuteen saa tuntumaa, jos nyt raahaa tyhjän kylpyammeen talvella kerrostalon parvekkeelle ja asustelee siellä muutaman viikon. Kokeilun  perusteleminen kotiväelle ja naapureille saattaa tosin olla vaikeaa.

Fälläri puksutteli eteenpäin pienen keskimoottorin  voimalla. Matka taittui myös purjeella tai työntämällä venettä kölin päällä pitkin jääkenttiä. Mukana seurasi  tietysti aina myös pieni julla – pirunkenkä.

Veneen raahaaminen rosoisella jääkentällä oli extremeä jo ennen kuin extremestä  tuli trendilaji. ”Siinä oli kahvinporojen väli aika lyhyt”, Pentti muistelee taukojen tiheyttä. ”Kyllähän sitä aina silloin tällöin myös pulahdeltiin, mutta yleensä sieltä pääsi ylös ja sai itsensä kuivaksi.” Yleensä oli kuitenkin pakkaskeli, ja yleensä vaatteet jäätyivät ikävästi päälle. Yleensä kuitenkin selvittiin.

Kun sopivan kiinteä jääkenttä löytyi, fälläri jätettiin paikalleen ja jahtimiehet  erkanivat päiväretkille kukin omille suunnilleen. Tukikohdan merkiksi nostettiin lippu salkoon, mutta viisainta oli silti liikkua visusti yhtä kompassisuuntaa mennen tullen.

Onnekas hylkimies toi ajopuulla illalla takaisin tukikohtaan neljä tai viisi hylkeennahkaa traaneineen. ”Koko ruppia ei kuletettu. Maksa ja parhaat lihat otettiin kyllä mukaan.”

Ennätysvuonna 1966 Pentin porukka sai 86 hyljettä.

Lastin kuljetus maihin oli oma operaationsa. Jos nahkoja oli paljon, veneeseen piti asentaa lisälaidat. Paluumatkalla saattoi joutua kököttelemään jäällä päiväkausia traaninahkojen seassa odottamassa, että väylä aukeaisi mantereelle. Siinä miehet kypsyivät ja taljat härskiintyivät. Maissa ei tarvinnut kotijoukkoja hoputtaa saunan lämmitykseen, kun traanilta löyhkäävä hylkimies tuli halausetäisyydelle.

Joskus sai kyydin jäänmurtajalla, ainakin jos oli hätätilanne. Pentti muistaa, kuinka yksi kavereista sai nylkemistään hylkeistä ilkeän traanimyrkytyksen. Kivulias käsi turposi nyrkkeilyhanskan kokoiseksi. Nykyisin saalis nyljetäänkin kumihanskat kädessä.

 

Taas on jotain kiikarissa. Tumma pää pilkottaa lumesta jääkentän reunalla. ”Mikä ihme…” Lajinmäärittely kangertelee.

Timo ohjaa lähemmäksi. Hylje se ei voi olla, sillä otus ei reagoi lainkaan. Ei pakene, ei edes liikahda.

”Pöllö, perkele!”

Muuttomatkalla uuvahtanut sarvipöllö kampeaa vaivalloisesti siivilleen, mutta jaksaa räpiköidä vain kymmenkunta metriä sivummalle. Paluumuutto Suomeen on keskeytynyt pakkolaskuun Perämerelle. Jos pian ei löydy paria mehevää myyrää, pöllön päivät ovat luetut. Tilanne ei ole tyystin toivoton. Joskus jääkentillä juoksentelee laivoista tippuneita rottia.

Iltapäivän lopulla hylkimiehet tulevat jäisen labyrintin umpiperään, kiintojään viimeiselle reunalle. Tämän pitemmälle ei Norppa-alus pysty etenemään. Aikomus yöpyä Hailuodon Marjaniemessä Oulun edustalla täytyy unohtaa. Mutta hylkimies on kuin suomalainen sotilas. Hän ei koskaan peräänny. Hän vain tekee 180 asteen käännöksen ja etenee jälleen. Takaisin Maakallaan.

Kun metsästys on henkisesti ohi, ehtii pohtia sellaisia vähäpätöisempiä seikkoja kuin säätä. Tuuli on ärhäköitynyt ja räntääkin ripsii. Pentti tiiraa taivaanrantaan kuin silloin ennen, kun reissussa ei ollut mukana radiota eikä sen tuomia sääennusteita. Pitkät sateenkynnet raapivat kellertävää horisonttia.

Kippari pistää hytin lasinpyyhkijät päälle. Kosteus tiivistyy silti ikkunoihin sitkeäksi huurteeksi, jota pitää kaapia pois lastalla tavan takaa.

Koillistuuli yltyy edelleen. Vaahto kulkee pitkin aallon selkää. Alus kiertää ja vatkaa. Penkillä on vaikea pysyä, seisten on hankala olla. Katse etsii kiintopistettä horisontista. Ulkokallan majakkaa ei näy. Ei näy vielä moneen tuntiin.

Kiintojäästä on irronnut metrisiä jäätelejä. Ne lilluvat matalina ja salakavalina aaltojen katveessa. Mainitsiko joku, että Titanicin uppoamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta?

Norppa-alus yrittää luovia jäälauttojen seassa kuin avaruusluotain asteroidivyöhykkeessä. Läpi on mentävä, vaikka kulmissa kolisee. Yhtäkkiä ollaan yhtä alttiina elementeille kuin hylkimiehet ennen vanhaan. Merivesi on mittarien mukaan –0,6-asteista. Siinä ei pitkään räpiköi, putosipa sekaan nykyaikaisesta lasikuituveneestä tai puisesta fälläristä.

Yleistä apeutta ei ole omiaan nostamaan tietoisuus, että tällä tuulella irtojäät pakkautuvat Maakallan haminaan sellaiseksi äyrääksi, että maihin pääsy voi vielä olla työn ja tuskan takana. Se on ainakin varmaa, että jos ikinä vielä saunaan päästään, niin lauteet keinuvat alla ilman kaljahömpsyäkin. Tottumattoman merenkulkijan korvan tasapainoelin heittää kuperkeikkaa päiväkausia.

Sitten päivän viimeinen harmaahylje suvaitsee näyttäytyä.

Se pulpahtaa näkyviin aivan keulan edessä. Halli puhkaisee mustan aallonkyljen pitkällä kiiltävällä kuonollaan ja ampaisee mainingin läpi kuin torpedo. Sillä on täällä kotikenttäetu, eikä merenkäynti näytä haittaavan sen korvan tasapainoelintä pätkääkään. Ehkä siellä on silakkaparvi, johon halli katosi ulapan alle.

Tulipahan nähdyksi.

Norpan kajuutassa vallitsee yksimielisyys, että hyvä kun tultiin. Hyljejahti ei ole koskaan hukkareissu.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 19/2012.