Mirkka Lappalainen ja aika, jolloin suomalaiset hyökkäsivät Ruotsiin

SK:n arkistoista: Tutkijatohtori on seurustellut kaikenlaisten tyrankien, sössijöiden ja katteettomien sankareiden kanssa.

hän
Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Filosofian tohtori, dosentti Mirkka Lappalaisen teos Pohjolan leijona, Kustaa II Adolf ja Suomi 16111632 (Siltala) sai tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkinnon. “Pohjolan leijona on tietokirja, joka imaisee mukaansa ja auttaa ymmärtämään, mistä olemme tulleet ja keitä olemme”, palkintoperusteluissa todetaan.

Lappalainen on useasti palkittu tietokirjailija. Viime vuonna hänet sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon teoksellaan Jumalan vihan ruoska, Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697 (Siltala).

Suomen Kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt kirjoitti Hän-henkilökuvan Lappalaisesta syksyllä 2009, kun historiateos Susimessu (Siltala) nuijasodasta oli valmistunut. Se on tarina 1500-luvun lopulta, ajalta jolloin suomalaiset hyökkäsivät Ruotsiin.

Hän kertoi ryskänneensä pitkällä mökkilomalla vattupusikoissa. Sellainen riento vaatii syksyn tullen uudelleen orientoitumista, kun edessä on paluu yliopistoon uuteen, viiden vuoden virkaan. Se ei liene ole erityisen vaikeaa naiselle, joka on juuri selvinnyt 1590-luvun sisällissodasta Ruotsissa ja Suomessa seuranaan kaikenlaiset tyrankit, manipulatiiviset sadistit, sössijät ja katteettomat sankarit.

Mirkka Lappalaisen pusikot ovat Urjalassa. Hän mökkeytyi perusteellisesti virttyneitä villatakkeja, lonksuvia saappaita, Stephen Kingin romaaneja mutta akkautumaan hänestä ei vielä ole.

”Käytännössä olin mökillä koomassa”, hän sanoo. Kooma tarkoittaa tässä yhteydessä täydellistä palautumisaikaa. Lappalainen oli selvinnyt itselleen asettamasta tehtävästä: ”Miten oli mahdollista, että riitaisesta ja uskonnollisesti repaleisesta Ruotsista tuli 1600-luvun alussa tiukasti luterilainen, nouseva suurvalta? Mikä oikeastaan oli nuijasota, ja oliko Jaakko Ilkka lopulta kovinkaan tärkeä historiallinen henkilö? Ja kuka oli nuntius, Vatikaanin suurlähettiläs, Germanico Malaspina, joka kirjeissään visioi valtakunnalle ja Suomelle aivan uudenlaista tulevaisuutta?”

Vastaukset ovat luettavissa tässä kuussa ilmestyvässä Susimessu-teoksessa (Siltala). Lappalainen kirjoitti itsensä sujuiksi lukijoiden kanssa kolme vuotta sitten ilmestyneellä kirjallaan Maailman painavin raha, kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta (WSOY). Siitä hänet palkitsi Tieteellisten seurain valtuuskunta Vuoden tiedekirja -palkinnolla 2007. Sellaista lähteiden ja lauseiden hallintaa kutsutaan popularisoimiseksi.

Koska elämä ei ole pelkkää historiaa, vaan myös pieniä arkiratkaisuja, ei kai ketään pahenna, jos ryskäämiseen liittyen kysyy ”mehua vai hilloa?” Epämääräisen keskinkertaisen kysymyksen Lappalainen kuittaa sanomalla pakastaneensa vadelmansa.

 

Mirkka on lähiöpenska, Helsingin Pihlajamäestä, perheen ainokainen, isä prosessioikeuden professori, äiti psykologi ja kustannustoimittaja.

Vaarattomia kirjoja ei ole. Viisivuotiaana Mirkka sai joululahjaksi Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa. Se oli järistys. Jälkijäristykset heijastuivat ratkaisuihin 17 vuotta myöhemmin. Lappalaisesta ei tullut ohjaajaa, ei näyttelijää, ne haaveksimiset katosivat muutamassa viikossa Kallion ilmaisutaidon lukiossa, missä oppilaiden taiteellinen ja laaja-alainen hörhöytyminen oli Lappalaisesta enemmän ahdistavaa kuin huvittavaa. Hän ei viihtynyt.

”Kirjoittamisen opetus Kalliossa oli hyvä, vaikka kirjoittamisen tapani ei niin moderni ollutkaan. Historioitsijana oli aluksi hienoa, kun tekstissä oli runsaasti lähdeviitteitä, hienoa kun teksti oli oikein teoreettista. Ne illuusiot karisivat. Väitöskirja sai jo kronologisen kertomuksen muodon. Tarina on tässä yhteydessä vähän löysä sana.”

Hänellä on halua ja paloa kirjoittaa fiktiota eikä ”ongelmana ole mielikuvitus, vaan se, ettei oma tieteellinen tyyli saa puskea läpi. Sellainen kirjoittaminen, missä osa henkilöistä olisi todellisia historian henkilöitä, osa keksittyjä, ei ole mahdollista. Olen deletoinut aikamoisia kilotavumääriä.”

 

Lappalainen aloitti historian ja arkeologian opiskelun. Aivan erityisesti häntä kiehtoi Normandian maihinnousu. ”Alun perin ei ollut tarkoitus, ei todellakaan, perehtyä suurvalta-aikaan, koska siihen liittyvä kansallismielinen asenne ei kiinnostanut.”

Mutta vuosisadat, 1500–1600-lukujen Ruotsin valtakunta löysi tutkijansa, kuten sattumat on tapana selittää. Ensimmäiset veräjät avautuivat kuin Koiramäen talossa ikään, kun Lappalainen päätyi tutkimusapulaiseksi Heikki Ylikankaan Rikollisuuden historia -projektiin.

Väitöskirja Suku, valta, suurvalta: Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa väiteltiin 2005. Aikakausi oli avautumassa tavalla, joka sai ystävät huomauttelemaan, miten Lappalainen kirjoittaakin ruotsia Lorentz Creutzin kieliopin mukaisella tavalla. Sitten myöhemmin väitöskirjan jälkeinen elämä purki yhden kouluaikaisen trauman.

”Kun tutkimuksessa tarvittavat taidot kehittyivät, alkoi uuden ajan alku näyttäytyä koko merkityksessään ja ainutkertaisuudessaan. Niin isoja asioita kuin silloin ei Pohjoimaissa ole ehkä koskaan ratkaistu.”

”Vanhempia aikoja tutkiessa pääsee helpommin kiinni merkittävimmistä asioista kuin mitä tapahtuisi liikuttaessa muutamien vuosikymmenien takaisissa.”

”Suurvalta-ajassa kysymys ei ole huonosti tunnetuista vaiheista, mutta kansallisen tulkinnan haamut elävät (lue: ne asiat, jotka suuret ikäluokat ovat koulussa oppineet) niin vahvasti, että on suorastaan karseaa, miten hyvin 1500-luvun propaganda edelleen toimii.”

Siitä, miten ”toimivia” tulkinnan haamuja historiaan nyt ladataan, ”siitä emme ole tietoisia”, Lappalainen sanoo. ”Vaikka tutkimuksessa ei yhtä suurta ajatusta olekaan, voi olla trendejä ja näkökulmia, joita ei vielä tunnista.”

”Lukion historian opetussuunnitelmassa näyttävät korostuvan, ideologisella tavalla, eurooppalaisen kulttuurin saavutukset. Se on vähintäänkin haasteellista.”

”En aio”, Lappalainen sanoo, ”koko elämääni tutkia 1500–1600-luvun aatelismiesten, vaikka heitä rakastankin, poliittisia kähmintöjä.”

 

Tänä syksynä alkavan tutkimuksen kohteena on 1690-luvun nälkävuodet. ”Ruumiit on laskettu moneen kertaan, nyt selvitellään, miten valtakunta selvisi katastrofista.”

Koululiikuntakammoinen Lappalainen mietti ”väitöskirjasta selvittyäni – paljon istumista, liikaa ajattelua – mikä voisi olla vielä kauheampaa kuin väikkärin tekeminen? Juokseminen tietysti”.

Hän juoksee säännöllisesti, käy kuntosalilla ja myöntää olevansa kärsimätön, nopea siirtyjä, joka ei tarvitse asiasta toiseen siirtyessään pitkiä vaihtoaikoja. Hän uskoo olevansa myös huumorintajuissaan, vaikka pessimisti onkin. ”Pessimismi on yleistä historioitsijoilla, kaiken katoavaisen todistajilla.”

”Mutta se, että olisin kauhean kiinnostunut kaikesta, ei pidä paikkaansa. En harrasta historiaa, en innostu vanhoista dokumenttifilmeistä. Ja että luppoajalla tekisin sukututkimusta? Ei onnistu sekään.”

Lappalainen sanoo, ”ettei kaikki kansallinen historiankirjoitus ole huonoa, asenteet ovat syntyneet popularisoinnin kautta”. Ja niinpä ”jesuiitta” käy edelleen kirkollisesta kirosanasta, katolista kirkkoa karsastetaan. Muutamaa vuosisataa myöhemmin kansallista historiaa kirjoitettaessa löydettiin suomalaiset sankarit aina kun niitä avoimena oleviin Jumalan ja Totuuden tehtäviin ja tarkoituksiin kaivattiin.

Mikael Agricolakin löydettiin 300 vuotta kuolemansa jälkeen, kun luterisoitumiselle piti löytyä sankari ja äidinkielelle isä. Olisihan kansa ilman oikeaa uskoa ja omaa kieltä kuin lepakko ilman pimeää.

Klaus Fleming oli yksinkertainen katujyrä ja liian ristiriitainen hahmo kansalliseksi sankariksi, Agricola sen sijaan täytti sekä kansallisen historian että kirkkohistorian vaatimukset. Ei hän yksin suomalaisten uskoa puhdistanut, ja uskonpuhdistuksen lopullinen toteutuminen oli kiinni kuninkaista. Kirjakielikin luotiin vasta 1800-luvulla. Agricola oli merkittävä henkilö, mutta ei sillä myyttisellä tavalla, jolla häneen edelleen suhtaudutaan.”

Jo sanomalla sanan ”nuijasota” alkaa tanner tömähdellä. Niin seismografisen herkkä hengeltään on kolme kuukautta kestänyt talonpoikaiskapina vuosien 1596–1597 vaihteessa. Lappalaisella on siitä näkemyksensä. Ja nyt kuuluu jo kumu.

”Sankaruutta on toisinaan arvioitu kovin omalaatuisilla kriteereillä. En ole lainkaan varma, että Jaakko Ilkka ansaitsee sen sankaruuden, mikä häneen liitetään.”

 

Puolan hoviin pesäytyneellä paavin lähettiläällä, Germanico Malaspinalla oli tarkat suunnitelmat ja Ruotsi-Suomen kuninkaalla Sigismundilla mahdollisuudet. Mahdollisuudet lopettaa setänsä Kaarle-herttuan häikäilemätön valtavenkoilu ja palauttaa Ruotsi katoliseksi maaksi.

Historiantutkimuksessa ei jossitella, journalismissa kylläkin. Siispä. Jos Sigismund ei olisi ollut niin ryhtymisrajoitteinen kuninkaallinen vätys, olisi katolinen vastauskonpuhdistus Ruotsi-Suomessa voinut hyvinkin onnistua. Alun perinkin uskonpuhdistus oli kuninkaan projekti, ei kansan.

Lappalaisen mielestä ”historiassa toteutui epätodennäköisempi vaihtoehto. Yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että Suomi olisi liitetty Puola-Liettuaan, uskonto olisi vaihtunut ja Puolan hajottua Suomi olisi kulunut Venäjään jo 1700-luvulla. Olisimme nyt slaavilaisempi, itäinen katolis-ortodoksinen maa.”

Sigismundilla oli Suomessa Euroopan hoveja luotettavampi tuki, suoranuottinen valtakunnanmarski Klaus Fleming, jonka direktiivit olivat selvät: kielto, pakko, sorto ja pelko.

Sigismundin ja setänsä Kaarle-herttuan välienselvittelyyn liittyi myös nuijasota, suomalaisten vapaiden talonpoikien nousu sortavaa valtaa vastaan.

Lappalaisen tulkinnan mukaan ”nuijasota oli poliittinen kapinaliike, jonka tavoitteena oli vallassa olevien henkilöiden vaihtaminen ja jonka sodan käynnisti kapinapäälliköiden oma kunnianhimo, houkkamainen kuvitelma vallasta ja vauraudesta. Taustalla olivat linnaleirit (sotaväen huolto- ja palkkausjärjestelmä) sekä yhteiskunnalliset ongelmat Pohjanmaalla.”

”Jaakko Ilkan etelään hyökkääminen oli typerää ja edesvastuutonta, koska todellista toivoa voitosta ei ollut ja Ilkka kumppaneineen ajoi tuhansia talonpoikia kuolemaan. Fleming ja aateliset pitivät heitä ilman muuta maanpettureina, jotka olivat nousseet kuningasta vastaan.”

”Kuka sanoo, että historia on tylsää”, Lappalainen kysyy, ”historia on nykypäivän käytössä.” Yhteistä tämän ajan kanssa on myös se, että omaneduntavoittelu löytää edelleen moraalisen oikeutuksensa.

”Politiikan juuret ovat vanhemmat kuin ihmisyys”, siteeraa Lappalainen simpanssitutkija Frans de Waalia.

Lappalainen on omistanut kirjansa Anni Lappalaiselle. Mummi kuoli keväällä [2009] Susimessun ollessa valmistumaisillaan. ”Mummi oli aina ollut mummi, mutta en minä lainkaan häntä tuntenut Annina, yksityishenkilönä.”

 

Kuka?

  • Mirkka Lappalainen
  • Ikä: s. 1975
  • Syntymäpaikka: Helsinki
  • Kotipaikka: Helsinki
  • Koulutus: filosofian tohtori
  • Työ: tutkijatohtori Helsingin yliopistossa
  • Harrastukset: valokuvaus, kuvataiteet, sarjakuvat, liikunta