Journalistipalkittu Heikki Aittokoski – ”hullunrohkeasti kohti sitä, mikä tuntuu oikealta”

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja ei pelkää suuria aiheita.

hän
Teksti
Elina Järvinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Heikki Aittokoskella on hyvä iho.

Lilli Miettinen sanoo niin. Hän levittää Aittokosken kasvoille puuteria. Maskeeraajien työtila on Sanomatalon seitsemännessä kerroksessa, tv-studion vieressä. Sanomatalo on lasinen toimistorakennus Helsingin ydinkeskustassa, rautatieaseman naapurissa. Siellä tehdään Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia.

Maskeeraajien työhuone on pieni. Kaksi tuolia, isot peilit ja kirkkaat valot.

”Tällainen kestoterveen värinen iho”, Miettinen määrittelee.

Aittokoski on hämmästynyt.

”Eka kerta, kun joku sanoo noin.”

Aittokoski kertoo lähtevänsä marraskuussa Puolaan. Hän arvelee, ettei Puola ehkä tee hyvää hänen iholleen. Hän matkustaa sinne kaiken lisäksi kaksi kertaa, ensin työmatkalle ja sitten häämatkalle.

Vihkiäisiä vietettiin vuonna 2002.

”Vaimo kysyi, onko tää mun käsitys romantiikasta: marraskuun lopussa Puolaan, kaksitoista vuotta myöhässä.”

Meikki on nopeasti tehty, ja Aittokoski kävelee studiolle. Jone Nikula odottaa häntä ovella, samoin tuottaja Kimmo Norokorpi.

Kohta nauhoitetaan ensimmäinen osa uudesta ohjelmasta, jonka nimi on Nikula, Aittokoski ja maailma. Se on reilun vartin pituinen talk show, jossa Aittokoski ja Nikula panevat ”maailman nippuun aihealue kerrallaan”. Ohjelmaa ei lähetetä televisiossa, vaan sitä voi katsoa Helsingin Sanomien verkkosivuilla, HS-tv:ssä.

Idea oli päätoimittaja Kaius Niemen. Hän toivoi, että Aittokoski toisi ulkomaanjournalismia Helsingin Sanomien tv-toimintaan. ”Kasvu tulee mobiilista”, kuten sanotaan. Aittokoski suostui heti, vaikka hänellä ei ole kokemusta tv-ohjelmista. Hän on kirjoittaja.

Aisaparikseen Aittokoski halusi nimenomaan Jone Nikulan, johon oli tutustunut kymmenen vuotta aikaisemmin kertausharjoituksissa, ”varsinaissuomalaisessa skutassa”. Hän ajatteli, että he olisivat ”hyvä kombo”.

Tänään he puhuvat Barack Obamasta. Aittokoskelle Obama on Yhdysvaltain pressa, Nikulalle ”jäbä”.

 

Viikkoa aikaisemmin Aittokoski vietti vapaapäivää kotonaan. Viikonloppu kuluisi työvuoroissa, siksi hän oli keskiviikon vapaalla. Hän kuori perunoita, lapset odottivat ruokaa.

Päätoimittaja Ville Pernaa soitti. Hän ilmoitti, että Aittokoski saisi tänä vuonna Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon. Pernaa kertoi perustelujakin, mutta ne menivät Aittokoskelta jotenkin ohi.

Pernaa sanoi, että Aittokoski on laajasti sivistynyt ja peloton toimittaja. Hän kysyy isoja, vaikeita kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia pitkistä historiallisista kaarista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Hän tekee mieleenpainuvaa journalismia, ”piirtää eteemme niin arkista elämää kuin konfliktien todellisuutta”.

Pernaa kertoi vielä käytännön asioita. Palkinnosta ei saisi puhua kenellekään, sillä se julkistettaisiin vasta lokakuun viimeisenä torstaina. Silloin Otavamedian toimitalossa järjestettäisiin juhlat.

Puhelu loppui. 11-vuotias Eemil ihmetteli, mistä isä oli yhtäkkiä niin tohkeissaan.

”Tosi hyvä työuutinen”, tämä sanoi ja palasi keittiöön.

 

Isot aiheet viehättävät Aittokoskea. ”Mahdottoman kokoiset”, kuten hän itse sanoo.

Hänestä on hauskaa yrittää selittää niitä lukijoille.

Syyskuussa hän teki laajan artikkelin Neuvostoliitosta.

”Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on kasvanut kokonainen sukupolvi, jolla ei voi olla siihen omakohtaista tuntumaa. Siksi on paikallaan kerrata perusteita sirpin ja vasaran valtakunnasta”, hän kirjoitti.

Ja kun hän keksi jutulleen otsikon, hän nauroi ääneen. Se oli niin mahtipontinen: Tämä oli Neuvostoliitto.

Hän jakoi jutun Facebook-sivuillaan ja kirjoitti saatteen: ”Tykkään tehdä juttuja pienistä aiheista ja hakea otsikoihinkin vaatimattoman rajauksen.”

1990-luvun alussa Aittokoski opiskeli poliittista historiaa Helsingin yliopistossa. Hän oli ajatellut Tampereen yliopistoa ja tiedotusopin laitosta, mutta pääsykoekirjat ratkaisivat. Aittokoski selasi tovin Uutisoppikirjaa ja Johdatusta sosiologiaan ja totesi, että ei. ”Käsittämätöntä teoreettista shittiä.”

Johdatus poliittiseen historiaan sen sijaan oli elämys. Hän muistaa siitä vieläkin kohtia, ”hyviä lauseita”.

Kuten sen, mitä Eerikki Antinpojan, 1600-luvulla eläneen talonpojan ja sotilaan, elämästä sanottiin sivulla 132. ”Se voi tuntua mielettömältä, mutta kohtalo on sokea ja tallaa yksilön jalkoihinsa.”

Myöhemmissä tenteissäkin oli asennetta, josta Aittokoski piti. Maailmanhistorian klassisia selitysyrityksiä.

”Posketonta”, hän ajatteli ja luki yrityksiä innostuksen vallassa. Aristotelestä, Marxia, Spengleriä.

Samaan aikaan hän alkoi kirjoittaa juttuja ainejärjestölehti Poleemiin. Lehteä tehtiin intohimoisesti, ja Aittokoski innostui journalismista. Pian hän rohkaistui tarjoamaan juttujaan tiedekunnan Tutkaimeen, sitten Ylioppilaslehteen ja Imageen.

Vuonna 1995 hän pääsi kesätoimittajaksi Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen ja jatkoi siellä vuodenvaihteeseen saakka. Sen jälkeen hän palasi yliopistoon. Reilun kuukauden kuluttua hänen puhelinvastaajassaan oli yllättävä viesti: Helsingin Sanomien Kari Huhta kysyi, haluaisiko Aittokoski töihin ulkomaantoimitukseen.

Totta kai Aittokoski halusi, vaikka häntä jännitti. Hän oli opiskellut vuoden Frankfurtissa, mutta muuta ulkomaankokemusta hänellä ei ollut.

Eikä hän silloin vielä tiennyt, että suurin osa ulkomaanjournalismista tehdään kotimaassa, omassa toimituksessa.

 

Viime keväänä Aittokoski teki jotain ennenkuulumatonta. Hän osti taulun.

Olohuoneessa, suuren ruokapöydän takana, oli tyhjä seinä, ja ystävä sanoi, että siihen sopisi iso maalaus. Todella iso.

Aittokosket asuvat omakotitalossa Espoon Kilossa.

Kaapelitehtaalla Helsingissä oli suuri taidenäyttely, ja sinne Aittokoski lähti taulua katsomaan.

Teemu Saukkosen maalaus pisti heti silmään. Se oli iso. Kaksi ja puoli metriä leveä, ja puolitoista metriä korkea. Sen nimi oli Facing Summer, kesää kohti. Neljä hahmoa rantavedessä, etualalla silmälasipäinen mies, joka virnistää. Kirkkaita värejä, isoa pintaa.

Aittokosken mielestä maalaus oli älytön. Hän tuli siitä erinomaiselle tuulelle.

Vaimo ehdotti, että he katsoisivat muitakin vaihtoehtoja, mutta Aittokoski sanoi, ettei tarvitse. Tämä oli tässä.

Taulu olisi hänen, sillä kotona ”keskimäärin mikään” ei ole hänen.

Niin taulu kannettiin Kiloon, ja Aittokoski kutsui taiteilijan kylään. Hän halusi keskustella tämän kanssa maalauksesta ja sen sijoittelusta.

Pari viikkoa sitten Teemu Saukkonen, tamperelainen kuvataiteilija, sitten tuli. He katsoivat maalausta ja juttelivat, Aittokoski kyseli Saukkosen tarinasta taiteilijana.

Saukkonen tuli sanoneeksi jotain, mikä jäi Aittokosken mieleen. ”Pitää vain hullunrohkeasti mennä kohti sitä, mikä tuntuu oikealta, ja katsoa sitten, miten käy.”

Sama pätee journalismiin, Aittokoski mietti, ja oikeastaan koko elämään.

Ainakin joskus pitää uskaltaa tehdä toisella tavalla, panna itsensä likoon. Voi mennä pieleen, mutta se ei ole niin vakavaa. Paljon vakavampaa on, jos ei edes yritä.

 

Nainen asui Dhakassa, Bangladeshissä.

Hänen nimensä oli Khadiza Begum, ja hän oli 25-vuotias. Lapsia oli kaksi, mies lähtenyt.

Khadiza oli töissä vaatetehtaassa. Hän ompeli miesten paitojen kaulussaumoja, 800 kappaletta päivässä. Ruuhka-aikoina enemmän, 1 200. Yhdeksän tai kymmenen tuntia päivässä, kuusi päivää viikossa.

Aittokoski käveli Khadizan kanssa työmatkoja helmikuussa 2013. Sisälle tehtaaseen hän ei voinut mennä. Hän kävi Khadizan kotona Shamolin kaupunginosassa. Koti oli yksi huone, noin viidentoista neliön kokoinen. Siinä asui seitsemän ihmistä: Khadizan vanhemmat, sisko ja lapset sekä alivuokralainen.

Aittokoski oli matkustanut Bangladeshiin selvittämään, kuka hänen t-paitansa oikein tekee. Miten globaalin kaupan mekanismit toimivat. Kun hän ostaa Seppälästä Espoosta paidan, jonka hinta on 10 euroa, kuka siitä lopulta maksaa.

Dhaka oli ahdistava kaupunki. Aittokoski oli nähnyt köyhyyttä ja sotaakin, mutta Dhakassa oli jotain erityistä. Asukkaita oli ehkä 15 miljoonaa – kukaan ei tiedä – ja kärsimyksen määrä valtava. Lika, löyhkä, rotat, koirat, taudit, kaaos.

Hän käveli kaupungilla ja näki tytön, joka istui kadulla, valkoinen mekko päällä. Tyttö oli ehkä kaksivuotias, hän oli yksin, katsoi tiiliseinää. Aittokoski seisahtui ja jäi odottamaan, tulisiko joku. Ei tullut. Hänen oli jatkettava matkaa.

Hän oli voimaton ja turhautunut. Tämä voitaisiin korjata, hän ajatteli. Mutta Bangladesh ei kiinnosta juuri ketään.

Khadiza ansaitsi 40 euroa kuussa. Se on vähän, mutta monet ompelijat ansaitsevat vielä vähemmän. Khadiza ei valittanut: hänen elämänsä oli tällaista. Aittokoski kysyi, mitä Khadiza toivoisi. Tämä vastasi toivovansa palkankorotusta, sataa euroa kuussa. Ja sitä, että hänen tyttärensä Shikha ja Shapna saisivat käydä koulua. Ei muuta.

Aittokoski lähti kotimatkalle. Hän tunsi huonoa omaatuntoa Turkish Airlinesin koneessa, ateriansa ääressä. Hotellissa Istanbulissa. Hän mietti jälleen kerran, onko hän tirkistelijä, kärsimysturisti. Käykö hän katsomassa kurjuutta tietäen, että pääsee itse pois.

Mutta toisaalta, jonkun täytyy käydä ja kertoa.

Aittokoski kirjoitti matkasta luvun kirjaansa Narrien laiva, Matka pieleen menneessä maailmassa. Se ilmestyi syyskuussa 2013.

Mihin hän päätyi? Kuka hänen t-paidastaan maksaa?

Selkeää vastausta ei löytynyt. Mustaa ja valkoista ei ollut.

Jos hän ja kaikki muutkin päättäisivät, etteivät osta Bangladeshissä tehtyjä vaatteita, kansainväliset ketjut siirtäisivät tuotantonsa muualle. Nämä Stockmannit, Hennes & Mauritzit ja Wal-Martit. Ne selviäisivät kyllä. Bangladeshiläiset tehtaanomistajat kärsisivät tappioita, mutta he ovat jo rikkaita.

Se, johon ostoboikotti kipeimmin osuisi, olisi Khadiza. Hänellä ei olisi enää töitä.

 

Ville Pernaa oli soittanut. Aittokoski kuori perunoita keittiössä. Iltapäivä Espoossa, omakotialueen rauhassa.

Aittokoski oli mielissään: Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla on pitkät perinteet. Hän olisi 40. palkittu.

Yhtäkkiä mieleen palasi ensimmäinen kerta, kun hän oli voittanut kirjoittamiseen liittyvän palkinnon.

Hän oli 9-vuotias, Espoon Viherkallion ala-asteen kolmasluokkalainen. Hän oli osallistunut Unicefin kirjoituskilpailuun, ja juuri ennen joululomaa opettaja kertoi, että hänen kirjoituksensa oli voittanut. Ensimmäinen sija.

Varjo häivähti. Isä oli silloin sairaalassa, ja seuraavana päivänä hän kuoli. Hän oli tehnyt itsemurhan.

Suru oli ankara, mutta kirjoituskilpailun voitto lohdutti vähän. Heikki oli siitä hyvin ylpeä.

Hän oli kirjoittanut tarinan intialaisesta pojasta, jonka nimi oli Pedro. Pedro oli neuvokas. Hän näki sattumalta tilanteen, jossa taskuvaras teki pahojaan, mutta onnistui saamaan tämän kiinni. Tarina sai onnellisen lopun.

Heikki sai opettajalta vielä erityiskehuja, sillä hän oli selvittänyt, mikä on Intian rahayksikkö. Se on rupia.