Finlandia-voittaja Ulla-Lena Lundberg: ”Lopulta jokainen kirjani henkilö on minä itse”

kirjat
Teksti
Riitta Kylänpää
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Päivitys 30.10.2023: Finlandia-palkinnon 40-vuotisjuhlan kunniaksi suomalaiset saivat äänestää kaikkien aikojen Finlandia-voittajaa. Äänestyksen voitti Ulla-Lena Lundberg.

Kirjailija Ulla-Lena Lundberg, 65, voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan Jää. “Olen suodattanut kaiken kuulemani itseni läpi. Kirjoitusprosessi oli hyvin intuitiivinen”, kirjailija kertoo.

Kökarissa jokainen tietää jonkun, joka on hukkunut. Kirjailija Ulla-Lena Lundberg haluaa muistaa yhden.

On tunnettava tuulet. On osattava lukea pilviä. On tiedettävä kaikki säistä, ja jäistä. On kuunneltava, nähtävä ja ymmärrettävä. Mitä tarkoittaa, kun lämpö kohoaa maasta kuin seinä, tai kun aurinko laskee suoraan mereen, tai jää on vihreää tai maidonvalkoista? Sen kaiken on oltava itsestään selvää, ruumiiseen kirjoitettua.

Ylimielinen ei saa olla. Tai muuten käy huonosti.

Jos Ulla-Lena Lundbergin isällä, Kökarin papilla, olisi ollut mukanaan edes jäänaskalit ja puukko…

Ulla-Lena Lundberg, 65, istuu Porvoon kotinsa olohuoneessa ja puhuu ruotsia sata kilometriä tunnissa kuten kökarilaisilla on tapana.
Onpa hänellä helisevä nauru. Kökarilaiset myös nauravat paljon.

Paljon kirjoja. Maljakossa kimppu niittykukkia. Ei televisiota.

Mitähän hänestäkin olisi tullut, jos hänet olisi istutettu lapsena tv:n ääreen katsomaan videoita, hän miettii.

Ulla-Lena taivalsi lapsena laiduntavien lehmien mukana. Söi metsämansikoita ja mustikoita, poimi kukkia. Ketoneilikoita, mäkitervakoita, kurjenpolvia. Lehmien mukana hän oppi kulkemaan omin päin.

Tuolloin, 1950-luvun alussa, omput ja mansikit olivat vielä jaloja eläimiä; lypsivätkin sen verran kuin lehmän on luonnollista lypsää.

Seuraava oivallus syntyi vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1997, kun Lundberg vaelteli taas lapsuutensa kotisaaren, Kökarin kirkkomaalla.

Hänen siihen mennessä kahdeksas ja jo toinen Afrikkaan sijoittuva romaaninsa, Sade oli juuri ilmestynyt. Hän oli debytoinut 15-vuotiaana runoilijana ja kirjoittanut matkakirjoja. Meri-trilogiansa ansiosta hän oli tunnettu myös Ruotsissa. Ruotsin Akatemian palkinto, Runeberg-palkinto, kolme valtion kirjallisuuspalkintoa, kolme ehdokkuutta Finlandia-palkinnon ja Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ja silti: Lundberg tunsi olevansa toivottoman hidas.

Kirkkomaalla hän katseli hautakiviin kaiverrettuja lintuja. Halusiko hänkin linnun hautakiveensä? Hän rakastaa lintuja. Hän on kirjoittanutkin “siivekkään omakuvan” Linnunsiivin Siperiaan -kirjassaan. Ei! Jos kaiverruksen pitää olla eläin, se olisi lehmä, hän päätti. Ja sen alla lukisi “Tässä lepää uuras märehtijä”.

“Niin minun kirjani ovat syntyneet. Eri mahoissa on eri vaiheessa olevia projekteja.”

Sen oivallettuaan kärsimätön kirjailija ei ole syyttänyt itseään hitaudesta.

Ensi syyskuussa ilmestyvää romaaniaan Jää hän kypsytteli mielessään kolmekymmentä vuotta.

“Ainakin.”

Yhteysalus kolahtaa Kökarin laituriin. Takana on satojen saarten ja luotojen labyrintti. Tuolla korkealla kalliolla on kirkko ja siitä pienen matkan päässä vanha pappila, kirjailijan synnyinkoti.

Ulla-Lena Lundberg tulee vastaan lintukiikarit kaulassa. Hän on täällä lomailemassa. Edellisen kerran hän oli saarella keväällä, lintuja bongaamassa.

Kun hänen isällään, Pehr Lundbergilla oli iltamenoja, äiti Maj sytytti pappilan ikkunaan lampun. Se näkyi kotilahdelle ja vieläkin kauemmas. “Silloin ei ollut tällaista puustoa edessä.” Isä suunnisti valoa kohti.

… Ei edes puukkoa vyöllä.

Ulla-Lena oli puolitoistavuotias, kun hänen isänsä hukkui jäihin paluumatkalla seuroista. Näköetäisyyden päässä kotoa.

… nuori ja hyväkuntoinen ja ui kuin kala… Hyvä Luoja, kuinka Jumala saattoi sallia sen…

Puoli vuotta myöhemmin äiti muutti kahden tyttärensä, Ulla-Lenan ja tätä kaksi vuotta vanhemman Gunillan, kanssa Espooseen ja myöhemmin ruotsinkieliselle Paraisille. Äiti oli opettaja ja maatilan tyttöjä Espoosta.

Ulla-Lenan puhekyky kehittyi hitaasti isän kuoleman jälkeen. Sisko toimi hänen tulkkinaan.

Tämä on Lundbergin ensimmäinen muistikuva. Hän on juuri täyttänyt kaksi. On kuulas elokuun päivä. Isä on kuollut, ja saarelta lähtöön on enää muutama päivä. Hän seisoo pappilan rappusilla.

“Tuijotin kirkkomaata. Minulla oli valtava halu oppia uutta. Halusin ymmärtää, missä isä oli, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä asiasta. Hyväksyin, että on asioita, joita ei voi käsittää järjellä.”

“Sinä hetkenä minusta tuli kirjailija.”

Minä synnyin, kun isä kuoli.

Perhe palasi Kökariin Ulla-Lenan ollessa viiden. Äiti osti sieltä kesäpaikan.

“En tiedä, kuinka hän kykeni siihen. Mutta äiti oli vahva nainen.”

Ne kesät olivat ihania. Sisarukset laajensivat reviiriään saari saarelta. Ensin he soutivat Finnönlahden lähisaariin, Estholmiin ja Granholmiin.

Seuraavaksi he valloittivat Langarholmin, Amborsön ja Mjoön. Luotoja, kareja, jäiden sileiksi hiomia kallioita. Salmia ja niemennokkia.

Ubenholmin rantaniityillä kukkivat orkideat, ja siellä pesi merikotka. Kun ikää ja voimia karttui, he soutivat Idöhön ja Källskäriin ja Brunskäriin asti. Gunillaa kiinnostivat kasvit. Ulla-Lenan lumosivat linnut.

Tuolla se taas lentelee, törnskata, hän osoittaa. Pikkulepinkäinen oli kirjailijan lempilintu jo lapsena.

“Kadehdittavan tietoinen itsestään.” Ja elää niin kuin hän haluaisi: kesät Kökarissa ja talvet Afrikassa.

Edellisenä päivänä hän oli nähnyt pyrstötiaisen ensi kerran saarella. Aina mukana kulkevaan lintukirjaan tuli 206:s merkintä Kökarista.

Luotojen asukkaat olivat rakastaneet nuorta pappiaan. Hän osasi messuta ja hänen juurensa olivat Ahvenanmaan pääsaarella Lemlandissa – hän tunsi luotolaisten tavan olla ja elää. Isän muisto eli. Hänen kuolemansa liitti tyttäret saareen ja saarelaisiin. He saivat tuntea saman kiintymyksen.

Ja kuitenkin. “Nyt olimme enää vain kesäasukkaita. Ulkopuolisia.”

Vuosia myöhemmin, kun Lundberg oli jo valmis kulttuuriantropologi, hän palasi saarelle nauhurin kanssa. Haastatteluista syntyi vanhoista luotolaisista kertova kirja, Kökar (1976). Lemlandin sukunsa hän oli haastatellut jo aikaisemmin.

Jos ja jos. Jos vain hänen nuori, intoa täynnä oleva isänsä olisi malttanut kuunnella vaikkapa Engdahlin Albertia ennen kuin lähti pyörällään seuroihin. Lahden yli.

Saarelaiset tuntevat luonnon ennusmerkit ja meren ikiaikaiset voimat. Jää-romaanissa posti-Anton teroittaa korvansa niin, että hän kuulee, miten vesi solisee ja virtaa jään alla.

Lopulta Ulla-Lena Lundbergilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kirjoittaa sukunsa tarinaa, fiktion kautta. Hänen romaaninsa kertovat samalla Ahvenanmaan merenkulun tarinaa.

“Kirjoitin valtavan innostuksen ja riemun vallassa.”

Päätös alkaa kirjoittaa syntyi hänen lukiessaan David Pappin tietokirjaa Ålandsk allmogeseglation (1977), joka kertoo Lemlandin merenkulun historiasta 1800-luvun alusta 1900-luvulle. Kirjan sivuilla hän tapasi isoisänisänsä ja monet muut suvun jäsenet.

“Se oli huikeaa luettavaa.”

Kriitikot kehuivat meritrilogian ensimmäistä osaa, Leoa (1989), lähes täydelliseksi. Teos kuvaa ahvenanmaalaisten talonpoikien purjehdusta 1800-luvun puolesta välistä lähtien. Toisessa osassa Suureen maailmaan (1991) tullaan 1930-luvulle. Eletään murroskautta. Ihmisistä alkaa tulla yksilöitä, mutta edelleen he löytävät paikkansa suvun antamissa raameissa. Kolmas osa, Mitä sydän halajaa (1995), sijoittuu nykyaikaan.

Yhtenäiskulttuurin aika oli ohi myös saaristossa.

Kirjan kertoja tuntuu tutulta. Hän on kulttuuriantropologi, joka ymmärtää myös kuolemaa.

Koska hän on enemmän kuolemantapauksen kuin syntymän tulosta.

Alussa Lundberg oli tarkka siitä, mikä on dokumenttia ja mikä fiktiota, mutta kun hän kirjoitti trilogian kakkos- ja kolmososien välissä matkakirjaa lintubongausreissustaan, Linnunsiivin Siperiaan (1993), paletti sekoittui.

“Hyväksyin, että maailma on olemassa vain meidän aisteissamme. Ja että on olemassa asioita, joista voi kertoa vain fiktion kautta.”

Kirjasta tuli eräänlainen omaelämäkerta.

Ornitologiaa vakavasti harrastava kirjailija oli tehnyt ensimmäisen lintumatkansa Siperiaan jo 21-vuotiaana vuonna 1968. Miehen kanssa, jota hän oli alkanut rakastaa. Siperian yllä lepäsi tuolloin “satumainen hohde”, mutta nyt taiga näytti hänelle myös nurjat puolensa. Hyttysiä, liejuisia soita, Jäämeren sumuja, neuvostobyrokratiaa. Lopulta vaivannäkö palkitaan. Hän näkee kauniin ja salaperäisen ruusulokin, lumikurjen ja lusikkasirrin ja tundran kaikki kärsimättömät ja hermostuneet kahlaajat.

Rakkaus on hänelle enää muisto – kuin enkelin kosketus, Lundberg kirjoittaa, ja enkeleillä on tapana lentää pois.
Nyt tuota muistoa kantavat linnut.

Lundberg on käynyt Siperiassa jo viisi kertaa bongaamassa lintuja. Matkat ovat kestäneet viikkoja. Myös hänen asuessaan Yhdysvalloissa, Japanissa, Britanniassa ja eri puolilla Afrikkaa linnut olivat tärkeä osa hänen elämäänsä. Afrikasta hänellä on havainto yli tuhannesta linnusta.

“Kalaharin hiekkaerämaa on kuin ulkosaaristo. Maisema on suuri ja avara ja taivas lähellä.”

Botswanan busmannien seurassa kirjailija tunsi olonsa kotoisaksi myös siksi, että heimon elämä palautti hänen mieleensä entisajat luodoilla.

Elämä oli sidoksissa maahan, ihmiset olivat vahvasti osa yhteisöä, tarinat kulkivat suullisesti. Hän itse oli elänyt sen ajan viimeiset hetket viettäessään lapsuuden kesiään Kökarissa ja sukulaistensa luona Lemlandissa.

Afrikassa Lundberg kiinnostui luolamaalauksista ja kuvien takana olevasta uskonnollisesta ajattelusta. Samanistinen maailmankuva heijastuu kuvista.

Lundbergin mielessä hänen kuulemansa tarinat ja kertomukset muuttuivat kuviksi jo lapsena.

“Minä kirjoitan kuvia.”

Siksi oli luonnollista aloittaa runoilijana. “Ehkä myös seuraava kirjani on runoteos.”

Sää ulkosaariston uloimmilla luodoilla vaihtuu nopeasti. Kökarissa aurinko paistaa usein silloinkin kun mantereella sataa. Vain tuuli on kylmä ja usein myös kostea. Mutta luotojen asukkaat eivät valita, koska valittaminen on syntiä. “Eikä täällä nurista ruoasta.”

Ulla-Lena Lundberg luopui perheen kesäpaikasta saarella äitinsä ja sisarensa kuoltua muutaman vuoden välein 2000-luvulla.

He sairastuivat samoihin aikoihin pian sen jälkeen, kun Lundbergin sotavuosiin sijoittuva Marsipaanisotilas (2001) oli ilmestynyt. Myös Lundbergin äiti ja sisar on haudattu Kökarin hautausmaalle.

“Yleensä naiskirjailijoiden työhön tulee katkos silloin, kun lapset ovat pieniä”, Lundberg sanoo. Hänelle, perheettömälle kirjailijalle, tauko tuli kun hän oli jo yli viidenkymmenen ja hoiti syöpää sairastavia äitiään ja sisartaan.

Jää on hänen ensimmäinen romaaninsa Marsipaanisotilaan jälkeen.

Sotaharrastajat takertuivat Marsipaanisotilaan muutamaan harmilliseen asiavirheeseen. Lundberg huomautti, että romaani ei ole koskaan historiadokumentti. Kriitikoiden mieleen “kirjan iloinen vire” toi edesmenneen suomenruotsalaisen Elmer Diktoniuksen proosan. Romaanin sankari, jos sellaista on, on sotilaiden äiti, meri-trilogiasta tuttu Martha Kummel.

Perheen kaksi poikaa ovat rintamalla. Kauhistuttavallakin tavalla nuoret sopeutuvat sotaan, pitävät sitä jopa normaalina olotilana. Kirjeissään he puhuvat usein ruoasta. Heille ruoka on rakkauden ja välittämisen symboli, mutta jotkut lukijat paheksuivat sitä. Poikien trauma tulee jälkeenpäin.

“Olin kuudentoista, kun isoisäni antoi minulle perheen sodanaikaiset kirjeet. Tiesin heti, että kirjoitan niistä”, Lundberg kertoo.
Marsipaanisotilaan lopussa Kummelien pojista vanhin, Petter Kummel alkaa opiskella teologiaa ja kihlautuu espoolaisen talon tyttären Monan kanssa.

“Luulin, että sukutarinani päättyi siihen.”

Jää-romaanin alussa Petter ja Mona, rakastunut nuoripari, muuttaa Kökarin pappilaan.

Mikä on totta ja mikä kuviteltua?

Hyvä tarinankertoja ei mieti sellaista, vaan kertoo niin kuin asian on pitänyt hänen mielestään tapahtua. Siksi hän tietää paljon sellaistakin, jota hän ei ole ollut omin silmin todistamassa.

Se, mitä hän nyt kirjoittaa romaanissa isästään, on kuviteltua.

“Minulla ei ole ainoatakaan omaa muistikuvaa hänestä. Kirjani pohjana ovat kuulemani tarinat. Muistot, jotka ovat usein jo muistoja muistoista.”

Tuskin kaikki hänen kuulemansa tarinat kertovat edes hänen isästään. Kökarissa jokainen tietää jonkun, joka on hukkunut. Tarinat ovat sekoittuneet ja saaneet vaikutteita toisistaan.

“Lopulta jokainen kirjani henkilö on minä itse. Olen suodattanut kaiken kuulemani itseni läpi. Kirjoitusprosessi oli hyvin intuitiivinen.”

Ja työläs. Mutta lopulta dramaattista loppua ei ollut vaikea kirjoittaa.

“Kirjoitin kylmällä silmällä, mutta lämpimällä sydämellä. Tosin en olisi kyennyt kirjoittamaan tätä kirjaa yhtään aikaisemmin.”

Yöllä valkolehdokit levittävät saarelle huumaavaa tuoksua. Auringonnousu on räikeä ja tietää sadetta, mutta tihku kestää vain hetken. Itätuuli vie pilvet mantereelle. Ulla-Lena Lundberg kävelee lapsuutensa leikkipaikoilla kirkon takana. Hyppelee kiveltä toiselle, kiikaroi lintuja, uittaa varpaitaan rantavedessä.

Enää Kökarissa ei ole omaa kirkkoherraa, vaan läntisen saaristoseurakunnan pappi käy toimittamassa saarella jumalanpalveluksen kahdesti kuukaudessa. Saarella on enää 260 ympärivuotista asukasta.

Meriharakat kiljahtelevat.

“Minulle kirjan tunnelma on lopulta tärkeämpi kuin yksittäiset tapahtumat.”

Kökar on hänelle eräänlainen “kirjoittamislaboratorio”. “Jää-romaanissa käytin kaikkia oppimiani kirjoittamisen keinoja.”
Polku rannasta vie tuttuun pihapiiriin. Heinä kukkii ja heiluu tuulessa.

Lundbergia sapettaa pappilan uusi peltikatto. Sellaisen tekivät, vaikka vanha oli tiilestä. Seinämaali on väärä punainen, sen näkee vieraskin.

Hän lainaa norjalaista Henrik Ibseniä: “Ainoastaan menettämänsä omistaa ikuisesti.”

Lainaukset Ulla-Lena Lundbergin kirjoista Jää, Mitä sydän halajaa ja Linnunsiivin Siperiaan. Jää ilmestyy yhtä aikaa suomeksi (Teos) ja ruotsiksi (Schildts & Söderströms). Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 29/2012.