Fasismikortin heiluttelu banalisoi natsien uhrien kärsimykset

ESSEE: "Käytännössä jopa Lapuan liike oli aivan liian hajanainen omaksuakseen mitään ideologiaa, ja olisikohan edes henkinen kapasiteetti riittänyt fasismiin?"

Adolf Hitler
Teksti
Vesa Vares
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

 Jos fasismi-termiä käytetään löysästi tarpeeksi kauan, se menettää kokonaan merkityksensä, kirjoittaa Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares Kanavassa 3/2016. Lopulta voi olla vaikea tunnistaa todellista fasistia, kun sellainen tulee vastaan.

Suomen Kuvalehti julkaisee Vareksen kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Muistan lukeneeni aikoinaan eräästä tenttikirjasta lauseen: ”Fasismin termi on niin muunneltu, ettei se merkitse enää mitään.” Tämä on taas tullut viime aikoina mieleen.

Oma lukunsa on Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän tapa käyttää termiä fasismi jokseenkin kaikesta, mikä mielletään viholliseksi. Olemmehan nytkin oppineet, että Ukrainassa nousi vuonna 2014 valtaan fasistinen juntta, jolta Krim juuri ja juuri pelastettiin.

Mutta muutenkin termiä on käytetty erittäin vapaamielisesti, sen sisältöön perehtymättä. Fasismi on kelvannut kuvaamaan ilmiöitä, jotka ovat olleet toisilleen täysin vastakkaisia.

Kansainvälisen politiikan suomalaisen professorin mukaan kilpailukykyopista on muodostunut ”eräänlainen teknoliberaali versio fasismista”. Yleisradion kulttuurivieraana ollut rap-lausuja tiesi kertoa, että Suomen nykyinen ”hallitus ei pysäytä fasismin nousua, vaan jollain tavalla mahdollistaa ja tukee sen kasvua”. Yhdysvalloissa neokonservatiiviälykkö kirjoitti kirjan Liberal Fascism, jossa fasismiin niputettiin Mussolinin ja Hitlerin lisäksi Ranskan suuri vallankumous (1789), Woodrow Wilson, Franklin D. Roosevelt, John F. Kennedy, Lyndon B. Johnson ja Hillary Clinton. Kriteeriksi riitti kollektiivisen yhteiskuntamallin kannattaminen.

Populismin ja fasismin yhtäläisyyksien kartoitus on yhteiskunnallisten keskustelijoiden arkipäivää. Banalisoivampia, joskin esittäjilleen kuvaavia ovat termit, joihin törmää keskusteluissa: sukupuolifasismi, terveysfasismi, kuntoilufasismi, imetysfasismi…

Hyvin monille fasismi tuntuu merkitsevän mitä oikeistolaisuutta tahansa. Hieman kuten ”marxilaisuus” kaikkea vasemmistolaisuutta 1930-luvun suomalaiselle äärioikeistolle.

 

 

Viimeksi termille toi huomiota kolmen historiantutkijan, Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kirja Suomalaiset fasistit. Kyseisen teoksen näyttävästä julkisuuskampanjasta saatiin kuulla, että fasismi on tähän asti tutkittu Suomessa ihan väärin: ”hyssytellen, puolustellen, jälkiä peitellen, jopa kunniaa tehden”. Kyse on ollut ”johtavien historiantutkijoiden ohjailemasta historiapolitiikasta”. Vastavirtaan kulkeneiden tutkijoiden ”tutkimukset mitätöitiin ja julistettiin tapahtumien ylitulkinnaksi”.

Kuulostaa ihan salaliitolta. Kovien väitteiden jälkeen on tietenkin lupa olettaa, että tohtoritason tutkijat perustelevat ja todistavat ne tieteen sääntöjen mukaan. Kirjan siis avaa olettaen, että alusta löytyy tuhti ja syvällinen analyysi fasismin sisällöstä ja laaja katsaus olemassa olevaan tutkimukseen suomalaisesta äärioikeistosta.

Sitten seuraa yllätys. Kumpaakaan ei ole kirjassa lainkaan. Julkisuuskampanjan väitteet jäävät täysin ilmaan.

Toisin tuskin olisi voinut käydäkään, sillä alan akateemisen tutkimuksen valtaosa on ollut erittäin kriittistä äärioikeiston ilmiöille.

Ajatellaanpa nimilistaa tuon suomalaisen tutkimustradition kärjestä: Juha Siltala, Martti Ahti, Henrik Ekberg, Markku Jokisipilä, Janne Könönen, Tapio Huttula, Esa Ruuskanen, Mika Siironen, Aarni Virtanen, Kaarle Sulamaa… Vastaavaa ei löydy minkään toisen poliittisen suunnan tutkimuksesta. Käsitellyiksi ovat tulleet oikeistoaktivistien konspiraatiot ja kapinahankkeet, Lapuan liikkeen kyyditykset, työväentalojen naulaamiset, kunnanvaltuustojen puhdistukset, Kosolan retoriikka, Suomen Saksa-mieliset piirit, ja niin edelleen.

Kun tässäkään eivät ole läheskään kaikki oikeistoradikalismin tutkijat ja lähes kaikkien muidenkin suhde tutkimuskohteeseen on ollut hyvin kriittinen, väite hyssytellystä teemasta tuntuu aikamoisen surrealistiselta. Uutta trion kirjassa on oikeastaan vain uusi nimi, fasismin kääre ilmiöille, jotka jo tunnetaan hyvin. Kirjan edetessäkin jää todistamatta, miksi kulloinkin käsiteltyä henkilöä tai ryhmää tulisi sanoa fasisteiksi. Tasaisin väliajoin todetaan vain, että henkilö tai ryhmä muistuttaa eurooppalaisia fasisteja.

 

 

Tästä on syytä siirtyä näkökohtaan, joka ei koske vain tätä kirjaa: millä tavalla fasismin ”muistuttamisen” argumentti voi itsessään todistaa ilmiön tai henkilön fasistiseksi? Kovin usein tätä tunnutaan pitävän itsestään selvänä, pohtimatta ilmiöiden vaikutussuuntia.

Tunnetun logiikan mukaan ”koirat ovat nelijalkaisia, kissallani on neljä jalkaa, kissani on siis koira”.

Fasismin ja Euroopan monenkirjavien oikeistosuuntausten väliltä löytyy yhtäläisyyksiä. Niitä löytyy myös fasismin ja sosialismin väliltä. Se ei vielä tee ketään fasistiksi.

Niin fasismi kuin kansallissosialismi olivat erittäin epäinnovatiivisia aatteita. Ne eivät keksineet juuri mitään uutta, vaan syntyivät muiden suuntausten pohjalle ja yhdistelivät ja vulgarisoivat niiden piirteitä. Toisten suuntausten tai yksittäisten henkilöiden yhtäläisyydet fasismiin selittyivät useimmiten sillä, mitä fasismi – uusin tulokas – omaksui jo olemassa olleista aatteista, ei päinvastoin.

Autoritaarisen konservatismin suuntaukset omaksuivat kyllä usein fasismista ulkoisia tunnuksia. Ne halusivat luoda itsestään illuusion moderneina massaliikkeinä, vaikka edustivat oikeasti 1800-luvun yhteiskunnan uudelleenherättelyä. Käytännössä fasistit ja natsit koettiin nousukkaiksi ja kilpailijoiksi ja usein päädyttiin lopulta taistelemaan niitä vastaan.

Mitä erityisesti tuli ajan suomalaiseen oikeistoon, suurin osa oli omaksunut poliittiset arvonsa jo kauan ennen kuin oli vitsakimpuista kuullutkaan. Osalle Mussolinin mallissa oli jotain varteenotettavaakin. Osa puolestaan käytti häntä ja Hitleriä varoittavina esimerkkeinä, joita suomalaisen oikeiston ei pitänyt missään nimessä seurata.

Ruotsalainen Henrik Arnstad on pyrkinyt kirjassaan Älskade fascism jopa todistelemaan, kuinka Saksan ja Italian ohella juuri Suomessa fasismi oli poikkeuksellisen vaikutusvaltainen. Arnstad tosin on oma lukunsa; hänelle Suomea koskevat perusasiatkin ovat usein vieraita.

Käytännössä jopa Lapuan liike oli aivan liian hajanainen omaksuakseen mitään ideologiaa, ja olisikohan edes henkinen kapasiteetti riittänyt fasismiin? Pitihän Kosolan kysyä erikseen Kai Donnerilta sekin, mitä se ”tiktaattori” tarkoitti.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen veteraanipolven radikalisoituminen on tosiasia, ja suomalaiset radikaalit olivat osa samaa il­miötä. Mutta tämä on tiedetty jo kauan, eikä sen il­miön nimi ollut fasismi, vaan fasistit olivat siitä yksi, rajattu osa.

Kissa on ihan oikeasti nelijalkainen eikä se silti ole koira.

 

 

Kun ajatellaan sitä, kuka oli maailmansotien välillä fasisti tai kansallissosialisti, vastaus on useimmiten yksinkertainen: se joka ilmoitti olevansa fasisti tai kansallissosialisti.

Konservatiiviksi tai liberaaliksi voi nimetä henkilön, joka ei käytä itsestään näitä nimityksiä. Suuntaukset eivät olleet totalitaristisia eivätkä luoneet kaanonia itsestään. Monet olivat konservatiiveja tai liberaaleja pelkän temperamentin pohjalta, pohtimatta asiaa politiikan kautta.

Sen sijaan 1930-luvun fasismi ja natsismi olivat fanaattisia, uskonnonomaisesti itseensä uskovia suuntauksia. Ne vaativat kannattajiltaan täyttä sitoutumista ja tottelevaisuutta ja tähtäsivät ”uuden ihmisen” luomiseen. Ei voinut olla fasisti tai natsi vahingossa. Fasisti tai natsi tunnustautui siihen ideologiaan, jota edusti.

Kun tuolloin ei Suomessa ollut laillista estettä olla fasisti tai natsi – kumpikin suuntaus oli sallittu – ei tarvinnut kainostella siinäkään suhteessa. Oli täysin luvallista ja myös turvallista tunnustautua fasistiksi tai natsiksi, jos oli sitä.

Fasismille oli myös selkeä mittari 1930-luvulla: korporatiivinen yhteiskuntanäkemys. Se oli muodostunut Mussolinin Italian tunnustetuksi ja organisoiduksi uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi.

1920-luvun alussa fasismin ideologinen profiili oli epäselvä, eikä fasismi ollut tuolloin edes kiinnostunut olemaan muuta kuin toiminnan oppi. 1930-luvulla tilanne oli jo toinen. Ryhmä tai henkilö, jonka ideologian perusteisiin ei kuulunut korporatismi, oli yhtä kaukana fasismista kuin oli kommunismista henkilö, joka ei tiennyt mitään työn ja pääoman ristiriidasta.

Itse jään yhä hiukan epävarmaksi sen suhteen, mihin IKL sijoittuu. Se omaksui korporatismin, joten tämän kriteerin fasismista se täytti. Uskonnollisuus ja fasismi-nimityksen karttelu puhuvat toista. Eikä liike turvautunut väkivaltaan kuten Lapuan liike. Ehkä jonkinlainen kissakoira?

Nimenomaan maailmansotien välisen ajan osalta fasismi-termiä ei voi käyttää löysästi. Maailmansodan jälkeen, kun suuntaus oli kielletty, on perustellumpaa pohtia, onko henkilössä fasistisia piirteitä, vaikka hän ei itse tunnustaudu sellaiseksi.

On toki ymmärrettävää, että mielipiteille saa paljon enemmän julkisuutta ja sympatiaa, jos puhuu fasismista eikä esimerkiksi radikaalioikeistosta, autoritaristeista tai reaktionääreistä.

Tässä suhteessa voi kääntää Kekkosen yhden 1970-luvun maininnan uudenlaiseen merkitykseen: ”Fasismi myy hyvin.”

 

 

Voi tietenkin kysyä, mitä haittaa siitä on, jos fasismi-termiä käytetään hiukan huolimattomasti. Olivathan kyseiset henkilöt tai ryhmät joka tapauksessa epädemokraattisia ja potentiaalisesti vaarallisia.

Vastaukseksi voi kysyä, miksi asioita ei kutsuttaisi niiden oikeilla nimillä. Onko se, että halutaan jokin helppo ja yleistävä nimitys, kun ei oikein viitsittäisi älyllisesti paneutua asiaan, riittävä peruste käyttää termejä väärin?

Allekirjoittaneella ei ole mitään motiivia sääliä fasisteja. Fasismi oli totalitaristinen, epädemokraattinen, väkivaltaan turvautuva järjestelmä, jollaisessa ei tekisi mieli viettää elämäänsä.

Mutta kun nykyään puhutaan fasismista, se tarkoittaa yleensä yritystä tappaa keskustelu.

Kun kutsuu jotain henkilöä tai ilmiötä fasistiseksi, tavoitteena on useimmiten voittaa keskustelu heittämällä toista niin raskaalla aseella, että tämä ei voi puolustautua. Jos toinen on eri mieltä, hän puolustaa suurinta mahdollista pahaa.

Fasismi-termi on lisäksi lähes aina Hitler-kortti, suorastaan Auschwitz-kortti. Vaikka natsismin nimittäminen fasismiksi on jo lähtökohtaisesti virheellistä, jokainen tietää, että valtaosalle siitä tulevat mieleen natsit. Nämä puolestaan ovat historiallisessa puistattavuudessaan ilmiö, johon leimaaminen on rinnastamista kansanmurhaan.

Sellainen ei kuulu normaaliin keskusteluun. Vielä paljon oleellisempaa on, että sellainen banalisoi todellisen fasismin ja natsismin todellisten uhrien kärsimykset.

Miksi sitten pitäisi kutsua nykyajan huolestuttavia ilmiöitä, kuten äärikansallismielistä ja rasistista väkivaltaa, jos niitä ei saa kutsua fasismiksi? Vastaus on erittäin helppo.

Niitä ilmiöitä voi kutsua äärikansallismieliseksi ja rasistiseksi väkivallaksi. Sellainen ilmiö on itsessään aivan riittävän vakava, vastenmielinen ja paha rikos ilman keinotekoista fasismiepiteettiäkin.

Jos tarpeeksi kauan käytetään fasismi-termiä täysin epäanalyyttisellä tavalla, se menettää kokonaan merkityksensä. Tunnistetaanko edes todellista fasistia, jos sellainen lopulta tulee kovin usean turhan huudon jälkeen?

Paimenpoika voisi kertoa. Mutta kun susi lopulta oikeasti tuli, häntä ei enää uskottu.