Hiljaisuus on vuoden 2011 toiseksi tai kolmanneksi paras kotimainen Le Havren (ja Hyvän pojan) kannoilla. Sen menestys on ollut silti melko heikko.
Elokuvat kuvataan nykyään yhä useammin digitaalisesti. Esitystekniikka elokuvateattereissa alkaa olla jo yksinomaan digitaalista: esimerkiksi Suomen suurimman elokuvateatteriketjun Finnkinon kaikki salit on digitalisoitu. Elokuvaa on nyt vähän huono kutsua filmiksi, kun suurin osa uusista ei ole koskaan filmillä - ei tekovaiheessa, ei näytöksen formaattina. Digikuva voi olla aivan filmin veroista, jos kaikki tehdään taitavasti. Välillä digikuva on kuitenkin aivan hanurista.
Lapset eivät saa keskustella. Aina on joku aikuinen suhistamasa.
Mikään ei ole parempi idea kuin käydä kirjastossa sunnuntaina ja antaa parin tunnin täyslepo viikonlopun remuamisen repimille hermoille.
Joskus, aikoja sitten, me suomalaiset julistimme itsemme hiljaiseksi kansakunnaksi, ja siitä lähtien olemme ruokkineet myyttiä sitkeästi. Olemme puhuneet hiljaisuudestamme niin kauan ja tarmokkaasti, että korviini jo sattuu.