Tässä listani lopulta on: kolme kunniamainintaa ja kymmenen parasta sarjakuvaa Suomessa vuonna 2008.
Parhaan yksittäisen sarjakuvan valinta oli itse asiassa hyvin helppoa. Kuten olen aiemmassa merkinnässäni todennut, tekotapa ei ratkaise, mitä lopulta ajattelen sarjakuvasta. En jaa tuomioita yhden lukukerran perusteella, vaikka kiusaus siihen on joskus melkoinen.
Omissa arvioissani tarinan merkitys korostuu enemmän kuin piirrosjälki. Tekijä valitsee haluamansa tyylin, mutta lukija päättää, miten kokonaisuuden kokee: tukeeko kuvitus tarinaa vai vetääkö se siltä lopullisesti jalat alta? Minkäänlainen tyyli ei pelasta kehnoa tarinaa; huono on huonoa, vaikka sen käärisi mihin.
Luen monenlaista sarjakuvaa. Siksi minun on vaikea ymmärtää, miksi kotimainen sarjakuvaväki jaksaa kinastella tekemisen tavoista ja julistaa jakolinjoja ja pystyttää muureja - ja usein vain keskenään. Paljon kiinnostavampi ja parempi keskustelunaihe on se, miten monipuolinen, moni-ilmeinen ja monin eri tavoin hyvä sarjakuva, niin kotimainen kuin ulkomainenkin, löytää paremmin yleisönsä.
Seuraavassa 14 sarjakuvaa, jotka ansaitsevat paljon, paljon lukijoita.
Egmont ja Incal,
Sarasvatin hiekkaa,
Mika Lietzén
Ensimmäinen kunniamaininta menee kustantajalle. Egmont on viimein toteuttanut monen sarjakuvaharrastajan toiveen ja suomentanut Jodorowskyn ja MoebiuksenIncalin. Teko kannatti. Incalissa käsikirjoittajan mielikuvituksen runsaudensarvi pursuaa ja rönsyilee, mutta eurooppalaisen sarjakuvan mestari Moebius paketoi tarinan näyttävästi. Moebius loihti Incalissa jo 1980-luvulla upeinta, kauneinta ja villeintä sarjakuva-scifiä/-fantasiaa ikinä. Jo siis oli aikakin saada koko saaga suomeksi.
Toisen kunniamaininnan annan Petri Tolppaselle ja Jussi KaakiselleRisto Isomäen romaanin Sarasvatin hiekkaasarjakuvaversiosta. Työ oli haasteellinen ja ansaitsee kaiken ihailun ja kannustuksen, vaikka sarjakuvana se mielestäni toimii vain tyydyttävästi. Kustantajaa kehun riskistä, jonka se otti painamalla myös englanninkielisen albumin.
Kolmas kunniamaininta on tällä kertaa tärkein. Sen saa Asema KustannuksenMika Lietzén, jonka Elegia, yksinäytöksinen uninäytelmä, osoittaa jälleen kerran, mihin sarjakuva taipuu ja miten monenlaisia tunnetiloja ja hetkiä sillä voi välittää hyvin minimaalisin keinoin. Tekijä pelkistää rohkeasti kahden ihmisen suhteen kiemurat niin sanoissa kuin kuvissakin, karsii turhan pois. Less is more - ja yksinkertainen on kaunista. Lukijalla on tilaa hengittää, arvioida ja jatkaa tarinaa. Rohkenen uskoa, että Lietzénistä kasvaa se suomalainen sarjakuvapiirtäjä, joka kykenee tekemään sen suuren suomalaisen sarjakuvaromaanin meidän omasta ajastamme.
Ja sitten kymmenen parhaan listaani.
10.
Tiitu Takalo: Jää
Vahvojen tuokio- ja henkilökuvien taitajan tyylikkäitä novelleja, jotka kaikki tulevat iholle, niin tekijän kuin lukijankin. Lupauksia antavaa, odotuksia nostattavaa sarjakuvaa.
9.
Pertti Jarla: Fingerpori
Suomalaisen puujalkahuumorin uuden kuninkaan ensimmäinen kokoelma ylitti odotukset: Fingerpori on sarjakuvan Tankki täyteenja paras suomalainen sanomalehtisarja.
8.
Matti Hagelberg: Kova länsi
Välityöstä ei ole jälkeäkään, kun absurdi huumori kohtaa sarjakuvan fanit. Villissä lännessä sanoilla on lupa tappaa, sillä hevosen voi piirtää vain yhdellä tavalla. Vuoden naurettavin dokumentti nostalgian uhosta.
7.
Marko Turunen: Ufoja Lahdessa
Todellisuus on toisenlainen Muukalaisen ja Tohtori Outotaudin matkassa. Turunen näkee enemmän kuin muut kotimaiset piirtäjät ja on sarjakuvan Frankenstein, toiseuden kuvaaja.
6.
Aapo Rapi: Meti
Loistelias kuvaus kahden sukupolven ja maailman kohtaamisesta. Meeri Rapin tarinat ovat kiehtovia, nostalgisia, hauskojakin, ja Aapo Rapi osaa siirtää tarinat sarjakuvan kielelle. Erityisesti nautin Rapin kyvystä kuvata ajan kulumista niin, ettei lukija puudu kuvien määrään. Kirjassa on useita sivuja, joissa ei puhuta eikä anneta vinkkejä äänimaailmasta. Silti täydellinen hiljaisuus puhuttelee ja kertoo päähenkilöistä valtavasti. Rapi karrikoi ihmiset pieniksi ja pönäköiksi, mutta silti todellisiksi. Meti ei päässyt viiden parhaan joukkoon listallani, koska sarjakuva olisi ansainnut suuremman julkaisukoon. En ymmärrä, ketä palvelee aivan liian pienet marginaalit, jotka tekevät sarjakuvamaiseman ahtaaksi ja tunkkaiseksi.
5.
M Tom Dieck: Viaton matkustaja
Paikallaan seisovassa laivassa sattuu ja tapahtuu, mutta missä on kapteeni? Postmoderni sarjakuva ottaa kiinni lukijasta ja pyöräyttää ympäri: aika ja paikka katoavat, ja ruumasta laskeudutaan ylös. Ehkä ruorissa onkin David Lynch?
4.
Christophe Blain: Jack, Maalari ja merirosvo -sarja
Ollaan uuden ajan alun Pariisissa, jossa kamppaillaan niin katujen hallinnasta kuin intohimostakin. Huikean ja monitasoisen sarjan viidennessä osassa puhutaan rakkaudesta ja vallasta ja molemmista jopa yhtä aikaa. Ajankuva on väkivaltainen ja rakkaus lihallista, mutta tarina toimii - toisin kuin sarjakuvissa, joissa väkivalta ja seksi ovat itsetarkoituksellisia ja kömpelöitä, haroldrobbinsmaisia juonenkäänteitä. Olen ollut koukussa Blainin kaikkiin sarjakuviin Maalari ja merirosvo -sarjan ensi suomennoksesta alkaen.
3.
Ville Ranta: Kajaani
Ranta riisuu parhaassa sarjakuvassaan Elias Lönnrotin paljaaksi vaan ei puhtaaksi. Piirrosjälki lainehtii kevyesti, nautittavasti, ja kokonaisuus on jopa hämmentävän tyylikäs. Kirjan Lönnrot ei ole tosi, vaikka voisi olla, sillä niin kovin tavallinen on tämänkin suurmiehen tarina. Ranta piirtää yhteisöstään ja itseltään eksyneen miehen kuvan tarkasti, ihmisestä välittäen. Kirjaa sävyttää kaihoisa surumielisyys oman kohtalon edessä. Kajaani on suuri kertomus, suuri sarjakuva. Paras kotimainen vuonna 2008.
2.
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Journalismin ja sarjakuvan liitto näyttää tältä. Delisle kurkistaa puolestamme diktatuuriin, pelkistää ruutuihin näkemänsä, tunteensa ja tietonsa. Blogimaisessa sarjakuvapäiväkirjassa vuorottelevat yksityinen ja yleinen, syntyy reportaasi, draama, jonka äärellä lukija sekä nauraa että pelkää. Delisle ei ole ilkeä, mutta hän ei myöskään säästele avustustyöntekijöitä eikä länsimaita. Koskaan ennen diktatuurista ei ole kerrottu näin vaivattomasti näin paljon ja näin vähillä sanoilla. Lukuelämys, jota ei kannata jättää väliin.
1.
Manu Larcenet: Millä on väliä, Pieniä voittoja -sarja
Pottunenien ja pikkuhahmojen ei pidä antaa hämätä: Pieniä voittoja on merkittävin Suomessa julkaistu albumisarja aikoihin. Moni tekijä pystyy kuvaamaan suuria tunteita sarjakuvissa, mutta Larcenet’lle se ei riitä: hän haluaa käsitellä, purkaa, penkoa ja tarkastella niitä - ja onnistuu. Ihmiselämän fundamentit ovat läsnä: syntymä, kuolema, anteeksianto, suru, muistot, vapauttava unohdus. Itsemurha. Kidutus. Kansanmurha. Itsetuho. Mikä lopulta tekee ihmisen? Mikä ihmisestä jää jäljelle? Miten kestämme pahat tekomme? Olemmeko enemmän kuin tekomme? Larcenet kuljettaa päähenkilöään Marcoa tilanteesta toiseen eikä anna suoria vastauksia vaan haastaa lukijan dialogiin. Kaiken tämän hän tekee kevyesti, ohuella viivalla ja lempeillä väreillä. Huippusarjakuva huipputekijältä, jonka toinen tänä vuona suomennettu sarjakuva ansaitsee myös tulla mainituksi: Maallemuuttajat on lämmin ja hykerryttävä kuvaus luonnosta vieraantuneista. Ajattelevien ihmisten sarjakuvia!
Arvasiko
kukaan?
Valintaani vuoden parhaaksi sarjakuvaksi veikkasi tässä blogissa ja sähköpostitse kaikkiaan 19 eri henkilöä. Arvaukset jakaantuivat kuuden kirjan osalle. Kukaan ei kuitenkaan osunut oikeaan. Kiitos osallistumisesta!
Kirjoittajan joulupöydässä on tänä vuonna pienempi kinkku kuin ennen ja ensi kertaa kalkkunaa.
sarjakuvat , sarjakuvataiteilijat , kritiikki , kulttuuri , Moebius , Fingerpori , Matti Hagelberg , Aapo Rapi , Christophe Blain , Ville Ranta , Guy Delisle , Burma , Manu Larcenet
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Jyrki Jantunen kirjoittaa monista aloista, jotka hän hallitsee, ja monista aloista, jotka hän luulee hallitsevansa.
Lue kaikki Yleismies Jantunen -jutut
Hetkinen tilausta käsitellään.
Toimitus
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
kirjaudu sisään