En malta olla puuttumatta ajankohtaiseen keskusteluun suomalaisesta sarjakuvasta. Ja samalla pyydän anteeksi valitettavaa virhettäni Suomen Kuvalehdessä 15/2008 (ilm. 11.4.2008).
Tampere kuplii -sarjakuvafestivaali järjestettiin viikonvaihteessa. Taiteilija Jorma Uotinen valitsi ensimmäisen Sarjakuva-Finlandian saajan. Palkinto meni Kiroilevalle siilille(Sammakko) ja Milla Paloniemelle.
Hämmentävää on ollut seurata keskustelua kotimaisesta sarjakuvasta ja palkinnosta. Suuresti arvostamani sarjakuvantekijä Marko Turunenmuun muassa antaa ymmärtää blogissaan (ja Kvaakissa ja tämän aamun Hesarissa), että sarjakuvan Finlandia on suuri vitsi ja sen valitsee tietämättömät ja asiantuntemattomat ihmiset. Ehdolla on ”harrastajien” valitsemia vääriä sarjakuvia (”kevyttä viihdettä”), ja jos oikea sarjakuva listalle päätyy, ”fanipojat” eivät sitä ymmärrä palkita.
Samaten suuresti arvostamani ohjaaja, käsikirjoittaja ja populaarikrääsän kerääjä Pekka Lehtosaaripiti Ylen Aamu-tv:ssä Paloniemen Siiliä kopiona, jossa ei ole omaa ideaa lainkaan.
Hyvät ihmiset! Älkää olko naurettavia. Jos ette perusta toisten ideasta, keksikää oma ja jakakaa juuri sellaisia palkintoja kuin haluatte ja niille, keille haluatte. Valitettavasti Antti Grönlund ennätti ennen teitä ja teki sen, mistä monet vain puhuivat, ja hyvä niin!
Lisäksi jako ”kaupalliseen” ja ”vaihtoehtosarjakuvaan” on käsittämätöntä latteutta. Kaikki sarjakuvat ovat vaihtoehtoja sille, joka miettii, mitä sarjakuvaa ostaa. Ja kaikki sarjakuvat ovat myös vaihtoehtoja kaikelle muulle kuluttamiselle. Kuluttaja on kuningas, ei sarjakuvantekijä, onneksi. Ja sitä paitsi, sarjakuva ei ole niin merkittävässä roolissa Suomessa kuin monet antavat ymmärtää.
Ja lopetaan puhe myös ”taidesarjakuvasta”. Taide nostetaan seinälle ja kehystetään, sarjakuva ostetaan ja luetaan. Joku tykkää jostakin sarjakuvasta, toinen ei - mutta ei tykkäämisen perusteella ketään voi taiteen halveksijaksi haukkua. Eikä se voi olla tekijän vika, jos sarjakuva menee kaupaksi tai se kiinnostaa palkintosijoille asti.
Taas tuli todistettua, että mikään ei liikuta suomalaista sarjakuvaväkeä ja -eliittiä niin kuin kateus. Yhteistä poljinta halutaan kyllä painaa, kunhan se vaan on jarrupoljin. Kuten kirjailija, sarjakuvaneuvos Juhani Tolvanen mielellään muistuttaa, yhteisen hiilen sijaan puhallamme aika usein yhteiseen kynttilään.
Ja se anteeksipyyntö. Olen pahoillani, että kirjoitin Ville Rannan mainiosta Kajaani-sarjakuvasta ”taidesarjakuvana” (SK 15/2008). Ihan hyvä se on ilman tuota painavaa luokitusta. Toivon että ihmiset eivät suhtaudu Kajaaniin kuin taide-esineeseen vaan rohkeasti kääntävät sen sivuja, taivuttavat kulmia, tekevät omia merkintöjään sen laidoille ja kohtelevat sitä samoin kuin mitä tahansa sarjakuvaa ja kirjaa. Kajaani ansaitsee sen.
Kirjoittaja lukee kaikenlaista sarjakuvaa eikä vihaa keskinkertaisuutta, edes Tampere kuplii -tapahtumassa vierailun jälkeen.
sarjakuvat , taidepalkinnot , taidearvostelut , kulttuuri , Marko Turunen , Pekka Lehtosaari , Antti Grönlund , Ville Ranta , Juhani Tolvanen
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Ja kateus on kantava voima kaikille muillekin kuin sarjakuvaväelle. Ilman kateutta, kunnianhimoa ja halua olla parempi kuin muut emme olisi ihmisiä vaan eläisimme vielä luolissa.
No huh. Ehdotan täten perustettavaksi Marko Turunen -palkinnon, joka jaetaan vuosittain Herra Taiteilija Marko Turusen kulloisellekin teokselle.
Taas tätä selkääntaputtelun ihmeellistä maailmaa. Asiallinen kritiikki lasketaan heti kateudeksi ja kaikkien pitäisi olla ihqpuppelin samaa mieltä. Siilistä ei selvästikään saa olla pitämättä.
Hyvä Tämmöstä. En ole kirjoituksessani arvioinut lainkaan Kiroilevaa siiliä. Olen vain ihmetellyt Sarjakuva-Finlandian ja sarjakuvan arvostuksen ympärillä käytyä keskustelua, jota voisi olla parasta arvioida vaikka Siilin yhdellä tietyllä mielisanalla. Toki minulla on mielipiteeni Paloniemen sarjakuvasta, mutta se ei ole villakoiran ydin (eikä siilinkään). Lue mitä haluat, tykkää mistä haluat - niin minäkin teen.
Hesarin juttu oli napattu pari kuukautta vanhasta viestistä ja irrotettu asiayhteydestä enkä edusta kaikkia Daadan blogissa kommentoivia tahoja mutta muuten Jyrkin vuodatus itseäni koskevissa asioissa pitänee kutinsa. Eli arvostelin raadin asiantuntemusta enkä olisi kärkikymmenikköön henkilökohtaisesti valinnut muutamaa siellä nyt ollutta. Nyt kun on ensimmäinen Finlandia jaettu, ollaan ensi vuonna viisaampia mitä kisalta odotetaan.
Olin kyllä hiukan yllättynyt, että Suomen Kuvalehden virallisilla sivuilla suuhuni laitetaan sanoja joita sieltä ei ole ulos tullut.
Uskomatonta. Olkaa hiljaa älkääkö kirjoitelko asioista joista ette tiedä yhtään mitään.
Jos verrataan palkintoja joiden nimeksi on valittu meille suomalaisille erittäin tärkeä merkittävä nimi –– Finlandia-palkinto, niin ettekö huomaa kuinka nimen valtava arvostettava luotettavuus on kadotettu. Ei muissa palkinnoissa ole käytetty ihan minkälaisia vaan asiantuntijoita esim. kirjojen lukijoita. Me kaikkihan osaamme lukea kirjoja tai kuunnella musiikkia (tieto-finlandia, kaunokirjallisuus-finlandia tai Iskelmä-Finlandia). Mutta mikä tekee Suomessa kaikista ihmisistä sarjakuva-asiantuntijoita?
Ja mitä tuo nuff said tarkoittaa? Miksei perkele missään voi puhua suomea?
Hyvä Marko Turunen. Olen pahoillani, jos olen pannut suuhusi sanoja, joita sieltä ei ole ulos tullut. Varmaan omat sanasi kyllä löytyvät linkeistä? Jos eivät, kirjoittanet niitä lisää tänne. Hesarin tämän aamuisesta ”uutissarjakuvasta” ja sen viereen sijoitetusta ”Näkökulmasta” sain kyllä käsityksen, että sinua oli haastateltu kyseistä juttua varten Tampereella. Ja siitä nuo muutamat sanasitaattisi olen napannut (kirjoitukseni kolmannessa kappaleessa).
Lähinnä silmää karahti lause: sarjakuvan Finlandia on suuri vitsi. En muista sellaista sanoneeni ja ”harrastajien” valitsemia vääriä sarjakuvia… oli itseironiaa. Piikittelyä omia ennakkoluuloja kohtaan. Jokainen voi tosiaan Daadan blogista käydä lukemassa mitä olen kirjoittanut mutta en tiedä onko siitä paljoa iloa kun kaikki tulkitsevat tekstit joka tapauksessa mieleisekseen. Hesarin lainaukseni oli otettu kaksi kuukautta vanhasta viestistä mikä meni näin: “Otavan julkaiseman Kisun ABC:n finaalista ulos raakkaaminen tuntui sitävastoin järjettömältä. Paras suomalainen sarjakuvakirja vuosiin jätetään
ulkopuolelle ja tilalla nähdään harrastajien ja fanipoikien kyhäämää kevyttä viihdettä.” Eli Kisun ABC:n tilalla fanipoikien kyhäämää viihdettä. Tarkoitin tuolla Bosporin Helmeä. Eikä minua ole Tampereella haastateltu mihinkään lehteen. Ville jos luet tämän, keskiviikkona tulee tukkukokouksessa neniin.
Turusen kommentti vetää kyllä aika vinoksi Hesarin toimittajan tämän päiväisen lausuman: 'Sanalla sanoen: tämä sarjakuva on totta.' Ja toimittaja Esa Mäkinen lisää vielä, että haastattelut Ville Rannan uutissarjakuvaan on tehty Tampereella viikonloppuna! Nyt Turunen sanoo, ettei häntä ole siellä edes haastateltu! Jopas!!
Karseen ylimielinen tuo Turusen kommentti Bosporin Helmestä. Turunen on kyllä nostanut ittsensä sarjakuvapiirtäjänä jalustalle, josta pääsee nopeasti vain alaspäin.
”Karseen ylimielinen tuo Turusen kommentti Bosporin Helmestä.” Olin vain rehellinen. Nimimerkin takaa on helppo heitellä paskaa toisten niskaan (Olisiko kvaakin nimimerkki Tertsi taas kyseessä?). Minulla on sentään selkärankaa esittää mielipiteitä omalla nimelläni. Ja millä jalustalla minä olen? Nimimerkki Fanipojat ovat hyviä on ainoa joka minua on korokkeelle nostamassa. Minun kirjoja myydään 300-500 kpl. Ei minun tekemiset ketään kiinnosta. Daada ei tuota juurikaan voittoa. Muista töistä saamilla palkkioilla kustannetaan kirjoja. Vain pari kirjaa on tuonut siihen sijoitetut rahat takaisin. Niska
limassa on tehty reilut kymmenen vuotta töitä ilman kummempaa palkkiota rakkaudesta asiaan. Puupäähattu minulla on mutta mitä sitten? Olen kai sen kovalla työllä ja näytöillä ansainnut. Jokainen voi toki kyseenalaistaa viime vuotisen raadin ammattitaidon. Minulla on pienen piirin jonkinasteinen arvostus ja se on ainoa mitä minulla on ystävien ja puolisoni Annemarin lisäksi. Jyrki kirjoitti sarjakuvapiirien kateudesta. Minusta tuntuu, että se kateus kohdistuu todellisuudessa ihan toisin päin kuin yllä on esitetty. ”Taidepuolella” kulutetaan käsittääkseni sarjakuvaa monipuolisesti. Ihmisille käy supersankarit, pottunokat ym. Riittää että on kyseessä hyvä juttu. Suoraan sanottuna vituttaa ihan älyttömästi tiettyjen henkilöiden jatkuva riidan haasto.
Huh huh, kylläpä Marko saa paskaa niskaan rehellisenä olemisesta.
”Jos ette perusta toisten ideasta, keksikää oma ja jakakaa juuri sellaisia palkintoja kuin haluatte ja niille, keille haluatte. Valitettavasti Antti Grönlund ennätti ennen teitä ja teki sen, mistä monet vain puhuivat, ja hyvä niin!”
Todetaan nyt täälläkin, että mielestäni sana ”Finlandia” tekee tästä Antin lanseeraamasta palkinnosta aika paljon tärkeämmän kuin vaikkapa ”Tampere Kuplii” -niminen palkinto olisi ollut. Ei Sarjakuva-Finlandia -palkintoa voi luoda kuin yhden kerran. Sen takia tästä niin paljon sauhutaan, kritisoidaan
ja keskustellaan. Omasta mielestäni se on vain hyvä asia. Hymistely ei auta palkintoa kehittymään.
Turunen kritisoi blogissaan jokaista kärkikymmenikköön valittua teosta ja PERUSTELEE kritiikkinsä. Kateutta en sieltä huomaa. Mutta kaipa Markolla on oikeus mielipiteisiinsä siinä missä kenellä tahansa? Tietysti hiljaa oleminen olisi turvallisempaa, silloin ei ainakaan kukaan pääse loukkaantumaan.
Kyllä toi ”taideväki” on sitten katkeraa ja kateellista. Ei kelpaa muut kuin suttuiset ”taidekuvat”.
Ja tietty elämän pitäisi rahoittaa valtio eri apurahoilla.
Onneksi Siili voitti!
Real Lifen kommentti on varmasti tahallista provokaatiota mutta vastaan silti. 90-luvun lopulla aloittaneet pienkustantajat ovat tehneet pyyteetöntä työtä suomalaisen sarjakuvan eteen ja nostaneet sen siitä suosta missä se on ollut. Hyvä esimerkki on nyt Ranskassa kiertävä 24 taiteilijan näyttely. Ilman mainittujen pienkustantajien työtä ei näyttelyä, eikä (kärjistettynä) muitakaan näyttelyitä maailmalla olisi esillä. Työn hedelmistä ovat päässeet nauttimaan kaikki. Myös Kiroileva Siili ja Viivi ja Wagner. Pienkustantajien raadannan kautta on kotimaan kaupallisille menestyksillekin tarjoutunut
tilaisuus esittäytyä ulkomaan areenoilla ja hakea vieläkin suurempaa yleisöä. Työtä on tehty koko skenen hyväksi. Kateudesta puhuminen on asioista tietämättömien ja kateellisten panettelua. Apurahoista haluaisin sanoa, että sarjakuvaan syydetyn rahan määrä on murusia pöydällä verrattuna maatalouteen, teollisuuteen tai suunnilleen mihin tahansa muuhun apuraha kohteeseen verrattuna (99% sarjakuvataiteilijoista elättää itsensä jollain muulla palkkatyöllä kuin piirtelemällä sarjiksia). Koko maahan pyörii apurahojen turvin! Tuskin kellään olisi työpaikkaa jos avustuksia ei jaettaisi. Petteri Oja ajaa kyllä Mersulla. Pari sataa maksaneella Mersulla. Tuntuu aika turhalta jatkaa keskustelua kun osa porukasta haluaa keskustella asiasta järkevästi ja osa sarjakuvan ystävistä on nelivuotiaan tasolla ja merkkailee reviiriään nimerkkien takaa laaduttomin kommentein. Kolmiulotteisessa maailmassa puhuttaisiin häirinnästä ja näille voisi hakea lähestymiskieltoa.
Miksi? Silloin keskusteluun ei osallistuisi yksikään sarjakuvien parissa työskentelevä tai sarjakuvia harrastava. Olisi mukava vaihteeksi kuulla oikeita ja perusteltuja mielipiteitä merkityksettömiksi jäävien one-linereiden sijaan. Ja miksi et voi kirjoittaa omalla nimelläsi? Onko sinulla jotain hävettävää? Tässä kaikki nyt näkee minkälaisten uunojen kanssa me joudutaan päivittäin painimaan.
Mikko Komun saama kohtelu tulee tästä keskustelusta kyllä väistämättä mieleen.
Marko Turusen aamuisesta provokaatiovastausprovokaatiosta kenties hieman provosoituneena:
Pyyteetön työ suomalaisen sarjakuvan nostamiseksi alkoi syksyllä 1971, kun Veikko ”Joonas” Savolainen, Heikki ja Soile Kaukoranta, Pekka Gronow, Ilpo Hakasalo ja monet muut perustivat Suomen Sarjakuvaseuran.
Sitä jatkoivat monet isot ja pienet kustantajat: Semic=Sarjis , Otava, Kustannus Jalava Pauli Kallio & knit=Suuri Kurpitsa, Ilta-Sanomat, sadat omakustantajat 1970-luvulta lähtien, Petri Kemppisen ja Harto Hännisen Sarjakuvastin-projekti, jne, jne.
Hyvä esimerkki tuosta pyyteettömästä työstä on todellakin
nyt Ranskassa kiertävä 24 taiteilijan näyttely. Ilman kymmenien suomalaisten sarjakuvanystävien työtä ei näyttelyä eikä suomalaista sarjakuvaa maailmalla olisi esillä. Ei, ei, ei ja ei, Marko: KAIKKI kunnia ei todella mene pahalla tahdollakaan kaikille 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneille ”90-luvun lopulla aloittaneille pienkustantajille”, vaikka puhekupla tai sarjakuvaruutu nyt uudestaan keksittäisiinkin. Mieleeni on ikuisesti jäänyt Katja Tukiaisen Angoulêmessa 2006 pitämä puheenvuoro, jossa hän suosiosta kiittäen sanoi, ettei nykypolven menestys ole syntynyt tyhjästä, ja kiitti sitten Joonasta, Tapea, Timppaa ja monia muita jo 1960- ja 1970-luvulla aloittaneita tekijöitä, jotka ovat rakentaneet sen kivijalan, jolle suomalaisen sarjakuvan maailmanmenestys on rakennettu.
HEIDÄN työnsä hedelmistä ovat päässeet nauttimaan kaikki.
Pari kommenttia.
Hyvä Timo Kähkönen. Kateus ei ole luova voima. Se synnyttää vihaa, nurkkakuntaisuutta ja omahyväisyyttä. Mutta hyviä tarinoita siitä saa, myös sarjakuviin.
Hyvä Petteri Oja. En olisi kirjoittanut blogia kiinnostavasta palkinnosta, jos uskoisin, että hiljaa pitää olla. Loukkaantuakin saa. Mutta jos ”rehellisenä oleminen” on arvo sinänsä, yritä luottaa siihen, että muutkin kuin Marko ovat keskustelussa mukana ”rehellisesti”. Vai onko sinulla syytä epäillä, että muut keskustelijat perustelevat mielipiteitään vähemmän ”rehellisesti”? Jos huutaa kovaa, väistämättä joku tulee ihmettelemään,
mitä täällä provosoidaan - ja väittää vastaan. Sitä sanotaan keskusteluksi.
Hyvä Marko Turunen. Kulttuurikeskustelusta näyttää puuttuvan keskustelukulttuuria ja historiantajua. Mistä kumpuaa tämä asenteesi ”ne” vs. ”me” - ”nelivuotiaat, uunot, fanipojat, harrastelijat jne.” vs. ”me, pyyteettömän työn raatajat, pieni piiri, suosta nostajat jen.”? Hämmentävää tekijöiden ja keskustelijoiden tyypittelyä, jolla ei ole mitään tekemistä sarjakuvan saati sille jaettavien palkintojen kanssa. Vaan ehkä sinäkin olet huomannut, millainen valta nimenantajilla ja nimeäjillä on määrittää oman paikkansa suhteessa muihin. Se keittiöpsykologiasta.
Sananen historiattomuudesta, josta Juhani Tolvanen ennätti tänne jo kirjoittaa. Suomessa on tehty kotimaisen sarjakuvan historiaa jo ennen sinua ja minua, ”pyyteetöntä työtä”, ”niska limassa rakkaudesta asiaan”. Ja tehdään yhä joka viikko, meistä huolimatta.
Apurahasysteemeistä ym. saamme varmastikin kiittää edellisiä sukupolvia. Kiitos teille! Ilman tukia ei tosiaankaan olisi teoksia eikä siten myöskään näyttelyitä. Ainakaan samassa mittakaavassa. En kuitenkaan tunne, että ulkomaan ”valloituksista” saisimme kiittää muita kuin itseämme. Itse me olemme suhteet ulkomaille luoneet (usein Johanna Rojolan avustuksella). Lähetelleet läpysköitä itse teetettyjen käännösten kera. Ne kustantamot jotka ovat suomalaista sarjakuvaa julkaisseet (kuten ei suurella todennäköisyydellä muutkaan) ole koskaan kuulleetkaan suomalaisista 60-80-lukujen mestareista. Muumikin
löydettiin rapakon takana ja Ranskassa vasta kun nuoret olivat herätelleet suomisarjakuva kiinnostuksen ulkomailla. Eikä uuden sukupolven teokset ole hakeneet vaikutteita mainitsemiltasi tahoilta. Esikuvat on haettu Suomen rajojen ulkopuolelta. Mämmilä esim. on mestariteos ja yksi kaikkien aikojen suomalaisista sarjakuvasaavutuksista mutta en usko sillä olleen suurtakaan merkitystä nykypolven ”menestykseen” esikuvan tai innoittajan ominaisuudessa. Eikä se ole avannut ovia tietääkseni yhdellekään suomalaiselle taiteilijalle maamme rajojen ulkopuolella. Kurpitsalla on todistettavasti ollut merkitystä seuranneisiin sukupolviin. Tosin itseeni ei, koska en tiennyt Kurpitsan olevan edes olemassa ennen kuin joskus 90-luvun puolen välin jälkeen jolloin tapasin myös ensimmäistä kertaa muita sarjakuvapiirtäjiä. Mutta olet oikeassa Juhani. Kaikki kunnia ei kuulu meille ja oli minulta huolimatonta antaa niin ymmärtää. Näyttelyiden yhteydessä työskentelee lukematon määrä ihmisiä jotka tekevät arvokasta työtä minimi korvauksin jos niinkään. Kuten Kirsi Kinnunen. Pyydän anteeksi ja pahoittelen suuripiirteisyyttäni ja ajattelemattomuuttani. Onni kuitenkin onnettomuudessa. Nyt kaikilla on mahdollisuus ihan nimeltä tietää melkein kaikki joita saamme kiittää.
Juhani: Missään en lukenut KAIKEN kunnian menevän pienlehtien tekijöille. Ja kyllä seuran perustamistakin on edeltänyt kehitys joka on perustamiseen johtanut. On täysin kohtuutonta vastata Markolle tuolla tavalla. Hän varmasti tuntee kotimaisen sarjakuvan juuret ja on niistä ylpeä. Kuten varmasti lähes kaikki kotimaiset sarjakuvan harrastajat ja ammattilaiset.
Jyrkille: uskon, että muutkin keskustelijat, ainakin omalla nimellään kirjoittavat, ovat rehellisiä. Lähinnä tarkoitukseni oli ihmetellä paskaryöppyä, jonka Marko on saanut niskaansa. Ja mitä tulee ”kateelliseen sarjakuvaväkeen”, en ole itse huomannut sarjakuvantekijöiden joukossa kovinkaan pahaa kateutta tai katkeria kommentteja esimerkiksi Markon kritiikkeihin liittyen - päinvastoin, useammankin kriittisesti arvioidun teoksen tekijät ovat kiitelleet tiukasta arvostelusta. Jotkut sarjakuvafanit sen sijaan ovat ottaneet aika paljonkin nokkiinsa, kun heidän suosikkejaan on kehdattu arvostella. Tuolla on muuten yksi asiaan liittyvä kannanotto: http://kreegahbundolo.blogspot.com/
Kas pahusta. Näkyykös sarjakuva-Finlandiasta käytävän debattia kuin kirjallisuuden Nobelista ikään?
Sehän viittaisi siihen, että olemme onnistuneet luomaan edellytykset elinvoimaiselle, monitahoiselle, ristiriitaiselle, ja ristiriidoissaan hedelmälliselle kulttuurin alueelle.
Sehän viittaisi myös siihenkin, että sarjakuvakulttuurilla on Suomessa hienot tulevaisuudennäkymät.
Tunnenpa ylpeyden ailahduksen sisikunnassani.
Ja mitä palkintojen vuosittaiseen jakamiseen tulee, niin yhtenä vuonna palkitaan yksi, seuraavana vuonna palkitaan joku toinen. Eikös se niin mene?
Vastaukseni liittyy aiempaan Juhanin kommenttiin. Arvostan itse tekijänä sitä työtä, mitä Tapet, Joonakset ja Timpat ovat tahoillaan tehneet. Siinä on varmasti pohjaa, mille nykyinen kenttä on kasvanut. Suoraan minun tekemisiini näiden tekijöiden tuotanto ei ole kuitenkaan vaikuttanut. Voin sanoa, etten ole jaksanut lukenut yhtään Mämmilää tai Joonaksen teosta loppuun. Timpan teokset tulee luettua, mutta en ole pitänyt niistä juurikaan. Ammattitaitoista työtä toki, mutta mikään näiden tekijöiden töistä ei ole puhutellut minua. Marko sanoi, että on vienyt itse kirjansa ulkomaille. Niin tein minäkin.
Ei siellä kukaan tuntunut tietävän suomalaisesta sarjakuvasta muuta kuin Hagelbergin. Ainakaan niissä tahoissa, joiden kanssa minä toimin. Jos minun pitää mainita tekijöitä, mitkä ovat selkeimmin vaikuttaneet omaan uraani sarjakuvantekijänä, ovat ne Suuri Kurpitsa sekä Glömp-antologian ympärille kasvanut tekijäkunta. Ensimmäinen toimi innoittajana ja jälkimmäisen ansiosta olen jaksanut tekemistäni jatkaa.
Ihmettelen, miksi Ville Ranta ei kerro, on hänen uutissarjakuvansa Hesarissa totta, kuten Hesarin toimittaja Mäkinen väittää. Turunenhan on kertonut, ettei häntä ole Tampereella haastateltu juttuun. En usko, että Mäkinen viitsii kuitenkaan vastata - hän on paitsi toimittaja myös nimenomaan Hesarin toimittaja, joilta harvemmin kuulee anteeksipyyntöjä. Kommenttien perusteellahan Hesarin juttua ja sen virheitä saa syyttää aika monesta väärinkäsityksestä.
Suomen Kuvalehdeltä odottaisin analyyttisempaa otetta kuin tätä mielipidekirjoitusta, joka alkaa sopivasti ”en malta olla kommentoimatta…”.
”Lopetetaas nyt taidesarjakuvista puhuminen” on lapsellinen kommentti, varsinkin kun artikkeli loppuu anteeksipyyntöön Kajaanin luokittelusta juuri siksi… ja teennäinen hämmästely Turusen kärkkäydestä on turhaa. Monipuolinen analyysi sarjakuva-Finlandiasta (ehdokaslista, tapahtuman ajankohdan läheisyys Puupääpalkintoon, jury, Uotisen rooli, taiteentekijöiden kriteerit ansiokkaalle sarjakuvakirjalle - ja miten ne mahdollisesti poikkeavat lukijan kriteereistä.
..) olisi kiinnostanut enemmän - ja ollut aika lailla laadukkaampaa journalismia - kuin tämä eri henkilöiden sanomisten kohuhakuinen referointi sormia heristelevine opetuksineen luokittelemisesta.
Hyvä MK Einiö. Olen esittänyt mielipiteen, kuten blogeissa yleensä, en analyysia. Mutta sana on tietenkin vapaa jokaiselle kommentoida ja jatkaa keskustelua tässä blogissa. Joten miksi et analysoi itse mainitsemiasi teemoja? Viimeistään perjantaina kirjoitan uuden blogin Puupäähatutetusta. Voi olla, että silloinkin luvassa on ”lapsellinen kommentti”!
Pientä täsmennystä Marko Turusen muumiviittaukseen:
”…Muumikin löydettiin rapakon takana ja Ranskassa vasta kun nuoret olivat herätelleet suomisarjakuva kiinnostuksen ulkomailla…”
Kanadalainen Drawn&Quarterly -kustantamo alkoi viime vuonna julkaista sarjaa Moomin - The Complete Tove Jansson Comic Strip. Julkaisupäätökseen vaikutti varmasti kaikkein eniten se, että D&Q:n porukka, Seth etunenässä ovat olleet kauan kovia Tove Jansson -faneja.
Kun he kävivät Suomessa 1998 Helsingin sarjisfestareilla, niin he olivat tehneet ”pyhiinvaellusmatkan” Tampereen Muumilaaksoon. Koko Tampereen-matkan
porukka oli junaillut omin toimin kertomatta pahemmin siitä edes festarijärjestäjille.
Tapahtuman jälkeen Seth lähetti Janssonille suunnattoman hienoin omistuspiirroksin varustetun albuminsa itse piirtämässään muumikirjekuoressa Mukana oli Sethin tekemä muumikortti.
Loppu on sitten historiaa. Ranskan Muumien ”löytämiseen” vaikutti varmasti paljon tuo D&Q:n menestys.
Millään teksteilläni en todellakaan ole halunnut vähätellä niitä ponnisteluja ja henkilökohtaisia uhrauksia, joita 1990-luvulla aloittaneet tekijät ovat maailmaa valloittaneet ja latuja avanneet. Silmien auki pitäminen niin maailman kuin suomalaisenkin sarjakuvan suhteen helpottaa aina tekemistä joka sukupolvella näkevät silmät sitten Alex Raymondia, Barksia, Schulzia, Sethiä, Joonasta, Doucet'ta, Tilsaa kuin Turustakin.
Jos joku yksilö tässä maailmassa kanonisoida pitäisi suomalaisen sarjakuvan maailmanvalloituksesta, niin kyllä se on mainitsemasi Kirsi Kinnunen.
Kirsi Kinnuselle puupäähattu! Ranskan suominäyttelyn vastaanotto oli kyllä aika hieno. Siellä ihmeteltiin miten niin pienestä maasta kuin Suomi voi tulla näin rikas tekijöiden kirjo. Minä olen miettinyt sitä omassa päässäni ja tullut siihen tulokseen, että kun ei ole ollut valtavia markkinoita tasapäistämässä ilmaisua niin jokainen on voinut luoda sarjakuvallisen ilmaisukielensä rauhassa. Eli jotain hyvääkin tästä pienestä maasta on. Marko Turunen on rehellinen mielipiteissään. Siitä hän ansaitsisi kultaisen kukan puupäähattuunsa.
Juhani sai minut jälleen kiinni puolittaisten totuuksien levittämisestä. Asia oli hyvä oikaista. Drawn and Quarterlyn julkaisulla on varmasti ollut suuri osansa myös Ranskan julkaisuun.
Haluaisin vielä kommentoida Jyrki Jantusen arvostelua siitä miten olen epäillyt Finlandia raadin asiantuntemusta. Omasta mielestäni on ihan aiheellista esittää epäilyjä jos korkean profiilin palkinnon jakajista osa ei edes tiedä kuka on Matti Hagelberg. Jantusenkin on pakko myöntää Hagelbergin olevan suomen sarjakuvan yksi merkkihenkilöistä.
Hyvä Marko Turunen. Toki sarjakuvaa ammatikseen seuraavan tulee tietää Matti Hagelberg ja tuntea hänen tuotantoaan. Hyvä olisi, jos tällainen ”ammattilainen” olisi hagelberginsä myös lukenut. Mutta ei kai jonkun tietäminen tai tunteminen voi olla ehto sille, että voi sanoa mielipiteensä Sarjakuva-Finlandiaan ehdolle ilmoitetuista teoksista? Kai siihen riittää kyseisten teosten lukeminen? Palkinnon nettisivuilla (www.sarjakuvafinlandia.fi) on kilpailun säännöt ja kaikki ehdotetut teokset. Kuinka monta muuten niistä olette lukenut?
Kaikki muut paitsi Kekkosen olen lukenut. Myös lähes kaikki karsiutuneet. Itse en oikein suosi ajatusta, että Sarjakuva-Finlandian esiraadissa on muita kuin aktiivisesti sarjakuvaa seuraavia ihmisiä. Kuinka maallikko osaa esimerkiksi suhteuttaa arvioitavia teoksia sarjakuvan saralla aiemmin julkaistuihin teoksiin, jos hän ei tunne alaa? Vai eikö tällaisilla seikoilla ole merkitystä karsintaa tehdessä?
Hip heijaa - sydämessä ailahti, kun luin nimeni kiitosten kohdalta. Mutta kiittää toki pitää yhtä lailla vuosikausien ajalta vaikka ketä: festivaaleja, kotimaisia vanhemman polven tekijöitä, ulkomaisia tekijävierailuja, pienlehtiä, pienkustantajia, isompia kustantajia, uuden tekijäpolven kansainvälistymistä, vaikutteiden tuojia, eri yksilöiden ja ryhmien ja yhdistysten ja seurojen ja koulujen itsepintaista puurtamista ilman rahallista hyötyä, ja jotakin tästäkin listasta varmasti unohtuu, niin kuin aina.
On tosissaan ihanaa tehdä töitä suomalaisen sarjakuvan hyväksi ja sitä teen niin paljon kuin
kukkaro kestää täällä Ranskassa - joka tietenkin on yhtä kuin maailma, ainakin ranskalaisten mielestä (virn).
Ranskan Suomi-sarjakuvanäyttelyn toteuttaminen on ollut fantastinen kokemus. Römpötin HS-juttu Aix-en-Provencen menestyksestä ei ollut liioiteltu, vaan näyttelystä todellakin tuli aivan omalla painollaan festivaalin päätapahtuma, josta kaikki puhuivat ja jonka kaikki kävivät myös katsomassa! Seuraavaksi mennään Amiensiin kesäkuun alussa ja syksyllä Moskovaan ja eilen minulta pyydettiin näyttelystä lisätietoja myös Lontooseen.
Nyt pitäisi sitten sopia tapaamisia kustantajien kanssa ja mennä esittelemään näytekäännöksiä (olen tehnyt lähes kaikista näyttelyssä olevista sivuista ranskannokset) – ja touhuta paljon, paljon muuta!
Mutta pitkän linjan työtä tämä on! Pelkkä Naisen kanssa -alpparin myynti Ranskaan vei viisi vuotta…
Pitkä linja vain tahtoo unohtua silloin kun media ”löytää” jokun ilmiön, niin kuin nyt suomalaisen sarjakuvan. Sitten on vain tässä ja nyt. On vain sarjakuva-Finlandia, on vain oikea-väärä voittaja, on vain myyntiluvut ja nimikkeiden määrän määrätön kasvu (Ranskassa 2000-luvun alun alle 1000:sta albuminimikkeestä on ehditty jo viime vuoden 4500:aan! Mitkä siinä sitten ovat uuden tekijän todelliset menestysmahdollisuudet, etenkin kun kustantajien johtoporras koostuu entisistä tennismailan varsien tai maastoautojen tai persialaismattojen myyjistä, se onkin eri juttu…) ja kirjakauppojen top 10 -listat, ja sitten keksitään kilvan nimiä asioille, joita on tehty jo vuosikaudet: verkostoituminen, kulttuurivienti ja sisällöntuotanto. Mutta eihän nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä, joten tehdään vaan sarjakuvasta Suomen virallinen ”kulttuurivientituote”, jos sen ansiosta hyviin hankkeisiin saadaan lisää tukea, ja taiteilijat voivat saada elantonsa omasta työstään!
Suomalaisen sarjakuvan menestys ei ole yhtäkkiä maasta noussut juttu. Jos suomalaisessa sarjakuvassa jatketaan nykyisen kaltaista omaehtoista, koulukuntia kaihtavaa, railakasta, sarjakuvailmaisun rajoja rikkovaa ”sisällöntuotantoa” (onnistuinpa!), sen tie maailmalle on vasta alussa.
Muumi-sarjakuvan tiestä Ranskaan hauska juttu: Muumien ranskalainen mangaan erikoistunut kustantaja löysi Muumit… Japanista! Ja luuli niitä ensin japanilaiseksi sarjakuvahahmoiksi!
Mielenkiintoista on myös se, että jo paljon ennen D&Q:n julkaisuja monet eri tahot, niin suomalaiset kuin Muumeja tuntevat ranskalaiset sarjakuvantekijät olivat monien vuosien ajan ehdottaneet Muumi-sarjakuvaa suurille ranskalaiskustantamoille, mutta nämä eivät olleet uskaltaneet lähteä leikkiin. Rohkeutta riitti vain oman toimen ohessa toimivalla pienkustantajalla (Le Lézard Noir), joka nappasi oitis Muumeille klassikkopalkinnon Angoulêmessa. Arvatkaa vaan, miten väkisin puristettuja onnitteluhymyjä isoilta kustantamoilta oli heille irronnut Angoulêmen palkintojuhlissa.
Haastattelin Angoulêmen yön juhlahumussa Muumien kääntäjää ja Kirsi Kinnusen mainitseman pienkustantamon voimahahmoa Emma Lavoix'ta (tosin kustantamon nimi lienee Le Petit Lézard). Video ja muutakin tarinaa Angoulêmesta löytyy osoitteesta www.suomenkuvalehti.fi/sk-netti/lehdet/2008/sk-62008/sa rjakuvasta-toiseen-angoulmessa2.aspx
Hei Jyrki - Koko kustantamon nimi on Le Lézard Noir ja heidän lastenkirjojen julkaisuosastonsa (collection) on nimeltään Le Petit Lézard. Muumi-sarjakuvat tosiaan ovat tämän ”Pikkuliskon” nimikkeitä.
Puheet sarjakuvapiirien kateudesta ovat liioiteltuja. Sarjakuva-Finlandiaehdokkaiden mollaaminen henkilöityy Marko Turuseen koska hän haluaa tuoda julki myös kriittisiä mielipiteitä. V. Rannan ja E. Mäkisen repparisarjan kommenteista näkyy että vielä löytyy huolestuttavan paljon niitä, jotka uskovat kaiken mitä lehdissä lukee.
Keskustelussa Sarjakuva-Finlandiasta mielipiteissään vastakkain ovat olleet lähinnä sarjakuvaan vakavasti suhtautuvat harrastajat ja ihkuttajat. Edellisiä voisi kutsua vaikka taideasarjakuvatyypeiksi ja jälkimmäiset pitävät kernaasti itseään asiantuntijoina. Onko siinä
jotakin ihmeellistä että ne jotka ovat uhranneet sarjakuvalle verta hikeä ja kyyneleitä, huolestuvat kun sisällön merkitys uhkaa unohtua Sarjakuva-Finlandiaan kuuluvan markkinahumun keskellä?
Vaikka nyt on syntynyt paljon keskustelua ja Finlandia-palkintokin saatiin, kehittyy sarjakuvasivistys ja sarjakuvanlukutaito hitaammin. Sarjakuvasta on moneksi, tämän Sarjakuva-Finlandiafalistit osoittivat tänä vuonna. Koskaan aiemmin eivät kotimaisen sarjakuvan viihde- ja taideulottuvuus ole ollut yhtä hyvissä kantimissa. Harva vain onnistuu näitä onnistuu omassa tekemisessään yhdistämään.
Grönlund on oikeassa kun hän kehottaa tekemään parempia sarjakuvia. Tällä vuosituhannella on vuosittain ilmestynyt yli 50 kotimaista sarjakuvakirjaa. Taso paranee hiljakseen, toivottavasti lukijamäärätkin nousevat sen myötä.
Kommenttina Juhani Tolvaselle: ”Kun he kävivät Suomessa 1998 Helsingin sarjisfestareilla, niin he olivat tehneet ”pyhiinvaellusmatkan” Tampereen Muumilaaksoon. Koko Tampereen-matkan porukka oli junaillut omin toimin kertomatta pahemmin siitä edes festarijärjestäjille.”
Houstasin D&Q:n tyyppejä, kun he olivat Helsingissä. Kävi ilmi, että Seth ja muutkin ovat Muumi-faneja. Ehdotin visiittiä Muumi-museoon ja he innostuivat. Eivät olleet tienneet sen olemassaolosta. Samalla päiväreissulla kävimme Kukunorissa ja Suuressa Kurpitsassa.
Sarjakuvapuolella ei ole vielä paljoakaan virallisia ”agentteja”,
mutta ne, joilla kontakteja on, ovat tehneet epävirallista vientityötä iät ja ajat. Rakkaudesta taiteeseen. Jos olisin keksinyt tavan, jolla tästä saisi toimeentulon, tekisin sitä päätyökseni ehdottomasti.
Pauli ja Kallio ja Christer Nuutinen kertovat toisaalla SK netissä, mitä mieltä he ovat sarjakuvan arvostuksesta. Kallion ja Nuutisen Kramppeja ja nyrjähdyksiä alkoi tällä viikolla SK:ssa. Tekijöiden eri haastattelu löytyy lehdestä. Linkki nettijuttuun http://www.suomenkuvalehti.fi/sk-netti/taiteet-ja-ihmis et/sarjakuva/pauli-kallio-ja.aspx
Eikö asiantuntijaraati sanana tarkoita, että kaikki raatilaiset olisivat alan asiantuntitijoita? Asiantuntijan määritelmä ei minusta täyty sillä, että on lukenut kaikki Finlandiakisaan lähetettyt ehdokkaat.
En malta olla kommentoimatta että juuri yllä mainitussa Pauli Kallion haastattelussa Kallio kritisoi (katkerana) Sarjakuva-Finlandia-kilpailua siltä kantilta että voittajan valitsija on huono ja ammattitaidoton. No, totta kai hän on kun jätti yhden Kallion käsikirjoittaman kirjan sekä yhden hänen julkaisemansa albumin huomiotta ja nosti parhaaksi teokseksi siili-aiheisen vitsikirjan.
Eli kriittinen palkintoa kohtaan saa olla, jos on Suomen kuvalehdellä töissä? Vai miten tää menee?
Voittajan valitsijan ammattitaidolla ei itselleni ole suurempaa merkitystä. Uotisen maku todennäköisesti vastaa
keskivertokansalaisen sarjakuvamakua. Olennaisempana pitäisin tässäkin keskustelussa peräänkuulutettua esiraadin ammattitaitoa, joka oli kyllä kyseenalainen ainakin tänä vuonna. Jos joku teos pääsee raadin suodattimesta läpi, sen pitäisi olla ihan yhtä hyvä voittaja kuin joku toinenkin.
(Ja ennenkuin alat syyttämään minua kateellisuudesta ja katkeruudesta, Jantunen, paljastan että olen itsekin Suomen kuvalehdellä töissä.)
Hyvä Nimimerkki. Miksi minä syyttäisin sinua mistään? Jokainenhan näkee, mitä itse kirjoitit.
Kallion ja Nuutisen haastattelussa on hyviä havaintoja. Vasta se paljasti, mistä Sarjakuva-Finlandiassa oli kyse. Sehän on käänteinen Tanssii tähtien kanssa -ohjelmalle, jossa ammattituomarit nauravat maallikoille. SF:ssa maallikko nauraa ammttilaisille. Tositeeveetä!
Jorma Uotinen lukee korkeintaan Nakke Nakuttajaa. Hänelle kiroileva Siili on Aivan Ihana, anarkistinen olento.
Seppo Räty voisi antaa Tanssi-Finlandian.
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Jyrki Jantunen kirjoittaa monista aloista, jotka hän hallitsee, ja monista aloista, jotka hän luulee hallitsevansa.
Lue kaikki Yleismies Jantunen -jutut
Hetkinen tilausta käsitellään.
"Ei oo helppoo" kirjoitti:
'Nuff said! Keskustelu on ollut aikamoista. Kun suomalainen sarjakuva saa vähän näkyvyyttä ja ehkä arvostustakin niin oma koira on se joka jalkaa pureskelee. Lukekaa Matti Hagelbergin ”Kova länsi”, siinä ollaan asian ytimessä.