Entä jos ajatus uudesta huippuyliopistosta onkin resurssien täydellistä tuhlaamista ja innovaatioiden tehokasta estämistä, kysyy Kuvataideakatemian professori Mika Hannula SK netille kirjoittamassaan mielipiteessä. Mitä mieltä olet? Tutustu aiheeseen ja keskustele.
Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtaman työryhmä ehdottaa Suomeen uutta luovuuden ja tehokkaan tutkimuksen keskusta. Raportti katsoo, että tavoite saavutetaan laittamalla yhteen kolme yliopistoa (Teknillinen korkeakoulu, Helsingin Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu), jotka yhdessä muodostaisivat halutun huippuyksikön. Lisäksi tarvitaan runsaasti rahaa, jota luvataan suoraan sekä valtiolta että epäsuorasti suuryrityksiltä.
Hellyttävän yksimielisyyden vallassa yhteiskunnallinen eliitti on ollut samaa mieltä. Kuin kuorossa toistetaan, että innovatioyliopisto on saatava nyt ja heti, koska meidän on turvattava keksintöjen kehittäminen, jotta teollisuus voisi tuottaa lisäarvoa ja hyvinvointia. Muutoin koittaa turma ja turvattomuus.
On tietysti hieman ilkeää ja kyseenalaistakin pilata valtiovallan, päälehdistön ja yritysjohtajien visioimat juhlat kysymällä onko tämä todellakin näin. Entä jos hanke toteutuessaan saakin aikaan täsmälleen päinvastaisen tuloksen kuin on toivottu? Mitä jos ylhäältä alas keskitetty ja hoidettu innovaation hahmottaminen onkin resurssien täydellistä tuhlaamista ja innovaatioiden tehokasta estämistä? Mitä jos koko hanke onkin niin tukevasti ilmassa, että se on – tuiman ja dynaamisen markkinatalouden sijaan – puhdasta reaalisosialismia?
Innovaatioyliopisto-hanke perustuu toiveajattelulle. Nobelin palkinnoista ja satoja miljardeja euroja tuottavista keksinnöistä unelmoiva ajatus ei ole tästä maailmasta, eikä tästä hetkestä. Se ei ole sitä käytännössä, eikä myöskään rakenteellisesti. Se ei saa aikaan uudistusta, vaan lisää keskitason hallintoa ja näennäistä tehokkuutta.
Kysymyshän on yksinkertaisesti siitä, missä olosuhteissa innovaatiot syntyvät, ja myös miten ne syntyvät. Huippuyliopisto-hankkeeseen sisäänkirjoitettu väite on, että tämä tapahtuu parhaiten perustamalla suuria yksikköjä, joita kovalla kädellä johdetaan ylhäältä alas. Kaikki turha karsitaan pois ja toiminta on niin virtaviivaista että silmistä valuu vettä.
Olennaista ei ole suinkaan sisältö, vaan miltä se näyttää. Ja kyllä, sitähän suomalainen yliopisto on osaksi pakosta, osaksi aivan omaa syytään lähtenyt tuottamaan. Kymmenessä vuodessa tohtorin tutkintojen määrä on lähes kaksinkertaistunut, mutta samalla opettajien ja professorien määrä on pysynyt melkein samana. Seurauksena vääjäämättömästi komeat luvut ja katala tason lasku.
Mutta tässäkään ei ole vielä läheskään kaikki. Innovaatio-hankkeen ihmiskuva on hämmästyttävän mekaaninen. Taustalla on outo ajatus, että halutut asiat saadaan aikaan, jos me vain kykenemme suunnittelemaan riittävän hyvin ja huolellisesti sellaisen konemaisen tilanteen, jossa nappia painamalla saadaan aikaan haluttu tulos. Kun Linus Torvaldsilta kysytään, miksi hän kykeni tekemään mitä hän teki nimenomaan Helsingin yliopistossa, vastaus on, että hän sai vapaasti valita mitä hän teki. Opintoja ei oltu liikaa rajattu ja yhdenmukaistettu. Oli tilaa ja aikaa kokeilla ja epäonnistua, mahdollisuuksia keskittyä luovaan toimintaan, jossa ei koskaan etukäteen ole mitään takuita menestyksestä.
Huippuyliopisto-hankkeen näennäisyys kulminoituu illuusioon taloudellisten argumenttien rautaisesta ylivoimaisuudesta. Se on varustettu aggressiivisella uusliberalistisen liturgian uskomuksella, jonka asennetta edesmennyt filosofi Georg Henrik von Wright on kuvannut kaikkein hienoimmin: hulttioituminen. Ja tämä siis aikana, jolloin asiaa (innovatiivisia työympäristöjä ja uuden tiedon tuottamista) tutkineet kansainväliset huiput (esimerkiksi Manuel Castells ja Yochai Benkler) eivät puhukaan suurista keskitetyistä yksiköistä, vaan pienistä ja ketteristä toimijoista, jotka rakentuvat monisyisten ja monirytmisten verkostojen varaan. Huvittavaa kyllä, aiheesta on myös tarjolla suomalaista tutkimusta. Nojaten ainutlaatuiseen aineistoonsa, jossa hän on käynyt kirjeitse keskustelua kymmenien nobelistien kanssa, Juha T. Hakala (Luova prosessi tieteessä, 2002) tarkastelee oivallusten syntymistä tieteessä. Kovan kurin ja kvartaaliraporttien sijaan keksinnöt vaativat onnea, sattumaa, hyvän ilmapiiriin ja rakentavaa epäonnistumista.
Mutta jos innovaatioyliopisto on reaalisosialistista harhamaata, mitä sen tilalle? Mitä jos palattaisiinkin lähtöruutuun. Käytettäisiin kapitaalia tutkijoiden olosuhteiden luomiseksi sellaisiksi, jotka poistavat epävarmuuden, antavat mahdollisuuden keskittyä sisältöön ja luovat yli alarajojen tapahtuvaa kokeiluja rohkaisevaa ja epäonnistumisia sietävää toimintaa ja myös todellista kilpailua sisällöistä ja tulkinnoista, ei siitä miten ja ketä hankkii taloon uudet komeat klemmarit.
Päälle liimattujen uudistusten hysterian sijaan, mitä jos valtiovalta uskaltaisikin luottaa sisällön tekijöiden kykyyn itse luoda, käytännöstä käsin kokemukselliseen tietoon perustuen kriittistä ja uutta avaavaa tietoa ja oivalluksia. Idea, joka ei ole mediaseksikäs, eikä myöskään myyvä. Mutta se on sekä toteutettavissa että todellinen.
Mika Hannula
Taiteen ja yhteiskuntasuhteiden professori, Kuvataideakatemia
Lue myös
Tarvitsemme ylivertaista osaamista (SK 17/2007)
Työryhmän ehdotuksia kannattavien rehtorien kannanotto
Sailaksen työryhmän muistio
Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyminen uudeksi yliopistoksi (pdf)
koulutuspolitiikka , Aalto-yliopisto , yliopistot
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Olen Kiinan hallituksen palveluksessa ulkomaalaisena asiantuntijana ja tutkin mm. innovaation edellytyksiä. Taustalla on hallituksen havainto, että maa tuskin voi enää kauaa jatkaa halvan kulutustavaran tuottamista maailman markkinoille nykyisessä mittakaavassa. Kun viennin kilohinta on olematon - naisten rintaliivien tukkuhinta tusinalta näyttää olevan tällä hetkellä 50 eurosenttiä - merkitsee se, että halpoja raaka-aineita, puolijalosteita ja valmiita tuoteita rahdataan yötä päivää edestakaisin. Kala-altaat, riisipellot ja kylät peittyvät teiden, siltojen tai ratapihojen alle. Kiinan bkt on viisi
prosenttia maailman kansantuotteesta, mutta sen tekemiseen se tarvitsee muun muassa 15 prosenttia maailman energiasta, puolet teräksestä ja 60 prosenttia sementistä. Tämä ei tietenkään voi olla mitään kestävää kehitystä, sen tajuaa jokainen.
Niinpä on päätetty siirtyä seuraavaan yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen, innovaatiotalouteen. Se on tarkoitus toteuttaa lähinnä kahdella tavalla. Ensiksikin massiivisilla julkisilla panostuksilla avaruus-, ase- ja energiaprojekteihin. Ajatus on, että nämä tuottavat sivutuotteina keksintöjä ja muita innovaatioita. Ajatus on kopioitu USA:sta, jossa Pentagonin mammuttihankinnat ovat ratkaisevan tärkeitä suuryritysten tuotekehityksen rahoituksessa ja tätä kautta globaalin markkinaosuuden kasvattamisessa. Toinen keino on koulutustason nostaminen. Kymmenessä vuodessa yliopistossa opintonsa aloittavien määrä on nostettu miljoonasta viiteen.
Teen parhaillaan tutkimusta tällaisen ohjelman onnistumisen edellytyksistä. Ikävä kyllä minun on oltava pessimistinen. Rahan syytäminen - lähinnä valtion omistamiin yhtiöihin tuottaa parhaimmillaankin sotasalaisuuksia. Julkinen sektori ei ole missään - ja varmasti ei myöskään Kiinassa - tunnettu tuottavuudestaan. Opiskelupaikkojen lisääminen ei niin ikään tule johtamaan kaikilta osin haluttuihin tuloksiin, koska maata vaivaa jo nyt pula pätevistä opettajista. Opettajien työaika on vain 6-12 tuntia viikossa ja vuosina 1966-76 heitä ei koulutettu lainkaan. Suomessa tilanne on samantapainen, mutta johtuen surkeista palkoista. Professorit hoitavat lähinnä sivutoimia ja tutkijat juoksevat hattu kourassa kerjäämässä rahaa projekteilleen.
Lopuksi voitaisiin viitata Hannulan siteeraamaan Linus Torvaldsiin ja karjua: ”Read my lips!” Kiina on monessa asiassa onnistunut esimerkillisesti. Se on tehnyt kansasta lyhyessä ajassa lukutaitoisen ja nostanut lähes puoli miljardia ihmistä köyhyydestä. Mutta pluralismista, moniarvoisuudesta se ei saa edes välttävää arvosanaa.
Hannula referoi: ”(Torvads)hän sai vapaasti valita mitä hän teki. Opintoja ei oltu liikaa rajattu ja yhdenmukaistettu. Oli tilaa ja aikaa kokeilla ja epäonnistua, mahdollisuuksia keskittyä luovaan toimintaan, jossa ei koskaan etukäteen ole mitään takuita menestyksestä…”
On vaikeata uskoa, että kolmen helsinkiläisen instituution yhdistäminen tuottaisi panostukseen nähden oleellista lisäarvoa. Mitenkä koko korreloi tason kanssa? Alkaako yliopistojen nykyinen tunkkainen itsehallinto muuttua läpinäkyvämmäksi? Saadaanko palkat sille tasolle, että professorit tutkivat ja vetävät opiskelijayhmiä, eivätkä konsultoi yrityksiä? Päästäänkö nepotismista ja suosikkijärjestelmistä?
En usko. Hallinnollisin päätöksin ei innovaatioita synny, ei Kiinassa eikä Suomessa. Ne syntyvät moniarvoisessa ja läpinäkyvässä yhteikunnassa monen erilaisen toimijan yhteistyön tuloksena.
www.gronroos.net
Huippuyliopisto on semanttisen sodankäynnin tuorein esimerkki. Otetaan vastapuolen käsitteet ja puhutaan suurista tavoitteista, jopa luovuudesta, ennen näkemättömistä saavutuksista, joilla vanhat periaatteet voidaan pyyhkiä pois.
Ensin vanha yliopisto uuvutetaan - se ajetaan mielipuoliseen määrämittaukseen ja itsetarkoitukselliseen määräkilpailuun päämäärättömien suorituspisteiden haalimisella, samalla kun resursseja leikataan hulppeasti. Sitten kun humanistinen perintö on hakattu henkihieveriin, aletaankin puhua ”oikeasta laadusta”. Tulevaisuuden haltuunotosta. Vanha yliopisto on uuvutettu,
eläköön uusi vaihtoehto. Epämääräisesti ja valmiiksi hajottavasti hallinnoidulta Taideteolliselta korkeakoululta nyt mitään odottamattakaan.
Laatua olisi sitten se uusi Huippuyliopisto. Jotakin Muuta. Unelma. Niin uutta, että sitä ei tarvitse harkita hitaasti eikä useita osapuolia kuullen. Uusi viisaus ei tarvitse harkintaa.
Innovaatiosta näyttävät puhuvan kaikki ne luovuutta pakenevat pellet, jotka rakastavat organisaatioita ja mahdollisimman suuria yksiköitä, koska suurissa yksiköissä tapahtuu eniten turhaa tyhjäkäyntiä ja toimintaa estävää kaaosta. Kaaosta on sitten helppo hallita keskitetysti voimattomuuden hallitessa yksilöitä. ”Innovaatio” on semanttinen sateenvarjo, jonka alla saa kaupallisuus antaa sen suuren merkityksen ja kaupallisen hyvinvoinnin tulosvastuulliseksi osastoksi. Huipputusta.
Suurin innovaatio on siten… valta.
Henkinen hyvinvointi olisi tuhlausta, sillä luovuuden hedelmällinen kaaos on epävarmuudessaan mitä uhkaavinta byrokraateille. Hallitsematon tulevaisuus ja hallitsematon yksilö. Kauhistus.
Kvantitatiivinen julistetaan kvalitatiivisen kaltaiseksi ja jopa suuremmaksi. Organisaatiolle kelpaa organisaation valitsemat, organisaatiolle innovatiivisesti alistuvat. Ne Kiitolliset. Eikä yrityselämän synergiaa fantasioivat todellakaan siedä kriittisen vapaita ajattelijoita. Laatua on tilaustyön toimittaminen annettujen speksien mukaisesti. Kvantitatiivisen innovaation paradoksi, kaapattujen käsitteiden häränpyllyä. Superorganisaattoreiden ideologiset julistukset kiittävät vain saman ideologian omaksuvia suorittajia. Jotka hyväksyvät politisoidun ”huippuideologian” sitä turhaan politisoimasta.
Hurmaa, hajota ja hallitse.
Puhu innovaatiosta.
Luo stalinistiseen tyyliin viisivuotisjuhlapuhesuunnitelma.
politisoi kaikki ja kiellä vastapuolelta politisointi ja turha asenteellisuus.
Runno suunnitelmat läpi itsestäänselvyyksinä.
Tuhoa eri tavalla ajattelevat ja luo mahdollisimman jäykkiä määreitä mahdollisimman nopeasti muuttuvilla arvosteluperiaatteilla.
Hurmaa, hajota ja hallitse. Persoonallisuushäiriöisiltä eivät keinot eivätkä käsitevarkaudet lopu, kun luodaan erilaisuutta murskaavia monokulttuureja.
AIKANAAN ALAKOULUUN TUOTIIN JOUKKO-OPPI, JOKA OLI TÄYSI SUSI. KYLLÄ VANHA OJALAN LASKUOPPI PÄTEE VIELÄKIN. YLIOPISTO MAAILMASSA ON SAMA HAKU PÄÄLLÄ. TAI RAHAMAAILMA HALUAA OHJATA OPETUSTA.
Kansainvälinen markkinointi voimaksi huippuosaamisen vientiin
Rakenteilla oleva yliopistojen yhtymä on tulevan kokonsa ja voimansa pohjalta ylivertainen. Mutta tuoko se kansainvälistä tunnettavuutta ja niitä ulkomaisia opiskelijoita/tutkijoita, jotka tukisivat laitoksen kehitystä maailman huippuyksiköksi. Tavoite on asetettu hyvin ja korkealle tarkastelematta näistä kolmesta korkeakoulusta valmistuvan opiskelijan tarpeita.
Korkeakoulut saavat rahoitustukensa tutukimustyostä, mutta eikö näiden instituuttien suurin päätarkoitus ole kouluttaa korkeakoulutettuja osaajia teollisuuden ja kaupan
palvelukseen. Osaajia, joilla on sekä luovaa ajattelu kykyä, käytännön teknisiä ja sosiaallisia ammattitaitoa lisänä tutkimukselliselle pohjalle. Pelkkä tutkimus ei tuota yrityksille tulosta. Tulokset on osattava myös jalostaa käyttökelpoisiksi kaupallisiksi ideoiksi.Nämä ovat ne kriteerit, joita maailmanvalloituksessa tarvitaan. Kansainvälisten yrittäjien kiinnostus ei perustu laitoksen kokoon vaan yksilöihin, joita se ’’tuottaa’’.
Tähän ylivertaisten yksilöiden tuottamiseen on olemassa yksinkertaisempikin tie. Jokaisen ’’huippuyksikköön’’liittyvän korkeakoulun on parannettava omaa opetustaan niin, että se vastaa teollisuuden ja kaupan vaatimaa tasoa. Ei riitä, että kurssiarviona on ’’ihan kiva’’, suomalaiseen tyyliin. Lehtorin/professorin on oltava aivan yhtä kova ja julma kuin vastaavassa työelämän tilanteessa johtaja olisi. Opiskelijoita on myös ojattava kansainvälisen sosiaalisen yrityselämän tapoihin. Keskieurooppalaiseen huippuyritykseen on vähemmän asiaa nuorella osaajalla, joka ei pysty tuomaan kykyjään esiin tai ei selviä päivittäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä.
Suomessa on jo yksi kansainvälisen tason huippukorkeakoulu. Ainakin, jos mittarina käytetään valmistuneiden tai siellä opiskelleiden sijoittumista kansainvälisesti tärkeisiin laitoksiin. Sibelius Akatemia on onnistunut osaamisenvientiyrityksessä muita korkeakouluja paremmin. Suomalaiset klassisen musiikin taitajat ovat maailman laajuisesti tunnettuja ja haluttuja osaajia. On hämmästyttävää nähdä kuinka monen keskieurooppalaisen ooperan listoilla on suomalaisia korkeakoulutettuja muusikoita. Onko siis niin, että Sibelius Akatemiassa tehdään jotain toisin kuin muissa suomalaisissa korkeakouluissa ja yliopistoissa?
On toivottavaa, että uuden huippulaitoksen perustajat ymmärtävät myös oppilaidensa jatkorekrytoinnin tarpeen. Taideteollinen korkeakoulu mainostaa nettisivuillaan opiskelumahdollisuuksia, tutkimusta, näyttelyitä, seminaareja jne. Mutta opiskelioiden ansioluetteloja ja näytetöitä ei löydy. Uuden kyvyn löytäminen verkon välityksellä on mahdotonta. Tässä ameriikkalaiset yliopistot ovat paljon edellä. Mutta ehkä tämä on juuri se mikä on helpompi ratkaisu kuin byrokraattinen huippuyksikkö. Opiskelijoiden ja tutkimustyön markkinointi sekä yritysyhteistyön rakentaminen on tunnettavuuden ja tuloksien edellytys.
Marjo Hartikainen
Taiteen maisteri- Taideteollinen korkeakoulu / Tuotepäällikkö
Saksa
Niiltä ihmisiltä jotka näpertelevät tällaisten stalinististen yhteiskuntakokeilujen parissa pitäisi heti ottaa pois kaikki vaikutusvalta nuorten oppimisen ja tulevaisuuden suhteen. Luovuus on nykyään kuin mikäkin ismi jonka nimissä tehdään tuhoja. Katson asiaa näin: jokaisella yksilöllä on subjektiivinen oikeus tutustua omaan luovuuteensa ja toteuttaa sitä oman halunsa mukaan, oli se luovuus minkälaista tahansa, ja opetusjärjestelmän velvollisuus on tukea ja ohjata häntä tässä. Luovuuden ilmentymiä ei voi ennakoida tai hallita, luovuus on siin hyvin riskialtista, ja kaikissa hankkeissa missä luovuutta
pyritään hyödyntämään pitäisi tämä riski ottaa huomioon: riski pitää hallinnoida järkevästi ja oikeudenmukaisuudesti. Taivaalle voi ja pitää kurottaa, mutta samalla perusasioista täytyy pitää huolta.
Keskitetyn pompöösin koulutuslaitoshirviön sijasta pitäisi luoda pienistä yksiköistä koostuva verkosto, jossa yksiköt jakavat resurssejaan, niiden välisiä reviiri- ja arvovaltataisteluja ei ole, ja opiskelijan on halutessaan helppo siirtyä yksiköstä toiseen mikäli hän haluaa tarkistaa opiskelujansa suuntaa. Ennen kaikkea oppilaitoksella ei pitäisi olla minkäänlaista statusta, ainoastaan fasiliteetti oppia haluavien, oppia tarjoavien ja työvoimaa etsivien mahdollisimman helpolle kohtaamiselle.
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Hetkinen tilausta käsitellään.
Antti Keränen kirjoitti:
Mika Hannula on oikeassa. Hankkeen tavoitteet ovat sinänsä oikeat ja kannatettavat, mutta ehdotus toteuttamistavasta osoittaa lähes täydellistä ymmärtämättömyyttä siitä, miten akatemia toimii ja miten innovaatiot syntyvät. Yhdistämällä kolme keskinkertaista ei synny hyvää tai huippua vaan suuri keskinkertainen. Jos tässä yhdistämisessä olisi jotain järkeä näiden yliopistojen välillä olisi jo erittäin laaja ja monipuolinen yhteistyö, tutkimus- ja opetusverkosto, jonka tehokkuuden ja tuottavuuden esteenä olisi kolmen erillisen laitoksen byrokratia. Tuossa tilanteessa olisi perusteltua purkaa byrokratia
ja yhdistää laitokset. Näinhän ei nyt ole! Juuri tästä syystä prof. Hannulan näkemys on oikea ja varteenotettava.
Kun nyt näyttää siltä, että kansakunnalla on varaa suunnata lähes miljardi euroa lisää korkeakouluihin, tehtäköön se oikein eli 1) tukemalla monipuolista tutkimusta periaatteella ”antaa kaikkien kukkien kukkia”, 2) opetusta parhaiden akateemisten perinteiden mukaisesti ja 3) tukemalla monialaista verkostumista korkeakoulujemme sisällä ja välillä. Pienen osan rahasta voisi suunnata todellisen ongelmamme ratkaisemiseen. Ei meillä itse asiassa ole puutetta ideoista ja innovaatioista, vaan tuotekehitysosaamisesta! Edelleen varsin laajasti ajatellaan, että tuotekehitys on tutkimusta seuraava ”laboratoriovaihe”. Näinhän ei ole, vaan kysymys on yrityksen kokonaisvaltaisesta kehittämisestä valitun tuotteen ehdoilla, jotta asiakkaat saataisiin hyväksymään ja ostamaan tämä tuote!