Kävin viime viikolla Espanjassa kansainvälisessä graniittitutkijoiden Hutton-konferenssissa esittelemässä viimeaikaisia tutkimustuloksiani.
Perinteinen mantra tieteellisistä kokouksistahan menee jotenkin näin:
”Tieteelliset kokoukset kuuluvat oleellisena osana tutkimustyöhön ja niihin osallistuminen on edellytyksenä tieteelliseen yhteisöön kuulumiselle.”
Ulkopuolisen voi olla hankala ymmärtää, miten maailman ääriin matkustaminen ja viikoksi hiostavaan auditorioon ahtautuminen edistää tiedettä ja tutkimusta.
Varsinkaan nykypäivänä, kun Second-life konferenssit ynnä muut vastaavat videoneuvottelut alkavat mahdollistaa puheenvuoroja seuraavien nippelikiistojen seuraamisen myös etänä aivan yhtä hyvin.
Vihaan lentämistä ja reissaamista muutenkin.
En mielestäni tavannut tämänkään kertaisessa kokouksessa ketään hirvittävän erikoista kollegaa tai legendaarista tutkijaa. En myöskään saavuttanut mitään yksittäistä ahaa-elämystä mistään omaan tutkimukseeni liittyvästä aiheesta.
Itse asiassa suurimman osan kokousajasta vietin kiemurtelemalla vaivaantuneena luentosalin penkissä seuraten varttuneempien tutkijoiden veristä kamppailua omien lemmikkiteorioidensa puolesta.
Kaikesta tästä huolimatta Espanjasta mukanani tuoma motivaatiopiikki on kuitenkin ollut jotain aivan käsittämätöntä.
Neljänä matkan jälkeisenä päivänä olen saanut toimistolla todennäköisesti aikaiseksi enemmän kuin koko edellisen kuukauden aikana yhteensä.
Tutkimusongelmat ja kesken jääneet hankkeet ovat asettuneet aivan erilaiseen valoon ja jäsentyneet jotenkin järkevämmin. Erilaisia tutkimukseen liittyviä ideoita virtaa niin vauhdilla, ettei niistä kaikista ehdi millään ottaa koppia.
Itselleni näin käy miltei poikkeuksetta kaikkien kokousten jälkeen, enkä ole oikein vielä ymmärtänyt miksi.
Reissuun tuhratut määrärahat tuottavat itsensä takaisin moninkertaisesti vaikka kokousten tieteellinen sisältö ei välttämättä olisikaan sitä kaikkein antoisinta.
Tänä aamuna huomasin yliopiston uutisvirrasta, että jollain muullakin on ollut samantyyppinen kokemus.
Väsyneet veteraanit ravaavat kokouksissa osittain vissiin ihan tottumuksesta, mutta meille nuoremmille tutkijoille merkitys tuntuu olevan erilainen.
Saakohan kakkoskerroksen videoneukkarista palatessakin samanlaiset kiksit?
Päiviä rahoituksen päättymiseen:48
Erään väitöskirjan anatomia -sarja seuraa kirjoittajansa väsymättömiä ponnisteluita akateemisen maineen ja kunnian saavuttamiseksi.
Videoneuvottelujen teho ei ole sama, jos uskotaan tutkimuksia, jossa lapsen kielellinen kehitykseen vaikutti vain läsnäoleva ihminen. Toisen ihmisen aito läsnäolo vaikuttaa oppimiseen. Siksi kannattaa olla läsnä, kun alan konkarit ja suuret nimet puhuvat. Saat todennäköisimmin jotain itsellesi.
Minusta hyvien vierailevien luennoitsijoiden matkoja Suomeen kannattaisi tulea.
Oppimista lisää ainakin omalla kohdallani erilaiset kanssakäymisen muodot. Tosin joskus on hankalaa motivoitua tieteellisen konferenssin pakkaus-, matkustus- ja vuorovaikutusrumbaan, jos on muuten (henkisesti ja fyysisesti) kovin tiukoilla. Joskus tulee pettymyksiä järjestelyjen suhteen. Ja toisinaan taas superinnostavia yllätyksiä!
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Geologi Aku Heinonen seuraa tieteen ilmiöitä ja niiden taustoja.
Lue kaikki Totta vai tiedettä -jutut
Otavamedia Oy
Maistraatinportti 1
00015 OTAVAMEDIA
Asiakaspalvelu
puh: +3589156665
fax: +35891566511
Avoinna: ma-pe klo 8.00-17.00
Verkkopalvelut
Koskitar kirjoitti:
Ikävintä on, että yliopistomuutoksen ja tarkan talouden myötä tällaisen luovan tieteellisen vuorovaikutuksen ja ideoinnin mahdollisuuksia harkitaan kavennettavaksi. Silloin kun rahat näihin tulevat yliopiston sisäisestä rahoituksesta, eikä niillä pystytä osoittamaan olevan suoraa yhteyttä mitattaviin tuloksiin, eli lisääntyneisiin väitöskirjojen ja tasokkaiden tiedejulkaisujen määriin. Tästä konkreettisena esimerkkinä ns. kesäkoulutoiminta, jonka kautta on myös saatu opiskelijoita yliopistoon.