Tiistaina kirjoittamani ilmastotutkimuksen julkisuutta käsitellyt teksti kirvoitti lukijoilta mielenkiintoisia mielipiteitä tiedejournalismin roolista. Teema on sen verran kiinnostava, että se ansaitsee tulla käsitellyksi omana aiheenaan.
Tiedejournalismi operoi haastavilla julkisen sanan rajapinoilla - yhtäältä pehmeiden tiedeaiheiden popularisoivassa ilmapiirissä, toisaalta vahtikoiran roolissa tarkkailemassa tutkimuksen ja tiedon tuotannon prosessia sekä siinä esiintyviä epäkohtia.
Tavallaan tiedetoimittaja on samaan aikaan sukua sekä tulosruudun urheilutoimittajalle että vallan väärinkäytöksiä setvivälle politiikan toimittajalle. Näistä sukulaisuussuhteiden ääripäistä löytyy kaksi erilaista tiedejournalismin tekijää.
Perinteisesti tiedeuutiset ovat olleet pehmeitä uutisia, eli niitä ”ihan kiinnostavia” juttuja, joita lehdestä saa lukea kerran viikossa, mutta joita ilmankin tullaan kyllä toimeen (toisin kuin esimerkiksi päivittäistä urheilua).
Aiheiden runsaudenpula on jalostanut näiden juttujen tuottamiseen erikoistuneen nk. popularisoivan tiedetoimittajan, joka nostaa esiin omasta mielestään mielenkiintoisia helmiä tuoreesta tutkimuksesta.
Tiedetoimittaja on hyvin verkostoitunut tutkijan tuttu, tai tutkija ehkä itsekin, joka fanittaa tiedettä ja sen tekijöitä. Hänen mielestään tiede on hyvä juttu ja sen saavutuksia pitää tuoda sitä ymmärtämättömän kansan saataville - mielellään ihmisten kielellä.
Tämä viimeinen pointti on oleellinen, koska suurin osa tieteellisestä tutkimuksesta tarvitsee jonkinlaista tulkkausta tullakseen ymmärretyksi kansan syvissä riveissä. Tämän vuoksi tiedetoimittajan tulee olla hyvin perillä raportoimistaan asioista. Jopa niin hyvin, että pystyy arvioimaan tulosten taustalla vaikuttavia tutkimusmenetelmiä.
Käytännössä on kuitenkin usein niin, että toimittaja ei sisäistä aiheesta kaikkea oleellista ilman tutkijan apua. Heidän täytyy siis pelata samaan pussiin, jotta lopputulos vastaisi edes jotenkin todellisuutta.
Tiedetoimittajan toiminnasta hyötyvät molemmat, toimittaja saa juttunsa ja tutkija varttinsa valokeilassa.
Viimeistään ilmastonmuutos on aiheena kuitenkin osoittanut toisentyyppisen, kovien uutisten toimittamiseen kykenevän, tiedetoimittajan tarpeen. Kutsutaan häntä vaikkapa tiedejournalistiksi.
Tiedejournalistin ammattitausta on tiedetoimittajaa useammin tutkivassa journalismissa, jonka keinoin hän etsii aiheensa ja tarinansa - hieman kärjistäen - väärinkäytöksistä, epäkohdista ja virheistä.
Tutkijan näkökulmasta tiedejournalisti on pahanilmanlintu, jonka ilmaantuminen näyttämölle merkitsee sitä, että tutkimuksessa, sen rahoituksessa tai tuloksissa saattaa olla jotain vinossa.
Tiedejournalisti toteuttaa vahtikoiran tehtävää ja laajentaa tiedettä sekä sen tuloksia arvioivaa vertaispohjaa tiedeyhteisön ulkopuolelle. Tästä eivät monet tutkijat pidä, koska se sotkee pahasti heidän tarkkaan vaalimiansa tieteen kuvioita.
Tiedejournalisti ei ole tutkijan kaveri vaan teräväsanainen kriitikko.
Kriitikko, jonka pelikirjassa suurin ongelma on oikeutus.
Monien tutkijoiden mielestä tiedeyhteisön ulkopuolinen kritiikki ei nimittäin esittäjästä riippumatta ole varteenotettavaa. Ajatus tieteellisesti kouluttamattomasta toimittajasta tutkimuksen arvioijana on useimmille tieteen tekijöille vieras - tai ainakin vastenmielinen.
Tätä ei myöskään helpota se, että tiedejournalisti on tiedetoimittajaa harvemmin tutkijataustainen.
Nämä ovat niitä toimintakulttuurien rajapintoja, joiden kitkoista myös taannoiset ilmastotieteen julkisuuskriisit ovat todennäköisesti saaneet alkukipinänsä.
Tieteen menetelmään pyritään nykyisin lyömään epäilyksen kiilaa vähän joka suunnalta.
Näiden yritysten suurin ongelma on pyrkimyksistä riippumatta siinä, että tiede sisältää jo sisäänrakennettuna hierarkkisen systeemin, jonka päätarkoitus on torjua nämä ulkopuoliset yritykset ja suojella tiedon järjestelmää niiden ”oppimattomalta vaikutukselta”.
Vaikka ihanteellinen tieteellinen järjestelmä onkin menetelmiään myöden avoin kaikkien tarkastella, on tieteen tärkein idea siinä, että se pystyy sisäisesti korjaamaan omat ongelmansa. Tiede ei lähtökohtaisesti tarvitse ulkopuolista virheiden osoittajaa, jollaiseksi media ja journalismi tässä nyt ovat muiden muassa pyrkimässä.
Kritiikin keskustelusta kieltäytymällä kuittaava tutkija näyttäytyy kopeana ja elitistisenä, vaikka periaatteessa pyrkiikin vain toteuttamaan tieteen sisäisten pelisääntöjen mukaista suunnitelmaa.
Mitä annettavaa journalismilla tällaisessa tilanteessa oikeastaan edes on?
Varsinaiseen tieteellisen tiedon tuotantoon siitä ei ole, eivätkä sen menetelmälliset paukut välttämättä riitä tarvittavan tasoisen kritiikin antamiseenkaan. Se, mihin journalismi kyllä kykenee, on koko tieteellisen järjestelmän alasajo.
Se ei tuskin kuitenkaan ole kenenkään etu.
Tärkein jäljelle jäävä kysymys ei siis ehkä olekaan se, mikä on tiedetoimittajan tai -journalistin rooli, vaan se, voidaanko tieteelle avoimuutta peräänkuuluttavassa nyky-yhteiskunnassa suoda tiedontuotannon koskemattomuus.
Onko tällainen luottamus ylipäätään mahdollista? Climate gate -jupakat osoittavat tässä mielessä huolestuttavan suunnan.
Useat lukijat olisivat aiemman tekstini kommenteista päätellen kyllä välittömästi valmiit repimään tieteellisen järjestelmän sisälmykset kadulle kaikkien tarkasteltavaksi ja satunnaisten ohikulkijain kepillä tökittäviksi.
Itse en ole aivan varma, olenko samaa mieltä.
tiedetoimittajat , tiedejournalismi , tiedeviestintä
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Erinomainen, oivaltava kirjoitus A. Heinoselta. Todellakin vallitsee dikotomia tiedetoimittajan ja tiedejournalistin välillä, jos asia näin halutaan ilmaista. Onko sitten jälkimmäiselle tarvetta vai ei?
Tiede on itsekorjaavaa, kyllä, mutta onko ilmastomuutosta koskeva tutkimus muuttunut tieteestä politiikaksi? Takavuosilta mieleen nousee marxilainen taloustiede. Monet sitä 80-luvulla lukivat kauppakorkeakoulussakin täytenä tieteellisenä vaihtoehtona ”porvarilliselle taloustieteelle”. Suuntaus ei oiennut tieteen keinoin, vaan politiikan ja viime kädessä itäblokin sisäisen verettömän vallankumouksen
kautta pari vuosikymmentä sitten. En tiedä, että kukaan enää lukisi tuota raskassoutuista teoriaa uusklassisen tai keynesiläisen makrotaloustieteen vaihtoehtona.
Ilmastotutkimus väittää olevansa puhdasta luonnontiedettä, mutta tutkimuksen objektiivisuuden ja itsekriittisyyden puute sekä kilpailevien vaihtoehtojen kategorinen torjunta ihmetyttävät. ”Jos et ole meidän puolellamme, et ole pelkästään väärässä, vaan myös huono ihminen.” Olisiko tässä mitään yhtäläisyyttä marxilaisen taloustieteen ja ilmastomuutostutkimuksen välillä?
En tiedä, että tieteen sisällä olisi mekanismia korjaamaan politisoitunutta tiedekäsitystä. Ehkä kyse on Kuhnin käsitteellä ilmaisten paradigmatason asiasta, joka on kovin vaikeasti oikaistavissa. Jos tällainen oikaiseva mekanismi on olemassa, osoittakaa se. Siihen asti liputan myös tiedejournalismin tarpeellisuuden puolesta.
SUBSCRIPTUM. Vai onko tiedejournalismia olemassakaan? Onko olemassa vain tavallista tutkivaa journalismia, kaikkeen inhimilliseen toimintaan liittyvien epäkohtien selvittämistä ja julkisuuteen tuomista kohteesta riippumatta?
Tässä pitää muistaa myös se, että nämä ”tiedejournalistit” eivät usein ole yksin kritiikkinsä kanssa. Heidän seuranaan on usein itse tiedeyhteisöön kuuluvia skeptikkoja.
Kun ns. vastapuolen asiantuntija on pelissä mukana, saadaan kritiikille huomattavasti enemmän ponnistusvoimaa.
Ihan toinen asia onkin sitten journalistien harjoittama tulosten vääristely ja ymmärtämättömyys, joita on käsitelty tässä blogissa aikaisemminkin.
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Geologi Aku Heinonen seuraa tieteen ilmiöitä ja niiden taustoja.
Lue kaikki Totta vai tiedettä -jutut
Hetkinen tilausta käsitellään.
Lehtori kirjoitti:
Itse näkisin tiedetoimittajan roolin enemmänkin välittävänä kuin kritisoivana juurikin nuista syistä, joita tuot esille: tieteellisen tiedon tuottaminen (siis myös kritiikki) vaatii niin syvällistä asiantuntemusta, ettei siihen ole rahkeita toimittajilla tai muilla kansanmiehillä.
Tieteellinen yhteisö on erittäin hyvä löytämään ja korjaamaan omat virheensä. Siitä pitää jo tiedemiesten keskinäinen kateus huolen. On naiivia ajatella, että ovesta sisään marrsiva suoraselkäinen MOT-mies yhtäkkiä havaitsisi ratkaisevan virheen, jota kukaan tiedemies ei (tieteellisestä metodista huolimatta) ollut
havainnut.
Toimittaja ei ole tiedemies, mutta tiedonhankinnan ammattilainen hän on. Tähän ammattitaitoon kuuluu mm. tietolähteiden luotettavuuden arviointi. Perusteisiin kuuluu se, että akateeminen tutkimus on luotettavampaa kuin nettikirjoittelu. Akateemisesta tutkimusksesta luotettavinta on se, joka nauttii laajinta hyväksyntää tiedeyhteisön SISÄLLÄ.
Kun toimittaja tuo esille erilaisia näkökantoja, on hänen eettinen velvollisuutensa tuoda esille myös se, kuinka luotettavina eri lähteitä asiantuntijoiden keskuudessa pidetään. Jos kansanmiehen änkyröinti ja akateemiset tutkimukset esitetään ikään kuin samanarvoisina, on journalismi huonoa. Tiede ei ole demokratiaa, eikä sitä pidä sellaisena esittää. Koska tiede on vaikeaa, on se perusluonteeltaan elitististä. Tätä ei pidä hävetä, vaan siitä pitää olla ylpeä!