Mitenkäs siinä pääsi niin käymään, että vähentyi keskustelu ja läsnäolo vaikka kaverin vieressä istuttiin? Siinähän piti vain olla hyvä kamera, muutamia kivoja sovelluksia ja netti.
Elämäni välitunneilla on viimeaikoina muuttunut harvinaisen yksitoikkoiseksi, kiitos älypuhelimien. Normaali juttelu ja seurustelu muiden kanssa on muuttunut puhelimen selaamiseksi. Ei ole mitenkään tavatonta, että näkee viisi kaverusta rivissä istumassa, kaikilla nenä kännykän ruudulla. Ikävää hänelle, joka ei älypuhelinta omista, eikä voikaan hukuttautua älyn virtaan siinä missä muut.
Kännyköiden keskellä tunnen olevani yksin, vaikka olenkin ihmisten seurassa. Mielenkiinnon keskittyessä keskustelun sijasta puhelimiin, mietin, olisiko minun kenties parempi olla tekemässä jotakin sellaista, mistä pidän. Tarvitsen kuitenkin seuraa.
Enää ei ajatella, että kännykän turhassa esiinkaivamisessa ja sitä kautta keskustelun tyrehdyttämisessä olisi mitään pahaa tai epäkohteliasta. Sitä voidaan käyttää jopa protestina: ”Huoh, ei mulla oo tohon mitään sanottavaa, missä mun puhelin on?” Puheenaiheen vaihtamisen sijasta turvaudutaan kännykkään. Tuntuu, ettei ihmisiä enää kiinnosta, vaikka he jättäisivät toisen yksin peukaloita pyörittämään.
Keskustelun aloittaminen pelaajien ja facebookkaajien kanssa tuntuu turhalta, vaikka he väittäisivätkin kuuntelevansa. Puhelimen kaivaminen esiin vaivihkaa kesken toisen innokkaan keskustelun on raivostuttavinta mitä kännykkäriipuvainen voi tehdä. Keskustelu vaatii aina vähintään kahden ihmisen henkisen läsnäolon. On hyvä miettiä, missä kohtaa kulkee loukkaamisen raja. Ihminen, jonka on kännykkä mielenkiinnollaan syrjäyttänyt, tuntee olonsa melko varmasti ulkopuoliseksi ja läsnäolonsa tilanteessa merkityksettömäksi.
Puhelimista, niiden merkeistä, sovelluksista ja uuden puhelimen hankkimisesta puhutaan yhä vain enemmän. Ihmiset panostavat puhelimiinsa rahallisesti suuria määriä. Kouluissa, nykyään jopa päiväkodeissa, vertaillaan kenellä on hienoin puhelin. Kännykät toimivat välineinä, joiden avulla lapset ja nuoret pääsevät yhä vain helpommin vertailemaan myös perheidensä varakkuutta. ”Huonon” puhelimen omistaja saattaa joutua kiusatuksi tai vinoilun kohteeksi.
Kännykkämania koskettaa jo isoa joukkoa ihmisiä elämäntilanteesta ja iästä riippumatta. Perheessä tai parisuhteessa elävä saattaa miettiä, että perheen yhteiset hetket tai kalliin kahdenkeskeisen ajan voisi käyttää kännykän hoivaamisen sijaan esimerkiksi keskustellen.
Mieleeni herää väistämättä kysymys: Onko suomalainen löytänyt taas uuden pakokeinon sellaista tilannetta varten, jossa joutuisi seurustelemaan kasvokkain muitten ihmisten kanssa?
kännykkä , älypuhelimet , ihmissuhteet
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Busseissa ja metrossa älypuhelin on yhtä oikeutettua kuin kirjan lukeminen tai musiikin kuuntelu. Kaikki vaihtoehdot voittavat pelkän istuskelun, eikä ventovieraiden kanssa tyypillisesti käydä juttusille – ainakaan Suomessa. Kaikki älyllinen stimulaatio on vain hyvästä, ja voittaa aivojen nollavaihteen mennen tullen.
Sen sijaan ystäväporukassa kännykän tuijottaminen on pelkästään hölmöä. Korkeintaan otetaan selvää jostain koko joukolle tärkeästä, eikä vain selailla facebookia turhan takia.
Kiitos! Vihdoinkin tuli järkevää asiaa megafonista ulos.
Olen myös pistänyt saman kännykänräpläyskulttuurin merkille. Mutta minkäs asialle teet? Se on vain yksi junttimainen tapa muiden joukossa.
Koko bussimatkan istuminen nenä kiinni älypuhelimessa on vähän sama kuin istuisi ruokapöydässä lippalakki päässä. Siitä ei kenellekkään haittaa, eikä siihen juuri muut voi puuttua kuin omat vanhemmat tai läheiset ystävät.
Tiedän kuulostavani vanhoilliselta, mutta mielestäni on epäkohteliasta sulkea kaikki ympärillä olevat ihmiset ulos omasta maailmasta.
”Koko bussimatkan istuminen nenä kiinni älypuhelimessa on vähän sama kuin istuisi ruokapöydässä lippalakki päässä. Siitä ei kenellekkään haittaa –”
Bussimatkan aikana voi kyllä aivan hyvin lukea kirjaa ja sanomalehteä fyysisenä tuotteena tai älypuhelimella / tabletilla tai pelata vaikka käsikonsolilla, jos tekee sen muita suuremmin häiritsemättä. Aivan normaalia toimintaa. Tuijotuskilpailuako pitäisi käydä muiden matkustajien kanssa?
Jep, siitä vaan kulkuvälineissä kännyä näpräämään, ketäpä se häiritsisi enempää kuin vaikkapa kirjan lukeminen?
Mutta sen kännykkään kailottamisen saisi kyllä lopettaa, tämän voisi ottaa painokkaasti esiin ns kotouttamistyössä…
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Nuorten Ääni -toimituksen blogi on täynnä tuoreita näkökulmia ja kärkkäitä mielipiteitä polttaviin aiheisiin. Kirjoittajat ovat pääkaupunkiseutulaisia nuoria.
Lue kaikki Megafoni -jutut
Kirjoittaja on yksi Megafoni -blogin kirjoittajista ja kuuluu Nuorten Ääni -toimitukseen, joka on Helsingin nuorisoasiainkeskuksen ja Opetusministeriön rahoittama hanke.
Lue kaikki kirjoittajan jutut
Seuraa tätä blogia Facebookissa
Hetkinen tilausta käsitellään.
amel kirjoitti:
Olen havainnut saman ilmiön koulun lisäksi myös busseissa ja metrossa. Naurettavaa paeta mukakiusallisia tilanteita kännykän maailmaan.
Varsinkaan tuota lasten älypuhelinten käyttöä en tajua. Mieleeni nousee kysymys, että miksi vanhemmat ylipäätään ostavat pienille lapsilleen älypuhelimia? Mihin lapsi muka tarvitsee kosketysnäyttöä ja nettiä? Nykyään kun ei tunnu olevan ”tavallisia” puhelimia myytävinä kaupoissa.