Aplodit Risto Niemiselle. Helsingin Juhlaviikkojen väistynyt toiminnanjohtaja antaa uudessa Suomen Kuvalehdessä mitä kuuluu ja kuka käskee suomalaiselle kulttuuripolitiikalle ja päästelee siinä yhteydessä suoria sanoja muutamasta muustakin asiasta.
”Valitettavasti meillä ollaan kiinnostuneempia siitä, mitä meidän taiteilijoistamme
sanotaan ulkomailla, kuin että löytäisimme itse uusia mielenkiintoisia
ulkomaisia taiteilijoita ja kutsuisimme heidät Suomeen”, Nieminen sanoo.
”Ollaan valtavan huolissaan omasta identiteetistä. Suomalaisten menestyminen ulkomailla on parasta, mitä meille voi tapahtua. Ehkä itseluottamuksen puute on meidän kansallisominaisuutemme. Insinööritaitoa vaativaa älliä löytyy aika paljon, mutta sen hyödyntämien tuntuu olevan vaikeaa.”
Ja:
”Teatterien ja orkesterien valtionapu perustuu miestyövuosiin. Miestyövuosilla mitataan enemmän määrää kuin laatua. Kun joku on päässyt putkeen, saa töpeksiä pahasti, ennen kuin pudotetaan pois valtionavun piiristä. Pienten, riippumattomien ryhmien pääsy valtionavun piiriin on vaikeaa.”
Ja vielä:
”Meillä koulutetaan välttämään virheitä […]. Soittaja saattaa olla teknisesti taitava, mutta viimeinen persoonallinen antautuminen puuttuu, koska pelätään virheitä.”
Naulan kantaan. Insinööri ei uskalla ottaa riskejä, eikä insinööriyhteiskunnassa ole sijaa luovalle kokeilulle. Insinöörin näkökulmasta on vain yksi oikea tapa kytkeä johdot, muuten laite ei toimi. Taiteilija ja tiedemies voivat kytkeä johdot miten haluavat, sillä se juuri on hänen työtään. Insinööri haluaa tulosta heti; taiteilija ja tiedemies saattavat leikkiä johdoilla vuosikausia.
Suomea hallitsevat valitettavasti insinöörit, ja siksi meillä on käynnissä ennennäkemätön kansallisen kulttuurin alasajo. Se on jatkunut vuosia ja kiihtynyt nykyisen hallituksen aikana. Suuryrityksillä on kuristusote paitsi politiikasta myös tieteestä ja taiteesta. Arvoa on enää asioilla, jotka ovat rahalla mitattavissa ja taskulaskimella demonstroitavissa, mieluiten seuraavalla kvartaalilla.
Liike-elämän omassa yliopistossa ei ole tarkoitus tutkia vaan ”innovoida”, kehittää vientikelpoisia huipputuotteita. Mukaan on vedetty Kauppakorkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun lisäksi Taideteollinen korkeakoulu, ja hallituksessa istuvat bisneslogiikan ammattilaiset. Teekkarit ovat miesylivoimallaan vallanneet ylioppilaskunnan, eikä hallitukselta varmasti tipu rahaa taidefiilistelyyn, koska vientiähän on edistettävä.
Jukka Relander on tiivistänyt:
”Talous haluaa tuloksia ensi syksyksi, pitkäjänteisissä tuotekehittelyissä voidaan odottaa seuraavaan vuoteen.Akateeminen kvartaali on kuitenkin 250 vuotta. Huippuyliopistoja ei näet perusteta hallinnon päätöksillä lyhytjänteisiä talouden päämääriä silmälläpitäen, vaan siten, että annetaan joukolle lahjakkaita ihmisiä korvamerkitsemätöntä rahaa ja odotetaan muutama vuosisata. Näin syntyy tieteellinen traditio, ja sen ansiosta olemme käyneet kuussa, osaamme parantaa useimmat sairaudet ja saamme nauttia yksilön vapauksista ja sukupuolten tasa-arvosta.”
Lapin yliopiston valtio-opin lehtori Petri Koikkalainen kirjoitti vuosi sitten Hesarissa (€) pelkäävänsä, että hallituksen suunnitelmat humanististen aineiden aloituspaikkojen leikkaamisesta johtavat täystuhoon:
”Esiin nousee kylmäsävyinen visio tulevaisuuden Suomesta, jossa yliopiston sivistystehtävästä on jäljellä vain velvollisuus kouluttaa insinöörejä, juristeja ja ekonomeja eniten voittoja tuottavien alojen palvelukseen - sekä lääkäreitä ja sosiaalityöntekijöitä, jotka paikkaavat tehotalouden aiheuttamia kolhuja.”
Tieteen ja taiteen valjastamista viennin vetojuhdiksi perustellaan usein sillä, että pieni maa tarvitsee maailmalla selviytyäkseen enemmän kuin yhden Nokian.
Ennen kuin argumenttia jatketaan, suosittelen, että otamme päämme pensaasta ja tarkastelemme kansallista ylpeydenaihettamme hieman kriittisemmin. Nokia on menestynyt siellä, missä se on voinut jyrätä määrällä ja tehdä vaikutuksen insinööritaidoilla. Suurimmassa haasteessaan, Yhdysvaltojen valloituksessa, se on epäonnistunut. Insinöörivetoisessa firmassa ei ole voitu uskoa, että asiakkaat haluaisivat puhelimiltaan toimivien nappuloiden lisäksi sellaisiakin asioita kuin helppokäyttöisyys ja kaunis design.
Nehän ovat insinööriyhteiskunnalle tuntemattomia arvoja.
——————————————————————————————————
Puhuinko puuta heinää vai osuinko naulan kantaan? Jatka keskustelua: jari.lindholm@kuvalehdet.fi
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö.
Lue kaikki kirjoittajan jutut
Hetkinen tilausta käsitellään.
