Olin puolitoista vuotta poissa suomalaisesta blogosfääristä, ja mitä tapahtui?
Blogilista on täynnä tsippadiduidaata. Haakanan vei Facebook. Mitvit lopetti cliffhangeriin, Uutispöytälaatikko kolahti kiinni. Sulopuisto julkaisee linkkilistoja, Laukka ei enää niitäkään. Onneksi on Ihmiskunta, ja Björksten näköjään jaksaa yhä. Ja onhan toki Pohdiskeleva Liftari ja tietysti Kemppinen, tosin tauolla hänkin. Ymmärrän silti Haakanan huolen:
Pelkään, että en osaa enää kirjoittaa. Ja tiedänkin etten osaa; olen päästänyt käsistäni kökköä, jolle olisin kymmenen vuotta sitten narskutellut hampaitani tai nauranut ääneen. Mutta nyt ne ovat vain vähän huonommin muodostettuja lauseita, koska hyvään muotoiluun ei ole aikaa tai se on tarpeetonta, koska vähän vähemmän hiottu ilmaisukin riittää kertomaan mistä on kysymys. Ja mitta on useimmiten tekstiviestin verran per ilmaistava asia, niin Powerpoint-slaidissa kuin Twitterissä kuin Facebookissakin. Mutta blogiin se ei oikein riitä.
Tämä on houkutteleva selitys: sosiaalisen median rynnistäessä blogeista on tullut eilisen juttu. Ajatus ei enää pysy koossa 160 merkkiä pidempään. On helpompaa päivittää status kuin muotoilla argumentti. Silti: jos näin on, miksi blogit ovat Yhdysvalloissa elinvoimaisempia kuin koskaan? Onko tämä pienen maan pienen blogosfäärin tragedia, menettää parhaat kykynsä Facebookiin?
Slaten päätoimittaja Jacob Weisberg sanoi alkukesästä Helsingissä Kansainvälisen lehdistöinstituutin konferenssissa, että hän ei ole enää pariin vuoteen palkannut lehteensä journalisteja, joilla ei ole online-kokemusta. Ei siksi, etteikö tekniikkaa oppisi, vaan siksi, että web-ilmaisu on Weisbergin mielestä etääntynyt niin kauas perinteisestä journalistisesta diskurssista, ettei sen opettaminen enää maksa vaivaa. Weisberg totesi pystyvänsä itse muokkaamaan blogimerkinnästä helposti lehtikolumnin, mutta ei kolumnista blogimerkintää.
Andrew Sullivan on sanonut bloggaamista ”ääneen kirjoittamiseksi”:
No columnist or reporter or novelist will have his minute shifts or constant small contradictions exposed as mercilessly as a blogger’s are. A columnist can ignore or duck a subject less noticeably than a blogger committing thoughts to pixels several times a day. A reporter can wait-must wait-until every source has confirmed. A novelist can spend months or years before committing words to the world. For bloggers, the deadline is always now. Blogging is therefore to writing what extreme sports are to athletics: more free-form, more accident-prone, less formal, more alive.
Niin se on, ja siksi sen luulisi olevan jokaiselle kirjoittajalle riemukas haaste.
[UPDATE 17.7.: Aiheesta on näemmä keskusteltu poissa ollessani laajemminkin. Ja koska Laukan laiskuudesta tulin valittaneeksi, linkitettäköön myös tähän.]
Joko olet tilannut Suomen Kuvalehden uutiskirjeen?
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Hetkinen tilausta käsitellään.
