Hyvä poliittinen draama on Suomessa edelleen harvinaisuus. Harmi, ettei TV1:n Kotikatsomossa eilen esitetty Pääministeri korjannut tilannetta.
Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittamasta tv-elokuvasta kohistiin kovasti ennakkoon, ja syystäkin. Anneli Jäätteenmäen tarina on dramaattinen, päähenkilö on kiinnostava, ja historialliset puitteet – viime viikot ennen Irakin sotaa – ovat kiehtovat.
Harakan ja Karumon esikuvana on ollut brittikäsikirjoittaja Peter Morgan, joka on käsitellyt Tony Blairin suhdetta kuningatar Elisabetiin ja puoluelegenda Gordon Browniin elokuvissa Kuningatar ja Sopimus. Ne eivät ole erinomaista draamaa siksi, että niiden kuvaamat historialliset hetket – prinsessa Dianan kuolema ja Blairin nousu labourin johtoon – ovat kaikkien muistissa, vaan siksi, että molemmissa on vahvat ja persoonalliset päähenkilöt, joita tulkitsevat fantastiset näyttelijät. Keskeistä draaman toimivuudelle ei ole taustalla etenevä tapahtumasarja vaan kahden päähenkilön keskinäinen kamppailu, joka tietenkin oikeaoppisesti päättyy katharsikseen.
Paljon eivät Harakka ja Karumo ole Morganilta oppineet. Pääministeriä katsoessa ei voinut välttyä ajatukselta, että käsikirjoittajat ovat suorastaan vältelleet Jäätteenmäen tarinan draamallisimpia elementtejä. Jos Morgan olisi kirjoittanut tämän tarinan, toisena päähenkilönä olisi ollut pääministeri Paavo Lipponen, avainkohtauksena legendaarinen vaalikeskustelu ja huipentumana Jäätteenmäen julkinen tuhoutuminen eduskunnassa. Nyt Lipposta ei näkynyt missään, vaalikeskustelu oli korvattu kuvitteellisella tv-haastattelulla, eikä eduskunta ollut mukana kuin kulissina.
Tuskinpa Morganin olisi myöskään tarvinnut turvautua näin tuhdissa tarinassa fiktiiviseen fyllinkiin, jollaista Pääministerissä oli Jäätteenmäen suhde Mamma Rosan tarjoilijaan ja tämän telinevoimistelijatyttäreen. Jos voimisteluallegoria välttämättä haluttiin mukaan, se olisi pitänyt muuttaa paljon abstraktimmaksi ja jättää alku- ja lopputekstien alle. Näin supistettuna se olisi jopa saattanut kiihottaa mielikuvitusta.
Kuningattaren ja Sopimuksen ohjasi itse Stephen ”Vaarallisia suhteita” Frears, joten näyttelijäohjaus oli maailmanluokkaa. Pääministerissä näyttelijät selvisivät rooleistaan miten kuten. Pertti Koivulan Pekkarinen olisi ansainnut enemmän tilaa; Mikko Reitalan Vanhasen sallittiin vajota karikatyyriksi. Jonna Järnefelt sai näyttää liikaa surua ja katumusta – mukaan olisi pitänyt saada enemmän todenmakuisia, ristiriitaisia tunteita, kuten voitonriemua ja kostonhimoa. Monissa kohtauksissa kiire näkyi ylenpalttisena siissittelynä (”Si-siis miten tää on mahdollista??”), joka olisi karsiutunut uusintaotoilla. Kaiken kaikkiaan Jäätteenmäen hahmo oli kuitenkin niin ohut, että epäilen, olisiko Helen Mirrenkään pystynyt tekemään siitä kuin näyttävän pahvikuvan.
Poliittinen draama on vain yksi tulkinta tapahtuneesta. Tulkinnan pitäisi kuitenkin olla jonkinlaisessa sopusoinnussa todellisuuden kanssa, muuten uskottavuus kärsii. Harakka ja Karumo ovat haastatteluissa korostaneet, että Jäätteenmäen kujanjuoksussa unohtui itse asia eli se, että Lipponen hännysteli Bushin hallintoa sodan aattona. Olen samaa mieltä. Ja miksei Jäätteenmäen hahmoon saisi kirjoittaa sankarillisiakin vivahteita – fiktiotahan tämä on. Mutta Jäätteenmäen tekeminen rauhaa puolustavaksi idealistiksi on jo vähän liian paksua. Eihän hän ollut sodasta yhtään sen enempää kartalla kuin kukaan muukaan suomalainen poliitikko, vaan ainoastaan käytti saamaansa aineistoa upottaakseen poliittisen vastustajansa.
Pääministeri kyllä hipaisee päähenkilön opportunismia, mutta lopun kuvat Irakista antavat ymmärtää, että Jäätteenmäki olisi tiennyt, miten sodassa käy. Anteeksi vain, mutta se on kyllä potaskaa.
——————————————————————————————————
Jatka keskustelua: jari.lindholm@kuvalehdet.fi
Joko olet tilannut Suomen Kuvalehden uutiskirjeen?
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Hetkinen tilausta käsitellään.
