
Mediasta ja maailmasta.
”Laiva lähtee! Laiva lähtee!” Paluuni piiritetystä Misratasta alkoi keskiviikkoaamuna yhtä vimmaisesti kuin merimatkani kaupunkiin oli sujunut viikkoa aiemmin.
Harhailin supermarketin hyllyjen välissä Misratassa ja yritin keksiä, mitä laittaisin illalliseksi, jos kotikaupunkini olisi ollut kolme kuukautta piiritettynä ja tässä olisi kaikki, mitä on saatavilla.
Keskiviikkoiltana 20. huhtikuuta valokuvaajat Tim Hetherington, Chris Hondros, Guy Martin ja Michael Brown olivat Misratassa kuvaamassa Muammar Gaddafin joukkojen ja kaupunkilaisten raivoisia taisteluita, kun lähellä räjähti kranaatinheittimen ammus. Martin ja Brown haavoittuivat vakavasti, Hetherington ja Hondros kuolivat tuntia myöhemmin sairaalassa.
Libyalaisten kapina Muammar Gaddafia vastaan alkoi nyrkinheristyksestä mutta muuttui nopeasti sisällissodaksi, jossa kaikki aseet tuntuvat olevan sallittuja, omatekoiset mukaan lukien.
Tulin piiritettyyn Misrataan kalastuslaivalla. Matka kesti 31 tuntia. Lastina oli sipuleita, tomaatteja, perunoita, riisiä, pennepastaa, yksi sohva, kaksi dieselgeneraattoria ja vauvanvaippoja (koko XL, 26-34 kg) sekä kranaatinheittimiä, sinkoja ja noin sata laatikollista ammuksia.
Huhut Bengasissa kertovat, että Libyan kapinallisten hyökkäys länteen kohti Tripolia alkaa parin päivän sisällä. Voi olla, mutta epäilen - ainakin tänään rintamalla oli hiirenhiljaista.
Kävelin aamulla Bengasin oikeustalon ohi ja jäin katselemaan seinään liimattuja kuolleiden kuvia. Hymyilevä nuorimies. Kranaatin murskaama vanhus. Ja siinä, mykkien kasvojen ympäröimänä, yksinäinen röntgenkuva.
Olen aina pitänyt hieman naurettavana ajatusta, että sodan ja epätoivon näkeminen olisi jollakin tavalla addiktoivaa. Mutta nyt se on pakko uskoa: jos tämän aamun Hesariin on luottaminen, valokuvaaja Niklas Meltiosta tuli ”sotanarkkari” maailmanennätysajassa – kahden työkeikan jälkeen.
”Pentagon puijasi koko maailmaa – ’Marjan kaupunki’ Etelä-Afganistanissa paljastui pieneksi kyläpahaseksi”, kertoi hätkähdyttävä viiden palstan otsikko aamulla Helsingin Sanomissa. Jutussa ulkomaantoimittaja Pekka Hakala harmittelee, kuinka ”maailman media”, Hesari mukaan lukien, meni halpaan raportoidessaan helmikuussa Yhdysvaltojen ”suurhyökkäyksestä” ”suuressa” Marjan kaupungissa.
Kaikkiaan kahdeksantoista ihmistä yhdeksästä eri tiedotusvälineestä sonnustautuu kuukauden kuluttua parhaimpiinsa ja lähtee MTV3:n televisioimaan gaalaan jännittämään, kilahtaisiko heille tänä vuonna 7500 euron arvoinen Suuri Journalistipalkinto. Ilonpilaamisen uhallakin on pakko kysyä: kiinnostaako tämä todella tavallisia suomalaisia? Ja onko suomalaisella medialla ylipäätään syytä pirskeisiin?
Kaarina Hazardin kolumni Tony Halmeesta sai kansan liikkeelle: 120 kantelua Julkisen sanan neuvostolle, ja lisää tulossa.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä käsiasein ja räjähtein varustautuneista tappajista tuli Suomessakin osa arkipäivää.
Hesari antoi tänään Helsingin kaupunginjohtajan Jussi Pajusen (kok) puhua itsestäänselvyyksistä suurena voittona kummallisessa uutisjutussa, jonka otsikko oli: ”Pajunen pitää kiinni lakkautuslistastaan”.
Väitin eilen tässä blogissa, että Jari Tourusen päätoimittaja-aikana Savon Sanomien hankkimien valtakunnallisten skuuppien määrä olisi ollut ”tasan nolla”. Lehti oikaisee:
Julkisen sanan neuvoston lautakasapäätöksestä suivaantuneet toimittajat ovat kaivaneet jälleen naftaliinista vanhan peikon: jos media ei pidä varaansa, poliitikot rupeavat lainsäädäntöteitse suitsimaan journalistien lähdesuojaa.