Vuonna 2004 Michael Moore kirjoitti historiaa. Presidentti George W. Bushin kimppuun hyökännyt Fahrenheit 9/11 voitti ensimmäisenä dokumenttielokuvana Cannesin festivaalien pääpalkinnon ja veti yleisöä kuin häkää - Suomessakin 84 000 katsojaa.
Moore oli superjulkkis.
Puhuttiin dokumenttielokuvien läpimurrosta: Fahrenheitin rikottua ennätyksiä niistä oli tulossa valtavirtaa, ehkä jopa varteenotettavia kilpailijoita Hollywood-viihteen rinnalle. Moiset katsojamäärät olivat dokkareille ennenkuulumattomia.
Vuonna 2007 Moore teki seuraavan elokuvansa Sicko - aivan sairasta. Sen aihe - USA:n terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat - oli kieltämättä aika paikallinen.
Sicko veti vanhalla mantereella vain kymmenesosan Fahrenheitin yleisöstä - Suomessa suhteessa sitäkin vähemmän, alle 5000 maksanutta katsojaa.
Viime syksynä Moorelta tuli Capitalism - A Love Story. Aihe oli mitä ajankohtaisin: talouskriisi! Ja tasan yhtä provokatiivisesti käsiteltynä kuin Bushin toilailut aikanaan. Moore vaati koko kapitalismia tuomiolle.
Tulos: 2664 katsojaa Suomessa.
Eikä Moore tehnyt näyttävää paluuta muuallakaan.
Briteissä Capitalism laitettiin teattereihin vasta muutama viikko sitten, vain 15 kopiolla, mikä ei ole sikäläisittäin yhtään mitään. Ei-englanninkieliset art house -elokuvatkin levitetään moninkertaisin oletuksin: esimerkiksi tuntemattomien näyttelijöiden ranskalainen vankilaelokuva Profeetta lähti saarivaltakunnassa 75 kopiolla ja viimeisin Almodovar noin sadalla (ja isot Hollywood-leffat viidellä sadalla kopiolla). Artsy-porukkakaan ei siis paksusta poleemikosta enää oikein perusta.
Onpas totuuden torven tähti laskenut.
Mutta ei kai ole ketään, jota Moore ei olisi alkanut ärsyttää jo Fahrenheitin tiimoilta?
Joko olet tilannut Suomen Kuvalehden uutiskirjeen?
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Vaikka Fahrenheit voittikin Cannesissa ja keräsi katsojia, on se kuitenkin paljon huonompi kuin huonojen katsojalukujen perusteella parjaamasi Sicko. Fahrenheit on lapsellisen osoitteleva ja mustamaalaava ”dokumentti” Bushista ym. Irakin sodan virhearvioinneista. Siis muistaakseni: dokkari kun hajosi aikalailla käsiin. Sickossakin - jonka aihe ei muuten ole lainkaan paikallinen; Suomessa on viime vuodet keskusteltu hirveästi terveydenhuollon tilasta - on etenkin Kuuban reissulla järkyttävän provokatiivisimpia juttuja, mutta aihe pysyy sentään paremmin kasassa.
En nyt oikein muutenkaan ymmärrä,
miten katsojaluvut kertovat Mooren tuotannon laadukkuudesta… Elokuvan historia on täynnä esimerkkejä taiteellisesti korkeatasoisista tapauksista, jotka eivät vaan kuitenkaan vetäneet lippuluukuilla tarpeeksi. En väitä, että Mooren ns. dokumentit kuuluisivat elokuvataiteen kaanoniin, mutta en näe myöskään syytä miehen dumaamiseen pelkästään huonon kassamenetyksen ansioilla.
Eipä Kalle mitään tuotannon laadusta puhunutkaan, vaan Mooren tähtistatuksesta ja suuren yleisön kiinnostuksesta. Lienee ilmeistä, että BfC ja F9/11 eivät olleet merkittävästi parempia elokuvia kuin uudemmat tuotokset, vaan kyse oli ilmiöstä, jonka keskipisteenä oli nimenomaan Moore itse ja toki yleinen antipatia Yhdysvaltoja kohtaan.
Komppaan niin Kinnusta kuin muita kommentoijiakin.
Parasta Obaman valinnassa oli ei-amerikkalaisten kannalta se, että vuosia jatkunut, tauoton Bush-jauhanta saatiin viimeinkin loppumaan.
Surkeinta Bushissa oli se, että hän oli liian ilmiselvä paha. Hänen niskaansa oli helppo kaataa kaikki maailman vääryys. Harva muka-intellektuelli euroopassa enää vaivautui katsomaan peiliin.
Ja juuri tähän markkinarakoon Moorekin iski. Hän näki, missä raha silloin liikkui. Ja kansaa vietiin.
Minusta on noloa, että katsojat Suomessa nousivat Farenhaitin näytöksissä elokuvan jälkeen taputtamaan.
”Minusta on noloa, että katsojat Suomessa nousivat Farenhaitin näytöksissä elokuvan jälkeen taputtamaan.”
Tapahtuiko tätä oikeasti vai onko kyse urbaanilegendasta? Kukaan ei taputtanut ainakaan minun näytöksessäni, enkä ole jälkeen päin kuullut keneltäkään oikeaa silminnäkijälausuntoa siitä, että elokuvalle olisi taputettu Suomessa. Sen tiedän, että joku Nyt-liitteen silloinen toimittajaplanttu kirjoitti silloin aikoinaan vahvasti subjektiivisen jutun omasta katsomiskokemuksestaan, jossa oli kuulema paljon ”nuoria kaupunkilaisia” jotka loivat toisiinsa merkitseviä katseita ja eläytyivät voimakkaasti elokuvan sanomaan. Näistähän nämä legendat lähtevät.
Totuus? Mikä totuus?
Itse näin elokuvan aikoinaan tavallisessa näytöksessä Kuopiossa. Lopussa hämmennyin, kun huonon elokuvan päätteeksi osa yleisöstä tosiaan taputti. Se kai osittain lähti siitä Hesarin jutusta, jossa kerrottiin Vasemmistonuorten ostamasta yksityisnäytöksestä, jossa taputettiin oikein kunnolla.
Fahrenheit oli hauska mutta ei olisi tullut mieleen mennä näitä uusimpia katsomaan. Ei kiinnosta..
Pidin kyllä Mooren dokumenteista, enkä oikein tiedä miksi uusimmat on jäänyt katsomatta.
Bowling for Columbine oli mainio. Pidin Fahrenheitista, pidin aika lailla Sickostakin - vaikka tekijä vähän ärsytti.
Capitalism - A Love Storyssa narisevan agitaattorin pönötys alkoi olla jo liikaa.
Blogimerkinnän pointti oli kuitenkin Mooren suosion hurja romahdus. Hänen pitäisi nyt tehdä aika hurjia tempauksia saadakseen seuraavat elokuvansa edes kohtuulliseen levitykseen. Toki Moorella olisi taas saumaa, jos Obaman hallinto vaikka aloittaisi uusia sotia Lähi-idässä. Ei kuitenkaan kovin todennäköinen skenaario?
En jaksa käydä leffateatterissa, joten on jäänyt Love Story katsomatta. Muuten olisin katsonut. Varmaan se tulee jossain vaiheessa nettilevitykseenkin (siis sellaiseen lailliseen), että sitten palataan aiheeseen.
Muodikkaampi leffan aihe olisi tänä päivänä kyllä jokin sellainen, jossa luodaan uusi parempi tulevaisuuden yhteiskunta. Moore on jo vähän vanhempaa sukupolvea. Nuorempia ei kiinnosta kritisoida eikä etsiä syyllisiä vaan alkaa tekemään jotain asioille. Ja tietenkin mieluusti näyttävästi Hollywood-tyyliin (toimintaa, tiedettä), ei vuosikymmenien poliittisen kädenväännön seurauksena.
Capitalism: A Love Story: Gross revenue $16,412,936
Jos joku suomalainen dokumentti-elokuva tai oikeastaan minkä tahansa maan DOKUMENTTI-elokuva tekis tuon verran, niin se olisi sensaatio ja tekijä olisi TÄHTI. Kaikki on kovin suhteellista.
Vertailun vuoksi Spurlockin jättimenestys Super Size me: Gross revenue $20,641,054
Jostain syystä ”Capitalism: A Love Story” on suomessa joutunut varsinkin porvarilehdistössä kovan arvostelun ja vähättelyn kohteeksi. Osuikohan vähän liian hyvin asian ytimeen vai mistä tämä innokas nälviminen johtuu?
Nuo aiemmat luvut olivat Wikipediasta. Box Office Mojon mukaan Capitalism: A Love Story tuotti selvästi enemmän kuin Super Sixe Me. ”Capitalism: A Love Stor”y on 8. eniten tuottanut dokumentti kautta aikojen Mojon mukaan. Että sellainen ”tähden lasku”.
Edu: ”Capitalism: A Love Story: Gross revenue $16,412,936
Jos joku suomalainen dokumentti-elokuva tai oikeastaan minkä tahansa maan DOKUMENTTI-elokuva tekis tuon verran, niin se olisi sensaatio ja tekijä olisi TÄHTI. Kaikki on kovin suhteellista.”
En tiedä paljonko Capitalism (jonka tekeminen alkoi heti Fahrenheitin perään - alun perin sen piti olla Fahrenheitin ”jatko-osa”) kaiken kaikkiaan maksoi, mutta Sickon budjetti oli IMDb:n mukaan 9 miljoonaa dollaria. Voisin kuvitella, että Capitalism oli vähintään yhtä tyyris tuotanto.
Päälle markkinointikulut - Capitalismia levitettiin pelkästään
USA:ssa noin tuhannessa teatterissa, joten sikäläiseen markkinointiin meni useampi miljoona. Vaikka se olisi ”8. eniten tuottanut dokumentti”, se on myös kaikkien aikojen suurimmalla rahalla markkinoituja dokumentteja - ja kaikkien aikojen kalleimpia dokumentteja muutenkin. Sellaista suhteellisuutta.
Aivan totta, että Mooren elokuvia tehdään isolla budjetilla ja niitä mainostetaan isolla budjetilla.
Mitäköhän ne sellaiset elokuvantekijät ja näyttelijät ovat joiden elokuvia tehdään isolla budjetilla ja mainostetaan isolla budjetilla ja joiden nimi on isolla julisteissa? Niillä oli joku naseva nimitys. Ainiin, olisko se ollut se ”tähti”.
Hetkinen tilausta käsitellään.
MrTetsuo kirjoitti:
”..Fahrenheit 9/11 voitti ensimmäisenä dokumenttielokuvana Cannesin festivaalien pääpalkinnon..”
Ensimmäinen dokumentti, joka voitti Cannesissa Kultaisen palmun oli Jacques Cousteaun ”Le monde du silence” vuonna 1956.
Syy miksi Mooren dokumentit eivät menesty enää niin hyvin johtuu varmaankin siitä että W ei ole enää presidenttinä. Vuonna 2004 oli kova Irakin sodan ja presidentin vastustus (Myös vaalivuosi).