Mikä yhdistää ja erottaa tutkijan, toimittajan ja valokuvaajan työtä?

Profiilikuva
Blogit Ajolähtö
Kirjoittaja on espoolainen valtiotieteiden tohtori ja sosiaalipsykologian dosentti. Hän työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa Ajolähtö-hankkeessa vanhempana tutkijana ja toimii hankkeen varajohtajana.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olen päässyt Ajolähtö-hankkeessa seuraamaan projektimme toimittajan Terhi Hautamäen ja valokuvaaja Sami Perttilän työtä sekä työskentelemään yhdessä.

Tutkijan, toimittajan ja valokuvaajan työssä on paljon samankaltaisuuksia, mutta myös eroja. Suuri yleisö näkee työstämme kuitenkin vain lopputuloksen: tutkimusraportin tai lehtijutun ja näissä mahdollisesti olevan valokuvan. Arkemme pitää kuitenkin sisällään paljon muutakin kuin kirjoittamista tai valokuvien ottamista. Matkustamme usein bussilla, junalla, autolla, veneellä, ratikalla tai jalkaisin erimittaisia matkoja – saman kaupungin sisällä tai täysin toiselle puolelle Suomea – keräämään aineistoa, eli tekemään haastatteluja tai kuvaamaan ihmisiä ja paikkoja.

Työskentelemme joskus kummallisiin kellonaikoihin. Ihmiset antavat haastatteluja tai ehtivät kuvattaviksi yhdet varhain aamulla, toiset keskellä päivää ja kolmannet illalla tai jopa yöllä. Etenkin Sami kuvaa usein myös viikonloppuisin sekä myöhään illalla tai yöllä hakiessaan ”oikeaa tunnelmaa tai valaistusta”. Lisäksi meillä kaikilla on määräaikoja, jolloin työn on oltava valmis. Tässä ei aina katsota viikonpäivää tai kellonaikaa, vaikka me tutkijat ja toimittaja pyrimmekin työskentelemään pääosin arkisin.

Toimittaja ja tutkija myös tapaavat työssään vuoden aikana kymmeniä ihmisiä – siis niitä haastateltavia. Valokuvaajana Sami tapaa jopa satoja ihmisiä.  Hän laskee kuvanneensa jossain toimeksiannossa lähes 300 ihmistä kahden päivän aikana. Tapaamisten taustalla meillä kaikilla on usein kymmeniä yhteydenottoja eri ihmisiin. Etenkin tutkijoilla tiedonhankintaan ja taustatyöhön menee viikoista kuukausiin, toimittajallakin vierähtää niiden parissa välillä koko viikko. Toisinaan taas haastatellaan tai kuvataan useita ihmisiä saman päivän aikana, kuten Terhi ja Sami tekivät työstäessään Suomen Kuvalehdessä julkaistua Pudotuspeli-juttua. Tutkimushaastattelut taas ovat usein pitkiä ja ne vaativat keskittymistä ja valppaana oloa, joten niitä ei päivässä montaa voi tehdä. Vaikka kymmeniltä tutkittavilta kysytään samat kysymykset, kenenkään tarina ei koskaan samanlainen. Haastatelluista ja kuvatuista ihmisistä jää usein meille kolmen ammattiryhmän edustajille mieleen tietynlainen pysäytyskuva, joka on sidottu tiettyyn aikaan, paikkaan ja tiettyyn osaan heidän elämäänsä.

Me tutkijat olemme olleet mukana projektin kuvauskeikoilla avustajina ja seuranneet Suomen Kuvalehden juttujen tekoa myös paikan päällä. Olen nähnyt kuinka suuri osa valokuvaajan työstä tapahtuu kulissien takana: se on kuvien käsittelyä ja valitsemista sadoista kuvista, sopivan kuvauspaikan etsimistä, kuvattavien ja muiden asiakkaiden kanssa aikataulujen sovittelua, ajamista puoleksi tunniksi satoja kilometrejä kuvaamaan ja äkkiä takaisin tai seuraavaan paikkaan, huoltoasemilla tapahtuvaa nopeaa syömistä ja tupakkataukoa.

Toimittajalla taas saattaa olla samaan aikaan tekeillä useita eri juttuja, jotka freelancerin on myytävä eri tahoille. Toimittaja on tottunut tiivistämään asiansa ja kontaktoimaan vieraita ihmisiä siinä määrin, että olen tutkijana jäänyt jopa ajoittain toiseksi tutkittavien rekrytoinnissa. Minun vielä pitäessäni tuumaustaukoa tai kaivellessa papereita, Terhi on jo marssinut mahdollisen tutkittavan luo, esittänyt asiansa ja ottanut ylös yhteystiedot.

Tutkija ja toimittaja seuraavat haastatteluissa usein tiettyä fokusta, mutta tutkija tietää oman lopullisen fokuksensa vasta analyysin myötä kun kaikki tutkittavat on haastateltu. Vaikka sekä tutkija, toimittaja ja kuvaaja seuraavat työssään jotakin tiettyä näkökulmaa, tutkijan aluksi laveampi näkökulma kaikille tutkittaville samoina toistuvine kysymyksineen saattaa toimittajassa ja kuvaajassa herättää kummastusta.

Toimittajan työssäkin näkökulma voi muuttua jutunteon aikana, mutta kuten Terhi toteaa: ”Yksi juttu käsittelee aihetta jostain tarkasta vinkkelistä, minkä vuoksi haastatteluteema on kapeampi”. Tutkijaa kiinnostavat usein myös puhetavat, jotka kertovat siitä millaisia asioita pidetään itsestäänselvyyksinä, hyväksyttävinä tai odotusten mukaisina. Toimittaja taas etsii Terhin mukaan konkretiaa ja kohtauksia juttuun ja on usein enemmän keskittynyt itse tarinaan. Hän koettaa jo haastattelua tehdessään miettiä ”mihin lukija tarttuu ja missä kohtaa hän haluaa tietää lisää”.

Tutkijan ja toimittajan tekemissä haastatteluissa yhteistä on, että sen päätyttyä useat haastateltavista pohtivat ääneen, ovatko he puhuneet sekavasti tai saammeko haastattelusta mitään irti. Tutkijana ajattelen, että haastateltavat miettivät myös sitä, millaisen kuvan ovat itsestään antaneet omituisessa yksisuuntaisessa vuorovaikutustilanteessa, jossa haastattelija pääosin kysyy ja kuuntelee. Eräs tutkimushaastateltavistamme totesi kysyessäni miltä haastattelu tuntui, että hänestä oli tosi ylellistä kun sai puhua työstään, mutta olo on sikäli outo, että hän on kaksi tuntia puhunut itsestään, mutta ei tiedä minusta juuri mitään.

Hankkeessamme toimittaja ja valokuvaaja ovat olleet läsnä myös osassa tutkimushaastatteluita. He ovat kuunnelleet haastateltavia, mutta myös kysyneet oivaltavia lisäkysymyksiä. Valokuvaaja on saanut tutkittavien arkea kuunnellessaan myös useita kuvausideoita. Lehtijuttu- ja tutkimusartikkeli-ideoita on heitelty kokoushuoneiden ja työhuoneiden lisäksi kenttämatkoilla autossa, bussissa, lounaspöydässä tai paikasta toiseen kävellessä. Meille tämä on ainutlaatuinen tilaisuus oppia toistemme työstä sekä ennen kaikkea tutkittaviemme töistä.